Suomen ensimmäinen ulkoministeri muistelee

Teksti:

Harald Olausen

Miksi ennen poliitikot erosivat herkemmin? Vai tuntuuko meistä vain niin? Tutkikaamme asiaa T.S. Eliotin sanoin: merkitys on vain valmiiksi käsitelty lihakimpale, jolla murtovaras tainnuttaa koiran ennen kuin ryhtyy tositoimiinsa: kaikki oleellinen tapahtuu "merkityksen" jälkeen ja sen varjossa. Konsensuksen kulta-aikaan 70-luvulta lähtien suomalaisessa poliittisessa elämässä politiikan kultapossukerhoon päässeiden poliittisten broilerin liimautuminen korkeisiin asemiinsa poliitikkoina ja varsinaisen poliittisen uran (lue: potkut hoidettiin ennen yläviistoon verhon taakse turhiin edustusvirkoihin suurlähettiläiksi, maaherroiksi ja pääjohtajiksi yms. valtion hallintoon) jälkeen poliittiset virkanimitykset ovat olleet yksi tyypillisin suomalaisen poliittisen korruption muoto, josta on puhuttu vähän vaikka juuri virkojen täyttäminen kiitollisilla ystävillä ja sukulaisilla on ollut myös yksi epädemokraattisimmista ja puoluevaltaa tehokkaasti uusintavasta muodoista. Puoluevalta on poliittisen korruption käärmeenpesä. Se uskottelee olevansa kansanvallan äänitorvi, vaikka se itse asiassa onkin sen vihollinen, kirjoitti entinen esimieheni, Kymenlaakson maakuntamuseon amanuenssi Timo Miettinen Kymen Sanomissa viimeisessä julkaistussa kolumnissaan 2000-luvun alkupuolella, ennen kuin hänen kriittiset kolumninsa lopetettiin lehdestä.

Politiikka on eräänlainen Monopoli-peli, missä rosvo saattaa yhdessä käänteessä viedä rahasi ja toisessa saatat joutua itse vankilaan. Kaikki riippuu siitä, millainen onni pelaajalla on. Siksi politiikka on myös jatkuvaa arjen jännitysnäytelmää, missä toteutuvat Aristoteleen Retoriikka -kirjan muistutukset tällaisten ihmisten mukanaan kantamasta sisältä jäytävästä pelosta, mikä tekee heidät hermoheikoiksi ja paljastaa heidät: on heille eräänlainen jatkuva rauhattomuuden tila omaatuntoa korvaamassa, ja johtuu uhkaavaa tuhoa tai tuskaa tuottavan pahan mielikuvasta, sillä jatkuva epätoivo ja siitä seuraava ahdistus tekee mielen rauhattomaksi. Aristoteleen mukaan emme pelkää kaikkea pahaa, esimerkiksi sitä että muuttuisimme epäoikeudenmukaisiksi tai hidasälyisiksi, vaan sellaista, joka saattaa aiheuttaa tuskaa tai tuhoa. Kaukana oleva pelko ei hetkauta suuntaan eikä toiseen mutta lähellä oleva pistää ihmisen luontaiset hälytyskellot soimaan ja ihminen panikoi olemassaolonsa puolesta:

"Jos pelko on tätä, ovat pelottavat asiat välttämättä sellaisia, joilla näyttää olevan suuri voima tuhota tai vahingoittaa tuskallisesti. Siksi merkitkin tällaisista asioista ovat pelottavia, sillä pelottava näyttää näin olevan lähellä; tätä näet on vaara, siis pelottavan lähestymistä. Tällaisia merkkejä ovat niiden viha ja suuttumus, jotka kykenevät vahingoittamaan, sillä on selvää, että he haluavat sitä ja ovat tekemäisillään niin, samoin epäoikeudenmukaisuus liittyneenä valtaan, sillä epäoikeudenmukainen henkilö on valintansa perusteella epäoikeudenmukainen, ja edelleen pelottavaa on loukattu hyve silloin, kun henkilö kykenee toimimaan, sillä on selvää, että kun häntä on loukattu, hän ryhtyy kostamaan, ja hänellä on tilaisuus tehdä se. Pelottavaa on myös sellaisten pelko, jotka kykenevät tekemään meille jotakin, sillä tällaisetkin ovat valmiita toimimaan (0)."

