Suomalaispapit Puna-armeijan poliittisten upseerien sinivalkoisina vastineina jatkosodassa

Teksti Harald Olausen

"Suomen puolustusvoimat ovat tässä isänmaan ja uskonnon asialla. Meiltä riistetty isien hien ja veren pyhittämä maa on niiden toimesta nyt saatu takaisin ja Jumalan palvelemisen vapaus sille jälleen palautettu. Isänmaallisesti ja uskonnollisesti on rajojemme siirtäminen niiden luonnolliselle paikalleen oikein ja välttämätöntä" -Kenttäpiispa Johannes Björklund teoksessa Suomalaisten ristiretki. Suomen pyhä sota-kirja on toki monelle aikaansa seuraavalle tuttu. Mutta suosittelen lämpimästi kirjan lukemista uudelleen ja tutkimaan sitä kirjoittajan tarkoittamalla tavalla tarkkaan kristillisen retoriikan perinteen sisältä.

Papit ovat inhottuja perkeleitä ja pahuuden voimia maassa, jossa hengellisen ja maallisen vallan välinen side on ollut poikkeuksellisen tiivistä jopa protestanttiseksi maaksi. Suomen historiassa pelko ja inho pappeja kohtaan kulminoituu kolmessa kansakuntaa koetelleessa kriisissä; Nälkävuosissa 1860-luvulla, jolloin lihavat papit kiittelivät kirkoissa nälkään kuolevia siitä, etteivät he vaatineet viljaa rikkailta maanomistajilta, vuoden 1918 traagisten tapahtumien jälkeisessä vihan Valkoisessa-Suomessa, jonka hirveydet papit siunaisivat sekä jatkosodassa, josta pimeät papit puhuivat "pyhänä sotana" ja "ristiretkenä".

Aikaisemmin pappeja on tutkittu propagandisteina. Mutta nyt mennään pintaa syvemmälle Jouni Tillin kirjassa Suomen pyhä sota -papit jatkosodan julistajina (Atena 2014), mikä on hyvin kirjoitettu tietokirja, ja josta monen muun epäilevän Tuomaan kannattaisi ottaa oppia lisäepäilylle siksi, että siinä lähdetään liikkeelle itse ongelmasta ilman turhia historiallisia löpinöitä, tai väännetä rautalangasta mallia: "Jatkosodassa papit tasapainoilivat poliitikkojen ja sotilaiden välissä - valoivat  taistelutahtoa ja lohduttivat vastoinkäymisissä mutta myös muokkasivat sotilaiden mielialoja tukemaan Suomen kulloisiakin tavoitteita."

Papeista on kirjoitettu ja pappeja tutkittu sodissa Suomessa aikaisemminkin mutta ei ilmeisesti tarpeeksi,tai hieman eri lailla kuin Tillin kirja. Erkki Kansanaho kirjoitti kirkkohistoriallisen tutkimuksen Papeista sodassa  (1991). Se kuitenkin Tillin mukaan korostaa sielunhoidon merkitystä sodan koettelemuksista selviämisessä ja painii eri sarjassa kuin Tillin oma tutkimus. Tilli mainitsee myös Esko Salmisen Propaganda rintamajoukoissa (1976) sekä Touko Perkon TK-miehet jatkosodassa: päämajan kotirintaman propaganda 1941-1944 (1974) esimerkkeinä aiheen tutkimusperinteestä. Tillin tutkimus on jotain ihan muuta kuin edellämainitut.

Tillin tutkimuskohteena kirjassa on kristillinen retoriikka jatkosodassa ja miten saarna sekä puhe toimivat sotapappien sekä kirkon vallan välineinä poikkeusajan olosuhteissa. Suomen pyhä sota – papit jatkosodan julistajina- kirjassa kerrotaan jatkosodan alla luterilaisten sotilaspastorien joutuneen pohtimaan tarkasti kantojaan sotaan ja siitä aiheutuneita ongelmia. Viides käsky kielsi tappamisen, mutta voiko sota olla oikeutettu? Talvisodassa oli ollut kyse jostain ihan muusta: oikeutetusta puolustautumisesta. Jatkosodassa Suomi hyökkäsi. Perustellakseen sodankäynnin papit alkoivat puhua pyhästä sodasta, ristiretkestä Itä-Karjalaan: 

