Tanssin sukupuolitettu totuus

Teksti:

Harald Olausen

Ennen kuin sukellamme pohtimaan sukupuolitetun tanssin totuutta, on meidän hyvä muistaa, miten filosofi Husserl ymmärsi ajan muodostavan tietoisuuden virran Kantin esimerkin innoittamana. Hän otti avukseen käsitteen"epoche", jolla hän yritti pysäyttää huomion herpaantumisen ajassa, ja esitti vielä lisää kysymyksiä vapautuakseen maailman ennalta-anettavuudesta. Husserl kysyi, onko luonnollinen ajattelutapamme sitä, miten todellisuus havaitaan, jotenkin virheellinen? Ja vastasi taas itselleen: "Kyllä koska havaitsemme erilaisia totuuden muunnelmia, joilla ei ole mitään pysyvää luonnetta". Epoche oli siis vastaus siihen, sellaisen tietoisuuden vapautuminen, ettemme ole tässä maailmassa vailla mieltä. Ongelma on vain se, että pidämme tietoisuutta maailmasta sen olemassaolon todisteena, tai ihmisen mennyt ja tuleva ajattelu, paikka historiassa; menneen tulevaisuuksissa ja tulevaisuuksien menneissä, on väärin ymmärretty.

Tämä vanhakantainen idealistinen näkemys, jossa uskomme, että tietoon voi luottaa ja että se on objektiivista ei enää päde millään foorumilla; tietoon on aina liittynyt valtapyrkimyksiä ja siihen kuulumattomia sivupolkuja, jotka eksyttävät itse pääasiasta kuten juorut ja keksityt tarinat. Tieto on myös sosiaalisesti rakentunut osaksi ihmisten elämää ja yhteiskuntien valtakoneistojen toimintaa, koska olemme jatkuvasti tekemisissä yhteiskunnan kanssa ja sekä ymmärryksemme, että varsinkin tietomme maailmasta syntyy, vuorovaikutussuhteesta yhteiskunnan kanssa. Muistutettakoon, että päätelmä muodostuu joistakin väitteistä, sillä tavalla, että on välttämätöntä lausua jotain muuta kuin ne niiden perusteella, ja kumoaminen taas on päätelmä, johon liittyy johtopäätöksen vastakohdan esittäminen.

Kantille ymmärryksen toiminta ei edellyttänyt aiempaa ohjeistusta, ei tiedettä eikä filosofiaa. Jean-Paul Sartrelle taas ihmisen paikka historiassa oli puhtaasti eksistentiaalinen ongelma: "Jos historia karkaa käsistäni, se ei johdu siitä, etten ole tekemässä sitä; se johtuu siitä, että muutkin ovat tekemässä sitä. Ei pidä paikkansa, että historia ilmenee meille täysin vieraana voimana. Se syntyy joka päivä käsissämme erilaisena kuin mitä me luulemme siitä tekevämme ja historia iskee takaisin tehden erilaisia meistä kuin uskoimme olevamme."

Tämä siis pohjaksi luonnolliselle idealismillemme, loogisille päätelmillemme ja mahdollisille kumoamisillemme, ennen kuin tutustumme, miten lavastaja, performanssitaiteilija ja teatterihistorioitsija, Kimmo Takala, kuvaa kirjassa "Zodiak - uuden tanssin tähden (toimittaneet Raija Ojala & Kimmo Takala: Like 2007) niitä innostuneita tunnelmia ja tarvetta, joka oli taustana uudenlaisen tanssiestetiikan rantautumiseksi ja sen oikeutukseksi Suomessa, jossa oli kyllästytty Kansallisbaletin dominoimaan tanssikenttään ja silloin vallinneeseen kolmijakoon klassinen baletti, moderni tanssi ja jazztanssi.

Takala itsekin näytteli merkittävää roolia mm. Homo S-ryhmässä kokeellisen ilmaisun puolesta tehtävässä pioneerityössä. Takala muistuttaa, että kuvataidekriitikko Markku Valkonen oli ensimmäisiä kirjoittajia, joka yhdisti näkemänsä muihin ajan ilmiöihin, kuvataiteeseen ja performanssiin. Hän kysyy artikkelissaan, mitä tapahtuikaan taiteissamme 1980-luvun alkuvuosina? Entä millainen oli silloin kulttuurinen Suomi ja Helsinki?:

"Sukupolvet seuraavat toisiaan, uudet astuvat estradeille, mutta 80-luvun vaihteessa mullistukset olivat melkoisia. Postmoderni hyökyi Suomeen. Uudet energiat ja ilmiöt valtasivat alaa niin jokapäiväisessä elämässä kuin kulttuurissa. Zodiakin juuret ovat syvällä tässä 90-luvun alun kulttuurimaiseman mullassa. Tuolloin politiikkanäkemys laajeni puoluepolitiikasta arkielämään. Yksityinen alettiin mieltää poliittisena - minulla on oikeus olla minä, taitelijana ja minänä. naiseus, feministinen ajattelu ja tasa-arvon vaatimukset korostuivat. Myöskään lupaa elää avoimesti homona ei enää aneltu, mikäli itse oli valmis astumaan esiin. Filosofian renessanssi alkoi."

Takalan artikkeli on kirjoitettu kymmenen vuotta uuden tanssinkeskuksen Zodiakin perustamisen jälkeen. Sitä ennen Zodiak Present oli ollut olemassa jo teatteriguru Jouko Turkan innoittamien tanssijoiden perustamana. Turkan aikana psykologinen realismi korvattiin psykofyysisellä surrealismilla, josta suuri yleisö muistaa Turkan televisioon ohjaaman vahvasti kritisoidun ja räkää valuttaneet Seitsemän veljestä, jota nousi julkisuudessa lähes yksin puolustamaan vain tunnettu teatteriprofessori Irmeli Niemi. Takala kirjoittaa ajan hengen innostaneen sen ajan Zodiakin perustajia. Turkan voimakkaasti fyysis -toiminnallinen metodi ja esiintyjien ilmaisun tinkimättömyys kiehtoivat Takalan mukaan tulevia Zodiakin koreografeja.

