Stalinin marionetit – Britit Suomea valvomassa 1944-47
Teksti Harald Olausen
Harva tietää, että britit muodostivat yhdessä Neuvostoliiton kanssa valvontakomission, joka tosiasiallisesti määräsi mitä Suomessa sai tehdä sodan jälkeisenä aikana. Eversti J.H. Magill, joka on julkaissut muistelmansa Magill, J. H.: Tasavalta tulikokeessa: Muistelmia Suomesta kuuman ja kylmän sodan vuosilta- toimittanut J. Tarkka (Weilin+Göös, 1981), oli yksi heistä.
Tästä kertoo dosentti Ville Jalovaaran uutuuskirja Stalinin marionetit – Britit Suomea valvomassa 1944-47 (SKS-kirjat, 2025). Jalovaarasta on tullut viime vuosina yksi luetuimmista historioitsijoistamme eikä syyttä. Viime sotia käsittelevät kirjat ovat aiheiltaan kiinnostavia ja hyvin kirjoitettuja. Niissä keskiytyään itse pääasiaan ja tarinointi on sujuvaa sekä mukaansa vetävää.
Mielenkiintoista on Jalovaaran kirjaa lukiessa tavallisen lukijan ymmärtää, millaista peliä politiikka on diplomatian kulisseissa. Se on yhtä raadollista kuin sota, ja jopa paljon vaarallisempaa, tai tuhoisampaa oikein väärin oivallettuna. Jalovaara vetoaa usein salaisiin raportteihin, joiden tulenarka sisältö vuotaessaan venäläisille olisi pistänyt alussa olleelle yhteistyölle äkkistopin.
Suomalainen oikeuskäsitys joutui valvontakomission vaatimuksesta taipumaan poliittisen todellisuuden edessä niin pienissä kuin isoissakin asioissa, ja juuri se opetti suomalaisille reaalipolitiikkaa sekä taipuisaa myötämieltä käytännön tasolla harjoitukseksi vuotta 1948 varten. Maa oli hävinnyt sodan ja taistellut inhottujen natsien rinnalla Neuvostoliittoa vastaan menestyksellä.
Jännitystä kirjassa lisää Leningradin 900 päivää kestäneen ja yli 1,5 milj. venäläisen kuoleman, usein nälkään, vaatineen piirityksen johtajan, Zdanovin, joka oli loppuun kulunut ja alkoholisoitunut sairas mies, asettaminen valvontakomission johtoon, vaikka tiedettiin suomalaisten olleen osasyyllisenä kymmenientuhansien venäläisten kuolemaan häiritsemällä Muurmannin rataa. Tänään voi kysyä miksi näin tehtiin? Oliko se vihje kovasta kostosta vai Zdanoville itselleen asetettu ansa ja arvonalennus?
Se on kumma, miten pienessä Suomessa riittää sodista kirjoittavia tutkijoita, ja miten hyvin nämä kirjat myyvät suuren yleisön keskuudessa. Edelleenkin jouluna ja isänpäivänä pukinkonttiin isälle sujahtaa yllättävän usein uusin sotahistoriallinen kirja kyytipoikanaan jokin yhtä suosittu puolidokumentaarinen sotaromaani, kuten vaikka kehuttu Christer Pursiaisen Zdanov Tornissa (Otava, 2025). Sotakirjallisuus on tuottavaa bisnestä mutta myös osin melko tasokasta historiankirjoitusta.
Jalovaara tarttuu tärkeään aiheeseen kuin herättääkseen lukijansa todellisuuden keskelle. Britit ovat jääneet piiloon. Emme tiedä heistä juuri mitään. Moni onkin siksi luullut brittiläistä valvontaosasto puhtaasti edustukselliseksi mikkihiirulaisosastoksi vailla merkitystä ja valtaa, mutta esimerkiksi aihetta aikaisemmin tutkinut Jukka Nevakivi osoittaa myös myytin täysin vääräksi.
Hänen mukaansa pelkkä brittien läsnäolo sai neuvostojohdon pitämään paremmin kiinni sopimuksistaan. Se ei kuitenkaan tunnu oikealta syyltä. Mikä sitten kun muistaa, että suuret valtiosalaisuudet, ja hieman pienemmätkin, pysyvät viimeiseen saakka piilossa, olkoot kuinka uuttera tahansa niitä penkova tutkija? Tähän kirja antaa osaltaan onneksi tyydyttävän vastauksen.
Silloin kannattaa ajatella järjellä. Yksi sellainen on ilman muuta jo tilastojen valossa Helena Evansin vuonna 2021 julkaisemassa kirjassa Diplomatic Deceptions esittämä tärkeä huomio, että Iso-Britannia vaikutti aktiivisesti Suomen kohtaloon sodan jälkeen, sanoi entinen sisäministeri Yrjö Leino ja entinen Moskovan suurlähettiläämme Eero A. Wuori asiasta mitä muuta tahansa.