"1940-luvun Suomessa uskonnollinen retoriikka oli useimmille tuttua, pappeja pidettiin arvossa ja heidän sanaansa kuunneltiin. Pappien puheissa sodan tarkoitus oli myös vastustaa antikristusta, bolševismia – sota oli hyvän ja pahan taistelua. Kun sodan suunta kääntyi, saarnatkin muuttuivat: tappiot johtuivat synnistä ja aluemenetykset olivat Jumalan rangaistus." Teksti on vetävää ja tyyli mukaansatempaavaa. Tilli osaa kirjoittaa koskettavasti. Kirjansa aluksi hän lainaa tunnetun papin, Voitto Viron (1914-1999) sotapäiväkirjoihinsa 1941 kirjoittamaa sielullista tuskaa sotimiseen ja kysymystä: Mitä Jeesus tekisi tässä tilanteessa? 

Tilli kirjoittaa, että tarttuminen aseisiin ei ollut puolustautumistakaan varten itsestään selvästi hyväksyttävää: "Tuo kysymys oli ainoa tapa ratkaista kristillisen etiikan ongelmia, koska kristittynä oleminen on nimenomaan Kristuksen seuraamista, kulkemista hengellisesti ja käytännöllisesti hänen askelissaan." Vaatimus oli kova eikä onnistunut sotien aikaan, eikä oikein vieläkään. Eikä epäily sopinut papille. Keskusteltuaan tunnetun IKL:laisen kansanedustajan, sotilaspastori Elias Simojen (sitä kuuluisaa Simojoen pappissukua, josta tuli kasapäin konservatiivisia pappeja ja piispoja ja yksi arkkipiispakin) kanssa, Viro palautettiin varuskuntaan. 

Viro kirjoitti sotapäiväkirjaansa rehellisesti tarkan huomion: "Ei sellaista pappia hevin voinut lähettää rintamalle sotilaspapiksi, joka ei ollut selvillä siitä, onko kristityllä lupa puolustaa isänmaataan." Viro kuitenkin lähti mukaan, ihan kuten monet muutkin epäilevät papit ja ilmeisesti samasta syystä. He kokivat sen velvollisuudeksi ja olisivat kokeneet lähes rintamakarkuruudeksi koetusta kieltäytymisestä koko ikänsä häpeää, vaikka omatunto olisikin velvoittanut kieltäytymään aseista ja toimimaan vastoin kirkon tahtoa. Kesäkuun 25. päivä Saksan aloitettua hyökkäyksensä Neuvostoliittoon Viro kirjoitti päiväkirjaansa:

"Voi olla vaikea tehtävä vakuuttaa miehiä tämän sodan oikeutuksesta – jos sota tulee. Miksi niin? Koska meidät pitäisi itse ensiksi vakuuttaa siitä. Tiedämme, että maallemme näyttää olevan eduksi nykyinen käänne, mutta onko se oikein, sitä ei ole yhtä helppo sanoa. Mitä Jeesus tekisi nyt? Kristityn pitää toimia lainkaan välittämättä seurauksista ja siitä, tekevätkö muut samoin."Kristillinen valtio oli asettanut moraalisen riman liian korkealle talonpoikaisarmeijalle. Ihanteellisuus oli Ateenalaisten marssin tavoin kuolettavaa. Tilli kuvailee, millainen oli jatkosodan vaatima ihanteellinen suomalainen, uusi sotilas: 

"Käytännössä ristiretkeläisenä oleminen tarkoitti, että isänmaan asian eteen ponnistelu, Suomen armeijan asepalvelus sekä kristityn hengellinen kamppailu yhdistyivät tavalla, jossa niitä oli erittäin hankala erottaa toisistaan. Suomalaisen sotilaan tuli suhtautua rooliinsa Suomen armeijassa samalla hartaudella ja velvollisuudella kuin kristitty suhtautuu Kristuksen seuraamiseen."Suomi tappoi venäläisiä kristinuskon nimeen hyvällä omallatunnolla, kuin ristiretkeläiset aikoinaan arabeja. Kristittynä oleminen ymmärrettiin taisteluna, ja sotilaana oleminen oli yhtä kuin Jumalan valtakunnan asian edistäminen. 