Zodiakin ympärillä oli vielä tuolloin puhdasta innostumista ja aitoa kokeellisuutta. Takala kirjoittaa erityisesti tanssin vakioyleisön ja puhtauden vartijoiden kavahtaneen Zodiakin varhaisia tansseja. Niissä kun ei nähty juuri lainkaan tekniikkaa, eikä niitä olisi haluttu edes kutsua tanssiksi. Pikkuhiljaa uudenlainen tanssiestetiikka alkoi vallata Suomea. Musiikki, ääni ja valo nousivat dramaturgiassa liikkeen rinnalle, kuten Uotisen töissä, jotka antoivat Takalan mukaan meille luvan varastella historian aarreaitoista ja leikkiä esityksen elementeillä, luoda yllätyksellisiä hahmoja ja rinnastuksia sekä surrealistisen kerroksisia näyttämökuvia, jotka toimivat alitajunnan ja unien logiikalla.

Takala kirjoittaa tulevien zodiakialaisten seuranneen kuvataiteen ilmiöitä ja olleen mukana mmm. Homo S-ryhmän vulgaarifeministisissä aktioissa, kaitafilmeissä ja elävissä näyttelyissä, mutta myös teatteriesityksissä, kuten Kirsi Monni ja Soile Lahdenperä Ryhmäteatterin Zloty-burleskissa vuodelta 1985. Uuden taiteen mesenaattina toimi tuolloin Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunta ja Vanhan Ylioppilastalo, jonka yläkerrassa nuoret taitelijat tapasivat oluen kera toisiaan ja homot sekä lesbot Vanhan Kellarissa:

"80-luvun alussa HYY:n kulttuurikeskuksen toiminnanjohtajana työskennellyt Raisa Rauhamaa vainusi tanssin kehitysmahdollisuudet ja tarjosi nuorille, aloitteleville ja totaalisen tuntemattomille koreografeille puitteet harjoitella ja esiintyä. vanhan tanssitunteja järjestettiin aluksi Ylioppilastalon toisen kerroksen Valkoisessa salissa ja kiinnostuksen kasvaessa myöhemmin myös juhlasalissa. HYY:n kulttuurikeskus kätilöi tulevien Zodiakin koreografien esikoisteoksia, ensimmäisenä Ulla Mirschin, Kirsi Monnin ja Leena Porrin teoksen Enkeleitä onko heitä syksyllä 1981. Sanna Kekäläisen Unfair Situation (1983), Ladies (1984) ja Rocaby (1985) sekä Kirsi Monnin This Heat (1984) näkivät päivänvalonsa Vanhalla. Myös Amsterdamin Teatterikoulun modernin tanssin osastolla opiskelleet Riitta Pasanen, Soile lahdenperä ja Liisa Pentti debytoivat siellä korografeina."

Lähes neljäkymmentä vuotta noiden tapahtumien jälkeen moni edellä mainituista Zokia Presentin alkuaikojen voimanaisista on kokoontunut yhtenä tavallisena syysilta 22.9.2018 Helsingin elävän kulttuurin Mekkaan Kaapelitehtaalle. Yleisön voisi luulla teennäisen ilon takaa aina silloin tällöin pilkahtavista vakavista ilmeistä olevan hautajaisyleisö, mitä se tavallaan onkin. Tänään katsotaan boolilasien läpi haikeina, miten eräs tärkeä aikakausi suomalaisen kulttuurin kentällä vaipuu lopullisesti sen viimeisen mohikaanin myötä unholaan, kun legendaarinen punaisen professorin, Turun yliopiston teatteritieteen professori Irmeli Niemen assistentti, myöhempi Tanssi-lehden vaikutusvaltainen päätoimittaja ja lehteä kustantavan yhdistyksen takuunainen, sekä uuden tanssin keskus Zodiakin johtaja, Raija Ojala jää pitkän, lähes kolmenkymmenen vuoden uurastuksen jälkeen vihdoinkin eläkkeelle:

"Täällä on koko joukko tanssin todellisia edistäjiä ja edunvalvontasissejä - aina yhteisistä 80-luvun verkostotoiminnan alkuhämäristä lähtien, jolloin mm. aloimme pyörittää Liikkeellä marraskuussa -festivaalia yhteisvoimin, vailla erillistä festivaaliorganisaatiota. Samoin kuin niistä monista toimikunnista, joissa olemme yrittäneet tanssin ja esittävän vapaan kentän asioita edistää parinkymmenen vuoden ajan."

Ojala on vielä kerran ystävien mieliksi se rohkea ja maineensa veroinen sisukas taistelija, jonka viimeistä näytöstä tänään haikein mielin on kokoontunut juhlimaan pieni ryhmä hänen ystäviään ja hengenheimolaisiaan.

"Antakaa palaa rohkeasti, ajatelkaa korkealla ja kovaa!", hän lausuu juhlallisesti kuin runoa jatkaen: "Etsikää jatkuvasti niitä ehtoja, olosuhteita, ympäristöjä ja kumppanuuksia, joiden parissa uutta luodaan ja tuotetaan. Muka-ikuisen ja muka-universaalin uudelleen kierrättäminen ei ole nykytaiteen tehtäviä. Kannan mielessäni ja suruissani jokaista laadukasta ja potentiaalista ryhmää, jonka olen nähnyt syntyvän ja kuolevan tai hiipuvan olosuhdefaktoihin. Kuten myös jokaista tuntemaani alalla väliin pudonnutta tai alalta poistunutta lahjakasta taiteilijaa."