Ennen asiat olivat toisin mutta eivät paremmin sen huomaa hyvin, kun lukee vanhoja elämänkertoja, muistelmia ja historiankirjoja tapahtumista, joista kaikilla vallitsee Aristoteleen kuvaama pelko ja erilainen mielipide siitä, mitä oikein tapahtui ja miksi. Itsenäisen Suomen ensimmäinen ulkoministeri Otto Stenroth, joka siirrettiin Suomen pankin johtajaksi ja potkittiin sieltä melko pian ilmiselvän osaamattomuuden ja maan taloudelle haitallisen toimintansa takia, on kirjoittanut muistelmateoksen nimeltään "Puoli vuotta Suomen ensimmäisenä ulkoministerinä". Otto Stenroth toimi Suomen suuriruhtinaskunnan senaatin kauppa- ja teollisuustoimikunnan päällikkönä ja senaattorina Hjeltin senaatissa 1908-1909. Suomen itsenäistyttyä hänestä tuli ulkoasiantoimituskunnan päällikkö ja senaattori Paasikiven I senaattiin 1918. Paasikiven I hallitus oli Suomen tasavallan toinen senaatti eli hallitus. Se toimi 27. toukokuuta 1918 - 27. marraskuuta 1918 eli 185 päivää. Suomen Pankin johtokunnan puheenjohtajana Stenroth oli 13. joulukuuta 1918 - 20. tammikuuta 1923 (1).

Vaikka Stenrothin kirja kuvaa hyvin sitä vanhan ajan jäykkää ja autoritaarista konservatismia, jonka nimissä maata johdettiin jumalasta seuraavana odottaen alamaisilta nöyryyttä, on se myös harvinaisen avoin tilitys myrskyn vuosista itsenäisyytemme kohtalonvuonna 1918. Professori Martti Turtola antaa hyvän selityksen sille, miksi suomalaisten demokraattinen mielenlaatu ei ollut vielä kehittynyt. Kustaa III oli hänen mukaansa kääntänyt kellot taaksepäin ottamalla todellisen vallan hyväksyttämällä 1772 uuden hallitusmuodon. Se oli se jarru mikä esti demokratian kehittymisen pitkään, sillä se oli Suomessa voimassa yli sata vuotta kauemmin kuin entisessä emämaassa Ruotsissa. Turtolalla on myös hyvä huomio siitä, jos Suomi olisi päätynyt kuningaskunnaksi muiden Pohjoismaiden tapaan. Se olisi estänyt Kekkosen luoman valtiopäämiesinstituution synnyn, ja niin oudolta kuin se saattaa vaikuttaakin, monarkin olemassaolo olisi pelastanut vuosina 1956-1981 suomalaisen parlamentarismin ja estänyt sen vajoamisen alennustilaan. Turtola kuitenkin nipistää itsensä hereille jossittelusta, joka on hänen mukaansa vakavalta historioitsijalta kielletty (2):

"Suomalaisilla oli vuosisatojen ajan ollut Jumala taivaassa ja kuningas Tukholmassa tai sitten viimeisen noin 110 vuoden ajan keisari Pietarissa, joka tutummin oli myös Suomen suuriruhtinas. Kuningas oli ollut "korkeimman vallan haltija" aina ja ikuisesti, puhumattakaan keisarista, vaikka Ruotsissa tätä asemaa horjutettiinkin Kaarle XII:n sotaseikkailujen jälkeen niin sanottuna vapauden tai säätyvallan aikana 1719-1772."