Mutta se mikä kirjasta tekee erilaisen, ja samalla poikkeuksellisen mielenkiintoisen, on kirjoittajan kyky tulkita kirkollisen ja maallisen retoriikan yhteyksiä ja lähes saumatonta käyttöä jatkosodan propagandassa. Jumalan sota-asun pukeminen päälle viittaa hengelliseen yhteen hitsautumiseen niin, että suomalaissotilaista tuli Jumalan sotureita ja kirkosta äiti, samalla kun isänä toimi tehtävä puolustaa isänmaata, äidinkieltä ja uskoa, ihan kuin se 1920-luvulla muodostunut sinivalkoinen militaristiskristillinen topeliaaninen Suomi, joka oli aikaisemmin kieltänyt yli puolen kansalaisen oikeudet samoihin argumentteihin vedoten.

Jumalalle ei olisi korkeakirkollisten ja äärioikeistolaisten niuhopappien mielestä kelvannutkaan todennäköisesti mikään muu, kuin jumalallisiin hyveisiin sonnustautunut armeija. Mutta eivät kaikki papit olleet pahoja ja tämän propagandan levittäjiä. Tilli antaa tilaa myös sekä epäilylle että eri mieltä olleille tutkimalla toista puolta. Kaikki papit eivät julistaneet Suur-Suomen ylösnousemusta. Mutta pitää muistaa, että nuori ja itsenäinen Suomi eli tuolloin vielä vanhaan malliin samassa muotissa yhtenäisyyskulttuurin aikaa. Kristillisellä moraalilla oli vaikutusta niin ihmisiin kuin ihmistä muokkaaviin ja ohjaaviin instituutioihin. 

Suomen osallistuminen hyökkäykseen yhdessä kansallissosialistisen Saksan kanssa ei ollut helppoa selitettäväksi julkisesti kristilliseltä pohjalta, koska kristinusko ainakin periaatteessa kieltää tappamisen Matteus 5: 44 (siitä huolimatta kristinuskon nimeen on julmasti tapettu maailmalla). "Toisaalta esimerkiksi Jeesuksen sanat "Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan rauhaa maan päälle; en ole tullut tuomaan rauhan vaan miekan" on mahdollista tulkita hyvinkin sotaisasti. Suhtautumisessa virkavaltaan Jeesus toteaa kryptisesti, että keisarille on annettava, mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä on Jumalan."

Tillin antama esimerkki kuvaa kristinuskon moraalista venyvyyttä sekä väärinymmärryksen alkuperäislähteen, Paavalin, tulkintoja, jotka universalismin nimissä olivat oikopolkuja alkuperäisen Jeesuksen väitettyihin sanomiin. Papit tiesivät tämän samoin kuin sen, että tottelemattomuus esivaltaa vastaan oli kapinointia, sillä kaikki esivalta oli Paavalin sanoin peräisin Jumalalta. Toisaalta Paavali myös itse opetti, että kristityn "täydellistyminen" tapahtui "riisumalla vanhan ihmisen tekoinensa" ja seuraamalla Jeesusta. Kirjassa käydään jatkuvaa kädenvääntöä, aidon ja epäaidon, kristillisen sanoman välisestä jännitteestä. 

Suomalaiset papit valitsivat käytännöllisen mutta epäkristillisen etiikan Paavaliin luottaen, mutta samalla huonoa omaatuntoa jälkeenpäin potien (Matt. 10; 34, Mark. 12:17, Room. 13; Kol. 1:28; 3: 8–15; Joh. 14: 6), kuten filosofian professori Juha Tenkku, joka oli professori Timo Airaksisen prosessori Turussa. Hän luopui isiensä uskosta sodan aikana/takia ja rupesi filosofiksi. "Kirjoitti kirjan Ihminen murrosaikojen kuvastimessa. Lue se pikku kirja ja vertaa tuohon kauheaan Natsikirjaan. Se olisi jotakin uutta, siis yhden pahan papin kääntymys. Kukaan ei enää tunne tuota Tenkun kirjaa. Miten Tenkku muuttui, oliko muutos vakuuttava?" 