Jalovaara kirjoittaa, että Evansin mielestä Iso-Britannia petti Suomen esittäessään hyväntahtoista auttajaa samaan aikaan, kun politiikan tavoite oli itsekäs. Ensin Iso-Britannia myöntyi välirauhansopimuksessa Neuvostoliiton toivomuksiin vahvistaakseen sodan jatkuessa liittolaisuutta Moskovan kanssa. Sodan jälkeen myöntyvyyslinjaa jatkettiin, jotta Nl olisi tehnyt vastavuoroisesti Isolle-Britannialle myönnytyksiä sille Suomea tärkeimmillä maailmanpolitiikan alueilla. Kiitos britit kun myitte Suomen halvalla!
Suomalaisten on hyvä muistaa tämä totuus, jota reaalipolitiikaksi kutsutaan, vielä tänäänkin pohjaksi "arvopohjaisen ulkopolitiikan" kääntöpuolelle isoissa liittolaismaissa, sitten kun alkaa taas sotarintamalla tapahtua. Jalovaara hyppää isoihin saappaisiin yrittäessään saada uutuuskirjassaan selville, mikä oli Liittoutuneiden valvontakoneiston brittiosaston rooli välirauhan aikana 1944-47. Hän kysyykin, oliko osasto komissiossa passiivinen sivustakatsoja vai aktiivisempi toimija kuin on oletettu?
On hyvä kysyä Jalovaaran tavoin, miksi Isolla-Britannialla ollut kiirettä katkaista välejä Suomeen, vaikka Suomi sotikin saksalaisten rinnalla ja Churchill kutsui kaikkia yhteiseen rintamaan natsi-Saksaa vastaan. Suomesta saattoi hyvin tarkkailla saksalaisten toimintaa Pohjois-Euroopassa. Mutta brittien Petsamoon suorittamien pommitusten jälkeen maiden väliset suhteet katkesivat ja Iso-Britannia alkoi painostamaan verhojen takana diplomaattisesti Suomea irtautumaan sodasta Saksan rinnalla.
Jalovaara tunnustaa suoraan, ettei saanut haluamaansa tutkimusmateriaalia brittiläistiedustelun arkistosta ja, että siksi tutkimustuloksissa on otettava huomioon se, ettei Ison-Britannian tiedustelupalvelujen merkitystä ole pystytty kirjassa aineistorajoitusten takia. Tässä on historiankirjojen ja historiallisten romaanien juopa, mutta myös mahdollisuus. Sotahistoriaa lukevat haluavat mahdollisimman tosia ja täsmällisiä kirjoja sodan tapahtumista (sotaromaanit ovat taas varattu naisille).
Tämä on jo Jalovaaran 11. kirja, ja se näkyy kykynä keskittyä oleelliseen ja esittämällä asiansa jämäkästi mutta samalla sen verran jouhevasti, ettei kökköongelmaa kirjan sivuilla esiinny – hyvin yleinen tauti historioitsijoilla. Historian lehdet kääntyvät nopeasti kertaillessa Suomen asemaa sotien aikana Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian intresseistä kerrottuna. Pitää muistaa yhden kirjan luvun nimen tavoin "Suomen olleen pääasiassa Venäjän intrenssi". Sodan jälkeen komission brittijäsenet esitellään, mutta minä kääntäisin katseeni vain erityisen kiinnostavaan ja suomea osanneeseen eversti James Henry Magilliin.
Magill oli salaperäinen henkilö, joka seurusteli luontevasti niin johtavien suomalaispolitiikkojen, kuin yritysjohtajien kanssa ja liikkui vapaasti. Hän tapasi maiden ylintä johtoa, presidentti Rytiä ja Marsalkka Mannerheimia. Tänään hänestä voisi puhua jo oikealla termillä: korkeanluokan vakooja Hänen Majasteettinsa palveluksessa kuin James Bond. Magill tuli Suomen metsäteollisuuden palvelukseen 1930-luvulla valvomaan brittien taloudellisia etuja, olihan Suomen ulkomaankaupan osuus Iso-Britannian kanssa vuonna 1936 peräti 46% (pääosin metsäteollisuuden tuotteita). Sitä paitsi britit olivat yrittäneet suistaa bolsevikit vallasta.
"Magill oli ilmeisesti heti Suomeen tullessaan Britannian ulkomaantiedustelun palveluksessa, joka tunnetaan myös MI6:na. Valtiollinen poliisi kiinnitti keväällä 1939 huomiota Magillin leveään rahankäyttöön ja epäili, että oli muitakin tuloja kuin puutavarakauppiaan palkka. Valpo noteerasi myös, että Magill osti runsaasti maanpuolustusta käsitteleviä kirjoja. Talvisodan aikana Magill toimi Suomessa jo varsin avoimesti tiedustelutehtävissä sotilasasiamiehen apulaisen peitevirassa."