Meidän on vaikea tietää, puhuuko Ojala totta ja tietääkö hän ylipäätään oikein, mistä hän puhuu? Vai puhuuko hän juuri noin a. koska ei tiedä mistä puhuu b. koska tietää, että se, mistä hän puhuu, ei voi olla, eikä pidä olla, niin kuin hän sen esittää c. koska sillä, mitä hän puhuu, ei ole mitään merkitystä d. ainoastaan sillä on merkitystä, ettei millään muulla ole merkitystä kuin ettei hän puhu totta ja paljastaisi millaisessa ampiaispesässä on itse virunut pistettävänä ja pistävänä viimeiset neljäkymmentä vuotta. Eikä hän sitä tietenkään fiksuna halua korostaa varsinkaan nyt, kun on hänen suurin menetyksensä aika, ja sitä juhlivat rinta rinnan näennäisesti sulassa sovussa samaan aikaan kun tarjottavan viinan promillet hurahtavat kusiaiskeon tavoin päähän, niin hänen tukijansa sissit, kuin myös hänelle omien sanojensa mukaan (onkohan edes totta?) "Turun mafia", kuin myös vihollistensa kohteliaissa yhteisten muistelujen merkeissä.

Eihän asiat ole lainkaan niin kuin Ojala ne esittää olevaksi. Esimerkiksi kohtelias Takala tunnustaa, että Zodiakin varhaishistorian kirjoittaminen olleen ongelmallista, koska pöytäkirjat ja lähes kaikki dokumenttimateriaali tuhoutui vanhoista sähköjohdoista alkunsa saaneessa Teatterikeskuksen toimiston öisessä palossa 23.maaliskuuta vuonna 1990 Yrjönkatu 11:ssa. Mitä tämä paljastaa? Ainakin sen, että terävänä kirjoittajana tunnettu Ojala on enemmin kiinnostunut taiteen ruhtinaan viitasta, kuin runollisen tunnelmoitsija. Miksi hän ei tanssinut jäähyväispuhettaan vaan sanallisti kömpelösti oman epäonnistumisensa? - eihän tunnelmien kirjaamiseksi ole ennekään tarvittu kouluhistorian tylsää dokumentointia, varsinkin kun kyseessä on taide.

Puhumattakaan kaavoihin kangistuneita jäähyväispuheita vallitsevan kaanonin mukaan, kun kyseessä on väite avantgardistisesta taiteen sydämen sykkeen vaalimisesta, mikä ei taida ollakaan sittenkään täyttä totta, kuten paikalla olevat Ojalan viholliset ovat valmiita todistamaan, heti kun hän on puheensa lopettanut. Takalan onneksi säilyneistä dokumenteista ilmenee, että ilmaisussaan uusia uria löytämään tuolloin pyrkineet nuoret naiskoreografit joutuivat samalla harjoittelemaan järjestötoiminnan askelkuvioita ja opettelemaan byrokratian liikekieltä selvitäkseen taidehallinnon kiemuroista. Hän kaivaa yhden todistukseksi:

"Toimikauden aikana jäsenten toiminta on entisestään jäntevöitynyt. Työskentelyn taiteelliset ja filosofiset perusteet ovat olleet ankaran pohdinnan alla. Jäsenet ovat työskennelleet jatkuvasti pitääkseen henkilökohtaisen uudistamisprosessinsa käynnissä. Tuloksena on selkiytyneempää ajattelua ja kirkkaampia taiteellisia tavoitteita."

Ojala on hiljaa, sillä hän tietää, ettei historia sittenkään osoita tätä Takalan kaivamaa todistetta todisteeksi siitä, että niin kävi. Sen tietää myös Ojalan sisseiksi kutsuma juhlakansa, joka on nimensä mukaisesti sissejä, sillä naisenemmistö 9-1 kuvaa myös itse Ojalan agendaa kuin Zodiakia. Siskosten tärkeälle alaosastolle eli saunaseuralaisia, ns. Turun mafiaa, hän kiittää suojaverkon tarjoamisesta. Ilman heitä hän olisi ollut omien sanojensa mukaan paljon turvattomampi ja yksinäisempi sekä työssään että henkilökohtaisessa elämässään.

Ojala on yksi tämän aikakauden älyllisen ja vallankumouksellisen avantgardistisen taiteen pääarkkitehdeistä, jolla olisi paljon kontollaan, ja paljastuisi, jos joku osaisi esittää hänelle oikeat kysymykset, ja hän viitsisi niihin vastata, juuri se miksi asiat eivät menneet kuten oli toivottu, kun Zodiak Present r.y:n tavoitteena oli alun perin olla nimenomaan yhdistys, joka toimisi jäsentensä esitysten tuottajana, sekä niiden yhteisenä myynti- ja toimisto-organisaationa. Se ei halunnut pyrkiä instituutioksi itsessään - ainakaan sellaiseksi vallanhimoiseksi ja muita syöväksi pakkopullaksi, millaiseksi manifestin ja muistomerkin välimaaston sijoittuvaksi muita pelottavaksi hirviöksi juuri Ojala itselleen itsestään sen loi -vaan tuottaa kulloinkin suunnitteilla olevia produktiota. Sen ajan zodiakilaiset pitivät näet tärkeänä periaatteena sitä, että näin olisi pyritty välttämään heidän suuresti inhoamansa taiteen perusongelma, eli laitostuminen ja turvaamaan joustavuus sekä jäsenten henkinen riippumattomuus.