Näin Airaksinen kirjoittaa sähköpostissaan minulle asiaa häneltä kysyttyäni. Airaksinen on jo kirjoittanut Tenkusta monissa kirjoissaan.Se oli Airaksisen mukaan aivan kauhea Natsikirja: "Luin juuri kirjan Murtuneet mielet, joka koskee sodassa hulluksi tulleita. Hyvä kirja. Voisiko sen ottaa taustaksi siitä, millaiseen maailmaan papit miehiä veivät? Pappien hurmio ja hulluksi tulleet sotilaat, siinä vasta kontrastia." Airaksinen on oikeassa ja oikealla tiellä, mutta keskityn kuitenkin kuvailemaan tässä esittelyssäni Tillin kiinnostavaa kristillistä retoriikkaa ja tyyppiesimerkkejä kaivattuina menneen (tahallisen?) unohduksen historian lehdiltä.

"Miten kristityn - ja vieläpä papin – sitten tulisi toimia, kun esivalta käskee tappamaan? Voitto Viro ei paininut ongelman kanssa yksin. Hän kirjoitti päiväkirjaansa joulukuussa 1941, että oli merkillepantavaa, miten monet, jotka olivat asiaa ryhtyneet miettimään, olivat pitäneet sotaa epäkristillisenä, myös puolustautumista." Ei ihme, että Suomi vilahti kansan tuella niin nopeasti Natoon. Ehkä jatkosodan "pragmaattisella paavalilaisuudella" oli siinä jokin pieni merkityksensä jatkosodan pappien tapaan, jotka Tenkun ja Viron tapaan potivat osallisuudestaan lopun ikäänsä moraalista krapulaa ja yrittivät terapoida traumaansa. 

Siksi Tillin kirja on hyvä lukea (papit ovat olleet taas hiljaa, kun Suomi on liittynyt läntisen sotilasliittoon) uudelleenkin, se kun ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan. "Käsissäsi olevan kirjan aihe on juuri tämä: Miten Suomen luterilainen papisto perusteli ja tulkitsi jatkosotaa saarnoissaan, puheissaan, hautauskirjoituksissaan, lehtiartikkeleissaan sekä muissa teksteissään sodan eri vaiheissa." Tulos on lisäkysymyksiä herättävää tulkintaa. Jo pelkät lopun Lähteet ja viitteet-osiot kertovat omaa kieltään kirjoittajan valtaavasta urakasta, jonka hän on suorittanut kunnialla loppuun tutkimalla lähes kaiken aiheesta kirjoitetun.

Tillin kirjassaan esittämät kysymykset ovat edelleenkin paljastavan kovia ja ikäviä historiankin unohduksen takaa vastattavia, ne kun paljastavat paljon sekä sen ajan kristillis-isänmaallisesta tunkkaisuudesta, että samalla myös enemmistön pappien äärioikeistolaisuudesta ja siitä, miksi kirkko alkoi sotien jälkeen pikkuhiljaa mutta varmasti erkaantua suomalaisista siihen, mikä maallistunut ja jumalaton kaiken muun asian perässä (kuin Jumalan) kuolaava tynkäkirkko se nykyisin on (esimerkiksi Helsingissä jo paikoin alle puolet kuuluu kirkkoon ja naisenemmistöisestä papistosta alle puolet uskoo enää Raamatun Jumalaan):

"Mitä saarnattiin ja mitä papit kirjoittivat lehdissä? Miten jatkosodan alkuvaihetta selitettiin apokalyptiikan eli lopunaikojen näkökulmasta? Minkälaisena papit esittivät vihollisen? Millä perusteella jatkosota oli pyhä sota ja ristiretki? Miten Kristuksen sotilaana oleminen näkyi sankarihautajaissaarnoissa? Minkälaisia tehtäviä Jumala oli pappien mukaan antanut Suomelle? Miten vuoden 1942 asemasotaan siirtyminen muutti pappien retoriikkaa? Kuka oli lopulta syyllinen tappioon? Miten syyskuussa 1944 solmittua aselepoa käsiteltiin? Miltä suomalaisten pappien jatkosotaretoriikka näyttää suhteessa kristillisen oikeutetun sodan perinteeseen? Minkälainen tekstimaailma syntyi papillisen vallan ja esivallan kohtaamisesta jatkosodan aikana?"