Suomi on kiinnostanut aina suurvaltoja geopoliittisen asemansa lisäksi raaka-aineellaan, puutavaralla. On huomioitavaa, että Jalovaarakin nostaa heti Zdanovin ja brittien ensitapaamisessa esille tulleen brittien tärkeän halun ostaa puutavaraa Suomesta: "He eivät toki halunneet kilpailla siitä venäläisten ystävien kanssa. Tämä kuului Zdanovin mielestä sotakorvausasioihin."
Valvontakomission johtaja Andrei Zdanov oli tuolloin brittiläisten kremlologien kiinnostuksen kohteena, pidettiinhän häntä yleisesti (jostain kumman syystä) Stalinin mahdollisena seuraajaehdokkaana ja siksi häntä tarkkailtiin mm. brittiedustajien toimesta aina kun mahdollista. Brittiläisellä delegaatiolla oli siis toinenkin tehtävä valvoessaan läntisen maailman etuja Suomessa, myös ottaa selkoa millainen mies Zdanov, joka murhattiin Kirovin tapaan ilmeisesti myös Stalinin käskystä, oikein oli miehiään.
Ja juuri sen tehtävän britit hoitivatkin erityisen hyvin. Eräs brittiedustaja kuvasikin Zdanovia "pieneksi tukevaksi silmälasipäiseksi mieheksi, joka liikkui lintumaisesti. Hänestä ei saanut vahvan johtajan vaikutelma, vaikka henkilöhistoria kertoi muuta." Eräs toinen sanoi hänestä tulleen mieleen pulska pienen koulun rehtori, johon kukaan ei kiinnittäisi siviilivaatteissa huomiota raitiovaunussa. Toisaalta ei ollut vaikea kuvitella tarpeen tullessa hänen kykenevän olemaan myös kova ja häikäilemätön.
Ihan samoin britit tulkitsivat suomalaispolitiikkoja. Esimerkiksi vaikka pääministeriksi juuri valittu Paasikivi oli erään brittiupseerin mukaan viehättävä vanha herra, jonka kompastelu ja ajatuksen harhailu heidän keskustelussaan sai hänet kuvailemaan Lontooseen "tavanneensa voimakkaan persoonan, joka lähestyvästä seniliteetistä huolimatta oli kaikkea muuta kuin mitättömyys". Vasta myöhemmin hän ymmärsi, ettei Paasikivi ollut höperö vanha mies, vaan kova ja todellinen johtaja.
"Ruotsin Helsingin lähetystön tietojen mukaan venäläiset eivät olleet erityisen ilahtuneita englantilaisten tulosta. He halusivat johtaa komissiota yksin eivätkä kaivanneet "liittolaisia" sotkemaan asioita. Heitä ärsytti huomata, että suomalaiset seurustelivat paljon vapautuneemmin englantilaisten kanssa." Venäläiset eivät pitäneet siitä, että mediat olivat nostaneet englantilaisten saapumisen Suomeen näyttävämmin esille kuin venäläisten. Tässä hyvä alku myöhemmille kylmän sodan tulehtuneille suhteille.
Mielenkiintoista kirjassa on myös kuin tahattomat paljastukset sen ajan suomalaisesta hyvinkin oikeistolaisesta mielipideilmastosta. Esimerkiksi ulkoministeri Enckell, joka edusti vanhaa regimeä jo vuosisadan alussa toimiessaan Pietarissa ministerivaltiosihteerinä, kertoi suojeluskuntien perustetun "estämään kommunismin leviämisen Suomeen", ohittaen samalla täysin niiden osuuden vuoden 1918 traagisissa tapahtumissa. Hänen mukaansa näitä "kodinturvajoukkoja" oli kehitetty ja niissä oli jäseninä kaikkien muiden puolueiden paitsi kommunistien jäseniä. Olikohan asia sittenkään näin? Eipä tainnut olla.
Kirja on hyvä esimerkki siitä, miten ihmiset kokevat oman asiansa tärkeyden ohi sen totuudellisen arvon. Politiikka, sota, kaupankäynti ja kulttuurin ohjaileva sekä kasvattava merkitys korostuvat oman aikansa ihmisten sanomisissa, ja se on kirjan parasta antia. Kirjoittaja on koonnut kirjansa salaisten raporttien lisäksi kaikesta mahdollisesta, mitä on noissa hetkissä ja ihmisissä sekä heidän olemisissa ja tekemisissään ollut mahdollista koota valmiiksi moniosaiseksi palapeliksi. Jännittävää!