Siellä täällä siskokset ja Turun mafiaan kuuluvat hymyilevät väkinäisesti, sillä he, jos ketkä tietävät, etteivät pelottavana manipuloitsijana ja järjestögangsterina tunnettua Ojalaa voinut edes parhaalla tahdolla yhdistää jäähyväispuheessaan hänelle täysin käsittämiin sanoihin "joustavuuden turvaaminen ja henkinen riippumattaomuus". Siksi siitä ei hiiskuta sanakaan edes vihollisleirin keskuudessa puheen loputtua. Huolehditaan vaan siitä, että lasit ovat piripinnasta ilmaista viinaa ja että boolin valmistanut on muistanut ohjeen yleisen ikävyyden turruttamiseksi: mahdollisimman vahvana, ettei hymy hyydy jo alkumetreillä pakkopullan syömisestä. Tunnelma ei ole muutenkaan katossa. Riidanhaluinen, sanavalmis, poliittisesti jyrkän vallankumouksellinen äärifeministi ja miesvihamielisenä lesbona tunnettu Ojala ei ole erityisemmin pidetty kuin "siskoiksi ja Turun mafiaksi" kutsumansa ydinporukan keskuudessa.

Mutta tänään on hänen iltansa. Sen sietämisen tekee helpommaksi se, että se on myös hänen viimeinen iltansa siinä roolissa, missä Ojala on totuttu 1980-luvulta lähtien tuntemaan. Hän kiittää kaikkia siskoikseen tuntemia sinnikkyydestä huutomerkin tavoin julistamalla. Paljon on yhdessä hänen mukaansa yritetty, laskettu, istuttu, on kirjoitettu ja vakuutettu; onhan Zodiakissa vallinnut aina vahva naisvetoisuus, hän ylpeänä muistuttaa naisenemmistöistä kuulijakuntaansa. Zodiak on ollut leimallisesti tähän päivään saakka näiden siskosten käsissä, mutta ei enää.

Takala vahvistaa tämän mutta ei ole puolueeton tai kyseenalaista esimerkiksi Sanna Kekäläisen töiden peruslähtökohtia, joista useat tuntuvat julkisuudenhakuisuudessaan olevan juuri sitä "narsistista pöhöttyneisyyttä ja omakuvien monistamista", mistä hän suureen ääneen syyttää muita. Tästä kyseenalaisesta metodista on tullutkin Kekäläisen syyllistämisen tavaramerkeistä. Tämä samanlainen todellisuuden peukalointi omia ikäviä päämääriä palvelemaan teki myös sekä Ojalasta että Zodiakista sen ramman ankan, mikä se nykyjään on, kun hybriksen kostoksi Nemesis on leikannut sen siivet. Siksi olisikin hyvä välillä kysyä, pitäisikö kriitikkojen kirjoittaa rehellisesti myös tanssijoiden mielenterveysongelmista, jotka vaikuttavat monien epäonnistuneiden teosten taustalla? Asia on kipeä ja ajankohtainen ja siksi kirjottajien pitäisi olla rehellisiä ja valvoa tarkkaan, millaisen kuvan he antavat kohteistaan. Takalan kirjoitus ei sisällä mitään, mikä erottaisi sen Zodiakin maksamasta mainoksesta, mikä se onkin:

"Alusta lähtien oli selvää, että Zodiakin koreografit ovat omanlaisiaan. Monni ja Kekäläinen tekivät töissään rankimmin pesäeron sekä klassisen baletin tyty -että modernin tanssin trikooestetiikkoihin. Somaattisia metodeja, kuten release- ja alignment-tekniikoita Amsterdamissa opiskelleiden Soile Lahdenperä, Riitta Pasasen ja Liisa Pentin irtisanoutuminen perinteistä ei näyttänyt yhtä provokatiiviselta, mutta liikekielellisesti heidän ilmaisunsa oli yhtä uudistavaa."

Ojala kirjoittaa samassa kirjassa otsikolla "Vanhan Zodiakin uusi estetiikka - sisällöllisiä ja ilmaisullisia lähtökohtia" yrityksessä lähestyä Zodiak Presentin ensimmäisen kymmenvuotiskauden tanssiteoksia, etenkin niiden moninaisia ilmenemismuotoja, törmättävän ensi töikseen itse tanssin olemismuotoon, joka on hänen mukaansa esityshetkeensä kirjoitettua ja sen myötä myös katoavaa. Ojalan mukaan nykytanssin ei-kirjallinen, ei-monistettava, ei-uudelleen-tuotettava ja aiemmin huonosti taltioitu identiteetti on historiallisesti häilyvä ja katoava.

Tämän saman hän toistaa eri tavalla jäähyväispuheessaan, joten periaatteitaan hän ei ole muuttanut, vaikka kaiken muun onkin menestyksensä alttarille, joka ei ole henkilökohtaista muuten, kuin kaikkien itseään erinomaisina pitävien helmasyntinä ihailla omaa älyllistä näppäryyttään ja sosiaalisen manipulaation kykyään. Ja vaikka tämä "hetken vankeus" rasittaakin Ojalan mukaan tanssin historiantajua ja mieleen palautusta, sen olemistavassa on hänestä myös voiman ja energian mahdollisuus, mitä hän sitten tarkoittakaan käytännössä kaiken sen kokemuksen jälkeen, mikä hänellä epäonnistumisista on.

Mutta nyt ei ole kyse siitä, vaan vallasta tai oikeammin sen luisumisesta oikeista käsistä vääriin, väärälle sukupuolelle ja sukupolvelle. Eihän tässä pitänyt näin käydä. Ja se jos mikä, huolestuttaa itse juhlakalua ja paikalle raahautuneita siskosten jäljelle jääneitä jämiä, herättäen samalla kysymyksen: oliko kysymys sittenkin vain reviiritaisteluissa oman hiekkalaatikon hankkimisesta vai aito kiinnostus nykytanssiin ja sen kehittämiseksi, kuten Ojala niin usein julkisuudessa on väittänyt. Ojala ei olisi maineensa veroinen, ellei hän väistäsi tätä fundamentaalista olemassaolon oikeuttavaa peruskysymystä väittämällä taiteellisen kehityksen voivan tapahtua vain kumulatiivisesti. Näin hän yrittää antaa historiasta oikeutuksen Zodiakin työlle painottamalla sanoja: tekemällä jo tehdyn päälle, luomalla jo luodun päälle.