Miksi sitten Tilli on kirjoittanut tämän harvinaisen kirjan? Ehkä siksi, että häntä yhdistää uudemman tutkijasukupolven pyrkimys nostaa esiin niitä tärkeitä mutta valitettavan paitsioon jääneitä näkökulmia, jotka eivät ole aiemmin vallalla olleeseen kaanoniin mahtuneet, kuten toimittaja Jukka Halosen juuri tästä esimerkkinä epäonnistuneessa Kesä 1944-kirjan lailla (https://www.digivallila.com/l/totuus-on-suhteellista-kesalla-1944-uutuuskirjan-mukaan/) myyttisiin kertomuksiin "talvisodan ihmeestä" tai jatkosodasta "torjuntavoittona"- molemmat valitettavaa historian mytologisointia ja propagandistista vääristelyä.

Tätä tautia vastaan Tillin kirja on sopiva moukari juntatakseen maahan jo pitkään elänyt turha nostalgisointi raakojen faktojen edestä ja arvokkaan totuuden puolesta. Tilli on samaa mieltä Murtuneet mielet-teoksessaan tutkineen Ville Kivimäen kanssa siitä, että valistustyötä ja sotilaspastoreiden toimintaa on helppo väheksyä pelkkänä propagandana, koska välillä hyvinkin fraasimainen ja pateettinen "kristillisisänmaallisuus!" antaa tähän mahdollisuuksia. Tiettyjen isänmaallis-uskonnollisten teemojen vilpitön ja oikeansävyinen esittäminen, tuskin kuitenkaan onneksi, jää hänestä sittenkään ilman moraalista vaikutusta. 

Jo se, että propagandaisänmaallisuus ja -uskonnollisuus ärsyttivät taistelevia sotilaita, kertoo osaltaan siitä, että isänmaallisuutta pidettiin syvänä, henkilökohtaisena arvoina, joita ei tullut pilata turhalla paatoksellisuudella, Tilli kirjoittaa avoimen haastavasti. Hän ei lähesty kirjassaan pappien tekstejä pelkkänä propagandana, koska hänen mukaansa propaganda viittaa johonkin valheelliseen, jolla pyritään hallitsemaan ihmisten mieliä. Hän osaa olla armollinen ja ymmärtävä. Hän antaa papeille mahdollisuuden puhua ja puhutella meitä vuosikymmenten takaa poikkeusoloista hädän keskeltä kuolemaa katsellen.

Pappien puheet ja kirjoitukset kumpusivat tekijöidensä syvällisestä vakaumuksesta. Kirja katsoo pappien tekstejä silmästä silmään ja antaa niiden puhua ja kommentoida vailla sensuuria tai turhia välikäsiä. Kirjan arvoa ei vähennä edes se, että se on perusviritykseltään kristillinen – yleensä kyllä vähentää, kuten kirjoittajakin, jos on "liian kristiitty". Kirja valittiin Helsingin kirjamessujen yhteydessä vuonna 2014 Vuoden kristilliseksi kirjaksi. Perusteluissaan kirjan valinnut Pauliina Rantala kiitti Suomen pyhä sota-kirjan olevan ajankohtainen ja ajatuksia herättävä teos uskonnollisen kielen merkityksestä sodassa. No ei ihan!

Pyhä sota-kirja sai osakseen laajaa hehkutusta niin kriitikoilta kuin lukijoiltakin eikä ihan ilman syytä. Rantalan mukaan Suomen sotatilannetta tulkittiin papillisessa retoriikassa laajalti raamatullisen Israelin vaiheiden toisintona: "Hyökkäyssodan alussa kieli oli hurmoksellista: Jumalan valittu kansa kävi pyhää sotaa antikristusta vastaan, ristiretken päämäärä oli itäisen Karjalan luvattu maa. Kun sotaonni kääntyi, saarnoissa siirryttiin jeremiadiin eli valitusvirteen: yksilöiden synnit ja höltynyt moraali olivat syynä tappioihin. Jumala kuritti ja rankaisi". Kirja tarjoaa kiinnostavan näkökulman jatkosotaan pappien puheiden ja saarnojen avulla: 