Jäähyväispuheessaan Ojala siteeraa, kuten tekee aina, kun puhuu tai kirjoittaa juhlallisesti, ystävänsä kirjailija Kirsti Simonsuuren, joka on väsynyt syöpähoitojen jäljiltä, sapholaisia runoja ikuisuuden matkan ja merkityksen pohdinnoissa. Hän tunnustaa, ettei kaikki ole mennyt täysin putkeen kiertoilmaisulla ilmassa on heikkoja signaaleja siitä, että työ on kannattanut. Tosiasiassa hän tarkoittaa ilmassa olevan voimakasta kostonhalua niiden taholta, jotka ovat joutuneet hänen jyräävän olemuksensa alla kokemaan kaiken sen sanelupolitiikan, mitä hän nykytanssin lähes diktaattoriksi itsensä korottamalla sai aikaan

Ojala tietää ajan, jolloin hänen työnsä likapyykkiä alkaa tutkia jokin ulkopuolinen, seuraavan väistämättömänä hänen melko räiskyvän ja paljon ruumiita taakseen taiteen kentällä jättäneen uransa jälkeen. Siitä on jo ensimmäiset merkit ollut näkyvissä, eikä hän siksi peittele huoltaan syylliskomitean edessä, vaan julistaa mahtipontisesti, ettei vielä ole oikea aika syvemmin analysoida tuossa työssä onnistumisia ja epäonnistumisia eikä punnita sen aarteita.

Siihen tarvitaan hänen mielestään hetken hengähdystä ja henkistä etäisyyttä. Sen kuitenkin hän tunnustaa jo nyt, että nykytaideorganisaatio on jatkuva, kehkeytyvä projekti ja prosessi. Suomeksi sanottuna: jokainen tekee, mitä haluaa, ja etenkin jokainen tekee toisin, kuin edeltäjänsä. Siinä mielessä ohjelmajulistukset ja testamentit ovat turhia, hän tietää. Kuten myös se, että hänen työnsä jälki on katomassa jo samana iltana, kun imelät jäähyväispuheet on pidetty ja viina on vienyt järjen ja muistin kielenkannattamien kalkatella mitä mieleen sattuu vailla oikeaa tarkoitusta.

Moni paikalla ollut hämmästyy kuunnellessaan pidemmälle puhetta. Ojalan puhe ei ole hänelle tyypillinen taisteluhansikas päin vihollisten kasvoja. Kaikki ei ole mennyt ihan putkeen hänen elämässään ja työsään. Hän on väsynyt ja pettynyt. Ystäviä alkaa tipahdella matkasta pois. Zodiak on kohta vain muisto muutaman räväkän naisen unelmasta rakentaa miesvapaa naisten kaupunki jonnekin naisasialiitto Unionin suojissa toimivan vanhojen lesbojen Mummolaakso-nimistä ompeluseuraa, jonka alkuperäinen idea oli joskus kauan sitten yhtä vesittynyt suojamuuri patriarkaalisen maailman vaihtoehdottomuutta vastaa, kuin Zodiakin itsensäkin käytännössä vuonna 1987 nuorten vihaisten naisten perustama ryhmänkin. Mukana nyyhkimässä ovat Ojalan taiteen vanhoillisen valtaeliitin aikoinaan syrjäyttäneet, siskoikseen kutsumat, radikaalit lesboystävät, samanlaisina vanhoina ja väsyneinä harmaahiirulaisina nostamassa kenties viimeistä kertaa yhteistä maljaa hänelle ja toisille.

Ojala viljelee sivistyksensä ja taustansa taidekentällä näyttääkseen, vielä kerran puheissaan, yliopistomaisuuksia. Mutta tunnustaa myös töksähtelevässä juhlapuheessaan olleensa ehkä liian tiukkapipo ristiriitaisena hahmona. Tasa-arvon nimeen vannovana feministinäkin hän antaa lopussa hieman periksi tunnustamalla olleensa tulppana pitkäksi venähtäneellä johtajakaudellaan niin vuoroaan odottaneille naisille kuin miehillekin. Rivien välistä hän murjaisee vitsin tanssin todellisista valtiattarista ja siskoksistaan, onhan Zodiakissa vallinnut aina vahvana radikaalin feminismin ehdottomat kasvot. Lopulta hänen seuraajakseen valitaan, kun sopivasta naisesta ei päästä yksimielisyyteen, teatterikorkeakoulun hampaattomaksi sopuilijaksi tiedetty ja siskoksille vaaraton nykytanssin professori Airi Tenhula, tanssikriitikko Jukka O. Miettisen entinen poikaystävä, jonka Miettinen nosti aikoinaan toisen hyvän kamunsa, Jorma Uotisen, tavoin kirjoituksillaan tanssitaivaan harvinaiseen tähdistöön, jonka hedelmänä hänellä tänä iltana ojennetaan Ojana läksiäispuheen jälkeen talon uuden hallitsijan valtikka:

"Keskeneräisyyden tuoma jännite ja kollegiaalinen yritys purkaa ja poistaa tuota jännitettä toimintatapojen tarkistuksilla ja uudistuksilla on ollut minua motivoima voima. Zodiakilla on aina tahtonut ollut resurssejaan suurempi toiminnan eetos. Tästä syystä korjausliikkeitä ei ole voitu tehdä isosti, vaan pienin siirroin. On tehty se, mikä on mahdollista eikä sitä mitä ei ole viisasta tavoitella. Keskusmaisen, osarahoitteisen toiminta-ajatuksensa vuoksi Zodiak on joutunut eräänlaiseen metsänhoitajan rooliin - metsänhoitajan, joka ei halaa vain yhtä puuta, vaan pyrkii hoitamaan ja vaalimaan koko palstaa. Tältä osin yksittäisten taiteilijoiden Zodiakiin kohdistamat odotukset ja vaatimukset saattavat koitua tiukkojen resurssien ja henkilökunnan kapasiteetin näkökulmasta joskus ylivertaisiksi. Laitosolosuhteita Zodiak ei tarjoa kenellekään."