"Teos osoittaa, kuinka erottamattomasti uskonnollinen ja isänmaallinen julistus kietoutuivat yhteen. Se nostaa esiin ylevän uhriretoriikan ja julman sotatodellisuuden välisen ristiriidan. Se johdattaa pohtimaan tärkeää kysymystä oikeutetusta sodasta kristillisessä perinteessä. Se näyttää hätkähdyttävällä tavalla, kuinka suurten kollektiivisten kertomusten jälkeen syyllisyys ja vastuu jäivät yksilön kannettavaksi." Myös soraääniä kuului. Sotasensuurista huolimatta pappien "hurraa"-isänmaallisuutta kritisoitiin varsin suorasanaisesti jatkosodan hyökkäysvaiheen jälkeen. Tilli mainitsee mm. Dietrich Bonhoefferin (1906-1944).

Näkökulma on innostava ja lopputulos korkeatasoinen lukuelämys. maassa, jossa historiaa raiskataan ammatiksi Juuri tallainen hyvän tieteellisen tutkimuksen tulisikin olla, kuvia kumartelematon ja sekä uutta tietoa että kysymyksiä tuottava. Mannerheimkin uskalletaan kyseenalaistaa, kun hän kutsui suomalaisia pyhään sotaan kansakunnan vihollisia vastaan jatkosodan aluksi päiväkäskyssään. Ihan kaikki eivät olleet aina samaa mieltä. Olavi Paavolaisen mielestä päiväkäsky oli pateettinen, epäaito ja epäsuomalainen. Hänen mukaansa koko homma haisi militaristien seikkailulle, jossa mukana olivat innokkaat papit.

Heitä oli kenttäpiispasta lähtien pataljoonan sotilaspastoriin. Voisi jopa hieman leikillisesti sanoa, että he olivat Neuvostoliiton Puna-armeijan poliittisten upseerien sinivalkoinen vastine, mitä tuli tehtävän oikeutukseen sekä sanoman levitykseen sotilaille kaikissa yhteyksissä, etenkin kuolemassa. Kirjoittaja ei halua moralisoida papistoa- tässä tapauksessa asenne on valitettava. Miksi pappeja ja kristinuskoa pitää aina silittää myötäkarvaan? Kirjoittajan mielestä ei. Tilli selittää siksi, että aika ei ollut helppo - kovina aikoina puheetkin ovat sellaisia. Aika heikko, mutta kristillinen perustelu murhaaville puheille ja pahan oikeutukselle.

Mutta onneksi ote kirjassa pitää kautta linjan, ja on kriittisen kysyvä sekä kommentoiva, joskus jopa tervehenkisesti kärjistäväkin. Kirjoittaja tulee siihen johtopäätökseen, ettei kirkon ja valtion kiinteä suhde ole missään tapauksessa itsestään selvä tai luonnollinen tapa järjestää politiikan ja uskonnon välisiä suhteita. Kovien aikojen puheita pitää voida myös hänen mukaansa tutkia kriittisesti. Juuri siksi kirjan ehdottomasti kiinnostavin viimeinen luku käsitteleekin jatkosotaa kristillisen oikeutetun sodan perinteessä. Velvollisuus voi olla turvallinen ulospääsy moraalisesta ja poliittisesta vastuusta ja keino hiljentä omatunto.

Se on kirjoittajasta varsin ymmärrettävää erityisesti sotatilanteessa. "Se voi olla kuitenkin myös vaarallinen tie, joka ei välttämättä pysähdy isänmaan uhrialttarille". Tilli kirjoittaa viimeisen luvun alussa, että siinä missä Vanhaan testamenttiin ja ristiretki-ideologiaan nojaten Suomen armeijan toiminta ja väkivalta esitettiin poikkeustapauksin, Suomen sota oli Jumalan tahtomaa ja johtamaa pyhää taistelua pysyvän rauhan puolesta. Ja siinä missä talvisotaa on tulkittu useimmiten Daavidin ja Goljatin välisenä kamppailuna, jatkosodassa hänen mukaansa vanhatestamentillinen sotakuvasto oli monipuolisemmassa käytössä.