Tenhulaa ei edes naurata. Hän on haudanvakava, vaikka silloin tällöin päättää naamalleen imelän virneen, minkä voi tulkita miten kukin haluaa. Näkee, että hän ei ole sydämellään, vaan pikkupakosta asemansa takia paikalla, kuten moni muukin kuuluu samoin ajattelevaan vasemmistolaiseen taideryhmään kuin, mitä Ojalakin, mutta on tanssitaustansa ja sukupolvieron takia kiinnostunut ihan muista asioista kuin riitelemään nyrpeäksi tunnustautuvan Ojalan tavoin julkisuudessa mitättömistä asioista. Hyvä niin, sillä Zodiak on menettänyt ajan myötä uudelle tanssisukupolvelle oman erityisasemansa ja polkenut taiteellisesti tyhjää Ojalan loppumetrit Zodiakin peräsimessä. Uusin tanssi ei enää leimu lämmittävänä tulena Zodiakissa, vaan ympäri kaupunkia Mikko Niemistön tapaisten uusien koreografien kohtaamisissa mm. Vallilassa sijaitsevassa Mad Housessa.

Ojala tunnustaa vastentahtoisesti saman. Viimeisen vuosikymmenen aikana tanssimetsä on lisäksi laajentunut ja tihentynyt Helsingissä siinä määrin, ettei Zodiak ole voinut vastata sen huutoon samassa suhteessa kuin alkuaikoina. Mutta hän ei olisi hän, ellei hän hieman parantelisi selityksillään asiaa ja loisi kuuntelijoiden mielissä (itse)tyytyväisiä odotushorisontteja. Sehän on hänen työnsä. "Siksi tarvitaan mukaan joustavia tuotantorakenteita, jotta lukemattomien hetkellisten taideprojektien, liittoutumien ja leimahdusten taiteellinen potentiaali voisi toteutua täydemmin ja saada sen tarvitsemaa jatkuvuutta"- jargonin ammattimaisesta viljelystä huomaa, ettei hän ole turhaan istunut sadoissa kokouksissa muiden vastaavien, eri kulttuuritahoja edustavin naisten kanssa. Saihan hän asiantuntijuudestaan tanssitaiteen edistäjänä pienen plakaatin Tanssitaiteilijoiden liitolta, jota hän sivaltaa jäähyväispuheessaan kiitokseksi piikikkäälle ja haastavalle tyylilleen uskollisena: Tanssin edunvalvontaan ei ole ollut hänen mielestään tunkua, etenkin kun Tanssitaiteilijain liiton kulttuuripoliittinen merkitys on hirttäytynyt SAK-laiseen talutusnuoraan.

Nykytanssi ei ole enää sitä samaa tiukasti tanssin sisältä ulos kurkistavaa, kuin mitä se oli Ojalan aloittaessa Zodiakissa. Ojala liputtaa silti nykytanssin puolesta virkansa puolesta samalla paatoksella, kuin aloittaessaan vuonna 1997. Hän näkee nykytanssissa tulevaisuuden muistuttamallamuusikko-näyttelijä Olavi Uusivirta todenneen hiljan Arto Nybergin haastattelussa, että hänelle nimenomaan "nykytanssi edustaa mielekkään elämän metaforaa". "Painakaamme tämä kaunis todistus kaikki sydämeemme tulevia epäilyksen hetkiä varten!", hän saa soperrettua omien sanojensa voimasta liikuttuneena. Mutta unohtaa, ettei se nykytanssi ole samaa, mistä Uusivirta puhuu, kuin mitä Ojala mielessään olevan, sillä "nykynykytanssissa" totuus ei ole sukupuolitettu, kuten vahvasti zodiakilaisessa vanhassa nykytanssiperinteessä 80-luvulta.

Zodiak ei ole ollut yhden ihmisen luomus Ojalan mukaan. Onkohan näin? Zodiak on ollut ja on lähtökohtaisesti ja "fundamentaalisesti kollektiivinen akti" hänen omien sanojensa mukaan. Tässä kohden rakenteeltaan melko keskinkertaista ja yllätyksettömiä kliseitä sisältävässä puheessaan Ojalan ote alkaa lipsua, yleisö katselee toisiaan vaivaantuneina, sillä Ojala valehtelee pakollisen litanian, mitä tällaisissa jäähyväispuheissa juhlakalun tulee tehdäkin totuuden vastaisesti riitoja silotellen, ettei kulissien takainen totuus, riitely, mielipaha ja tavoitteiden vesittyminen paljastuisi. "Zodiakin taiteellisen ja toiminnallisen identiteetti ja imago rakentuvat laajasta, moniäänisestä nykytanssin ja nykykoreografian taiteilijakunnasta, sitoutuneesta yleisöstä ja osallistuvasta yleisötyöyhteisöstä sekä heittäytyvästä ja alttiista henkilökunnasta", hän toteaa ihan kuin olisi hengästymättä lukenut kaiken suoraan Zodiakin toimintakertomuksesta, minkä oli itse laatinut.

Sen ajan zodiakialaiset olivat estetiikkansa yliopistoissa opiskelleet ja tunsivat mm. Arthur C. Dantonin häiriötaide-käsitteen, Räsänen kirjoitti. Häiriötaide pyrki muuttamaan kokijansa mentaliteettia, tietoisuutta ja elämää hieman samaan tapaan kuin paskaheitostaan tunnetuksi tullut miesvaltainen neljän teatterikoulun opiskelijan muodostama Jumalan teatteri vuosikymmenen aikaisemmin. Tuon ajan zodiakilaiset puhuivat Räsäsen mukaan sensuurista ja ohjailusta, mikä toi hänelle mieleen 1970-luvun kulttuuripoliittisen keskustelun propagandistisen argumentoinnin. Räsäsen mukaan juuri noilla sanoilla iskettiin turpiin kulttuurikapitalisteja, vaikka 70-luvulla niillä olisi voitu Räsäsen mukaan yhtä hyvin täsmällisesti määritellä silloisen Neuvostoliiton kulttuuripolitiikkaa.

Tällaisessa porukassa Ojala liikkui noihin aikoihin ja oli heidän taistelunsa keulakuva. Näistä hän loi anarkisti-vasemmistolaisen vastakuvan 50-lukulaisille naisvoimistelu-kansantanssi-baletti-ja jazz-tanssitätien muodostamalle porvarilliselle tanssimafialle. Helsingin Sanomien teatterikriitikko Teppo Sillantaus analysoi Teatteri-lehdessä (2/92) zodiakilaisten argumentteja löytäen sieltä zodikilaisten itsensä (kriitikoiden kirjoituksissa) halveksimia autoritaarisia asenteita. Zodikilaiset halusivat ohjailla kriitikoita haluamaansa suuntaan, koska he pitivät heitä vain laumana rahallisella ymmärryksellä varustettuina pässinpäinä. Zodikilaiset vaativat taiteilijan itsenäisten vaatimusten hyväksymistä, mutta eivät Räsäsen mukaan sallineet kriitikon itsenäisyyttä, vaan näkivät kriitikon aina taiteilijan palveluksessa. Jäähyväispuheensa lopuksi Ojala toivottaa onnea, voimia ja kaikkea parasta Tenhulan suurelle kierrokselle kutusumalleen urakalle:

"Minä en jää hönkimään historiallisena painolastina niskaasi, mutta annan sinulle kyllä tarvitessasi kaiken mahdollisen tuen ja avun. Hallituksen entisille ja nykyisille jäsenille kiitos, että olette antaneet aikaanne ja asiantuntemustanne Zodiakin asioille, etenkin sen strategiselle kehittämistyölle! Kiitos myös henkilökohtaisesta tuestanne ja luottamuksestanne! Hallituksen kokoukset ovat olleet ilmapiiriltään enemmän iloisia ja rentoja vuoropuhelun ja jakamisen paikkoja kuin pakottamisen ja piiskaamisen kokouspöytiä. Olen viihtynyt niissä."

Ojala muistuttaa aiheellisesti, että aivan kuten Zodiakin synty merkitsi foorumia naisten astua joukolla oman tanssielämänsä luoviksi subjekteiksi ja auteureiksi ballerinojen ja koreografisten kuorotyttöjen sijaan, heidän taiteelliset ambitionsa vetivät mukaan zodiaklaisen tanssin kehään myös muiden lajien naistaitelijoita vierailijoiksi. Mitähän Astrid Lindgren olisi tästä tarkkaan jaotellusta sukupuoliroolien miinamaailmasta sanonut?

Norjalaisten Jörgen Gaaren ja Öystein Sjaastadin kirjoittamassa "Peppi ja Sokrates - filosofinen matka Astrid Lindgrenin maailmaan" (Kirjapaja 2003) -kirjassa tekijät muistuttavat, että taistelussa tasa-arvon puolesta järki ollut aina paras työkalu murrettaessa miespuolisen sorron kahleita; feministit käyvät sovinismia vastaan sen omin asein: logiikalla niin, että samanarvoisia tulee kohdella samalla tavalla. Kirjoittajien mielestä erilainen kohtelu näet edellyttäisi olennaisia eroja, ja näitä ei heidän mielestään naisten ja miesten välillä ole. Pepissä ei heistä ollut mitään miesvihamielistä (eikä maailman - tai elämänkieltämistä, vapauden - tai totuudenetsinnän kieltämistä), toisin kuin kaikkein jyrkimmissä fallokratiaksi nimetyssä feministiliikkeessä. Ehkä siksi, että Peppi näki lapsen jokaisessa ihmisessä, myös aikuisessa kuten itse Astrid Lindgrenkin:

"Nuorena yksinäisenä naisena Astrid Lindgren sai karvaasti kokea yhteiskunnan ihanteiden ja käytännön välisen kuilun. Tämä ei kuitenkaan aiheuttanut katkeruutta, joka olisi heijastunut kirjoittamiseen, pikemminkin se vapautti hänessä kirjallista rohkeutta ja tiettyä purevuutta. Naisten vapautusliikkeen filosofianhistoria on 1900-luvun jälkipuoliskoa koskien jo kattava. Näiden vuosikymmenten aikana käsite "feminismi" sai laajennetun merkityksen. Monet naisasianaiset aiemmin kieltäytyivät käyttämästä itsestään sanaa feministi, peläten sillä tavoin sulkevansa miespuoliset liittolaiset ulkopuolelle. Vasta aivan vähän ennen kuolemaansa Simone de Beauvoir salli itsensä kutsuttavan feministiksi sanan laajassa merkityksessä. Astrid Lindgren ei kutsunut itseään lainkaan feministiksi."

Ihan samaa ei voi sanoa avoimesti miesvihamielisen Ojalan kirjoituksista välittyvästä ääriajattelusta. Juuri tätä vastaan ovat heränneet tämän päivän nuoret taiteentekijät, jotka avoimessa sukupuolisuuden manifestissaan yrittävät häivyttää toksiinisen maskuliinisuuden ja feminismin raja-aitoja. Teki Zodiakin naiset toki yhteistyötä muutamien miestenkin kanssa. Tiiviimpi yhteistyö miesten kanssa- ne muutamat harvat ja valitut - painottui Ojalan mukaan säveltämiseen, muusikkouteen ja äänityöhön. Vielä kirjaa kirjoittaessa Ojalan mukaan 1990-luvun lopun lähestyessä Zodiak Presentin tanssipeili ei ollut himmentynyt eikä pirstaleinen. Se heijasteli kuulemma yhä voimaannuttavia kuvia kehon ja mielen välisestä aarteen metsästyksestä. Mutta mitä sitten tapahtui? Miksi ote kirposi 2010-luvulla ja miten? Oliko liian yksipuolinen ihmiskuva ja sukupuolitettu totuus sittenkin Zodiakin tuhon ydin?

Ojala loi omista "siskoistaan ja Turun mafiasta" omia tarkoitusperiään palvelemaan 1990-luvun poliittista uhmaa tihkuneen, vaikutusvaltaisen tanssin tätimafian. Kaikella on kuitenkin maailman menossa aikansa ja paikkansa ja erityisesti vastavoimansa. Ojalan myötä suomalaisessa nykytanssissa päättyi tärkeä mutta vaikea ajanjakso, johon kukaan ei halua palata - ei edes muistelmissa, sillä ne, jotka eivät saaneet Zodiakin parikymmentä vuotta kestäneessä mediavyörytyksessä sanaa tai asialleen tilaa julkisuudessa, ovat mieluummin yhtä hiljaa, kuten heidät on aikoinaan hiljennettykin olemaan. Kysymys on vanhasta kunnon hegemoniataistelusta medioiden välityksellä julkisuudessa. Paikasta auringon alla sanojen avulla välittämättä muista sodassa, jossa ensimmäinen uhri on aina totuus ja sotilas valehtelu. Suorassa demokratiassa vilpillinen (sofististien relativistinen totuus) puhetaito, jossa mikä tahansa näkökanta, joka joko tiedettiin valheelliseksi tai vääräksi, saatiin pienellä muokkauksella näyttämään uskottavalta (makkara mieleiseksi) ja todelta julkisen manipuloinnin jälkeen medioissa jatkuvasti toistettuna.

Platon näki poliittisen teorian tehtävän olleen selvittää, miten ihmisluonto pärjää yhteisössä. Huonosti pärjäsi 2500-vuotta sitten ja ihan yhtä huonosti pärjää nykyisinkin. Platon kuitenkin esitti pääteoksessaan "Valtio" kokonaisteorian sielusta, yhteisöstä, totuudesta ja tiedosta sekä olevaisen olemuksesta keskittyen kysymään onko oikeudenmukaisuus aina parempaa kuin epäoikeudenmukaisuus, vaikka me edelleenkin etsimme Platonin tavoin niitä näkymättömiä siteitä, jotka sitovat meidät toisiimme ja muodostavat sen yhteisön, jossa elämme.

Mitä tänään ajatellaan yleisesti Ojalan edustamasta vanhakantaisesta sukupuolitetusta totuudesta? Tai mitä esimerkiksi nykytaiteilijoiden uudessa sukupolvessa ajateltaisiin tästä, samaan aikaan, kun muunsukupuolisten on ollut pakko taistella rajusti muista välittämättä ilmapiirissä, jossa heihin vihamielisesti suhtuvat muut sukupuolivähemmistöt ovat alkanet puhua ikävästi, ja jota on joko vähätelty tai tulkittu valtaväestössä kohtalokkain seurauksin väärin?

Ja vaikka näiden voimien ahdistama keskivertokansalainen on alkanut epäillä skeptistä suvaitsevaisuutta, jota on alettu pitää laajoja ihmisoikeuksia kaikille vastustavissa ääriryhmissä nykyajan ei- toivottuna häiriötekijänä: ihmisoikeuksia voidaan ja pitää voida suojella voimakkaasti myös taiteen keinoin populistien ja itsevaltiaiden hyökkäyksiltä, mutta siihen tarvitaan vahvaa kansalaisyhteiskuntaa sekä ennen kaikkea toimivaa demokraattista valtiota ja totuudenkaipuuta, joka ei ensimmäisenä juokse jakamaan sen etsijöitä vanhoihin luokkiin.

Tätä taustaa vasten muunsukupuolisten taistelua omaan itseensä myös tanssissa, on ymmärrettävä kokonaiskuvana vapaustaistelua ihmisen omaan minäänsä, mikä ei vielä ole ohi; on nojattava periaatteisiin ja lakattava antamasta periksi: on sitouduttava asiaan, eikä epätoivolle saa antaa valtaa. Rationaalisten argumenttien pätevyys ei näet riipu siitä, kuka ne esittää kenelle, tai missä yhteydessä, ihan vaan muistukseksi kaikille tähän keskusteluun osallistuville. Silti yhteinen universaali kieli ei synny sillä, että jokainen irrottautuu taustastaan.

Onneksi nykytanssille, eräs aikakausi - "sukupuolitetun tanssin totuuden"- on päättynyt, sanoisivat monet sekä Ojalaa että tuota aikaa muistelevat ihmiset. Zodiakin ensimmäinen kymmenvuotisvaihe oli intohimoisen luova ja tuottelias käsittäen satakunta tanssiteosta, keskimäärin kymmenen uutta teosta vuodessa. Se oli huikea saavutus niillä sen ajan aika alkeellisilla resursseilla, joita nykytanssilla silloin oli. Silti esitykset eivät olleet pelkästään yhtä iloista yhdessä tanssittua matkaa eteenpäin, vaan myös taiteellisia katastrofeja, riitoja ja vihaa, kateutta, toisten panettelua sekä syyllistämistä.

Ojala on unohtunut jo muutamassa vuodessa - eläköön uusi Ojala tai ojalat, sillä tanssia ovat aina hallinneet Suomessa erilaiset tätimafiat. Näin on edelleenkin niin hyvässä kuin pahassa. Ojalan siskokset ja heidän perillisensä hallitsevat vieläkin tanssimaailmaa mafiana, joka määrittää, miten ja mitä tanssista saa kirjoittaa ja kuka. Mutta onneksi ei enää nykytanssissa totuutta sukupuoliteta.