Filosofian tohtori, esseisti ja kriitikko Jan Blomstedt kirjoittaa uusimmassa kirjassaan "Tilaa mielikuvitukselle (3)" (Kulttuuriklubi 2019) miten tšekkiläisellä filosofian professorilla ja 1960-luvun Charta-aktivistilla Jan Patočkalla oli erikoinen käsitys siitä, mikä tekee meistä eurooppalaisista eurooppalaisia: "huoli sielusta". Maallisesti ymmärrettynä "sielu" voi tässä tarkoittaa monta asiaa: identiteettiä, omaatuntoa, itsenäistä ajattelua, introspektiota... Ongelma onkin Blomstedtin mielestä, että nämä asiat on myös helppo kansallistaa. On helpompaa harjoittaa kansallista introspektiota kuin eurooppalaista - sen kummemmin surematta sitä, että "introspektio" on kriittisenä menetelmänä tieteen epäsuosiossa. Blomsted pohtii kirjassaan perussuomalaisten itsenä umpiajatteluun johtavaa logiikkaa, jota voisi soveltaa myös esim. norjalaisiin tietyin ehdoin, silloin voi herätä myös kiusallinen kysymys: edustaako vallitseva norjalaisten johdolla käyty norjalaiskeskustelu kansallista introspektiota? Silloin vain "norjalainen" tietää, mitä norjalaisuus todella on, koska hän - yksikin tapaus riittää - on tutkinut sieluaan. Tähän ei tarvita ulkopuolisten arvioita. Kun kaksi norjalaista kohtaa, norjalaisen sielunsa voimme Blomstedtin antaman esimerkin varjolla päätellä: "Koska minä olen oman itsetuntemukseni mukaan tällainen, on ilmeistä, että myös sinä norjalaisena olet tällainen. Kun minä olen jo harjoittanut introspektiota, sinun ei enää tartte. Kerro vain heille, muillekin norjalaisille, että heidänkin tulisi olla juuri tällaisia (4). "

Stenrothin muistelmat ovat siitä harvinaista herkkua, että ne kuvaavat ykistyiskohtaisesti juuri sitä aikaa, jolloin Suomen kohtalo ratkesi maailmanpolitiikan mylleryksessä Saksan tappioon. Heti muistelmiensa aluksi Stenroth lohkaisee kuitenkin ehkä liian paksun vitsin, josta on tullut sen jälkeen kaikkien häntä seuranneiden "muistelmien" kirjoittajien (tapa valehdella) motto, sillä Stenroth yrittää uskotella lukijalle kirjan tarkoituksena olevan aineisto tulevalle "puolueettomalle historiankirjoitukselle, ja tästä syystä hän on mahdollisimman laajassa mittakaavassa esittänyt tapahtumia asiakirjojen omilla sanoilla". Mielenkiintoista on sen sijaan oman toiminnan vaikuttimien vähättely vuoden 1918 tapahtumien osalta. Hän tunnustaa kuitenkin horjuneensa houkutuksen äärellä kirjoittaa tapahtumista oikaistakseen "eräitä julkisuudessa esiintyneitä vääriä käsityksiä" mutta tajusi onneksi olla hiljaa itse sekaantuneena voittajapuolen asioihin kyynärpäitään myöten. Ehkä siksi Stenroth vaikuttaa vilpittömältä herrasmieheltä, jolla on ensimmäisenä itsenäisen Suomen ulkoministerinä kelpo selvitys siitä, millaisen urakan edessä hän seisoi (5):

"Ulkoministeriötä ei meillä ollut sitä vastoin koskaan ollut luonnollisista syistä, koska meidän siihenastinen autonomiamme oli ollut yksistään sisäistä laatua, Venäjän hoitaessa yksin Venäjän ja Suomen yhteistä ulkopolitiikkaa. Nyt oli sitten ensi kerran meillä järjestettävä oma itsenäinen ulkoasiain hoito ja luotava orgaanit sitä varten. Lähinnä oli löydettävä henkilö, joka uuden ministeriön päällikkönä ottaisi tämän järjestämistyön johdon käsiinsä ja kantaisi siitä vastuun."

Tämä epäkiitollinen ja varsin lyhytaikainen tehtävä lankesi Stenrothille ensimmäisenä itsenäisyytemme vuotena 1918 osin hänen ansioitaan, osin siksi että hän oli pääministerinä toimineen Paasikiven ystävä. Stenroth oli tosin ollut näkyvä henkilö suomalaisessa politiikassa koko 1900-luvun ja hankkinut korkeimman sulan hattuunsa jo vuonna 1915 liittyessään silloin mukaan itsenäisyysmielisiin. Saman vuoden syksyllä hän oli johtanut sitä lähetystöä, joka Suomen itsenäisyyden puolesta kävi Ruotsissa ottamassa selkoa, olisiko mahdollista saada Ruotsilta tukea itsenäisyydelle, jos Suomelle olisi valittu kuninkaaksi ruotsalainen prinssi - asia, josta harvat tietävät vieläkään mitään. Stenroth osallistui myös maan ensimmäisen hallituksen määräyksestä tammikuussa 1918 yhdessä Edvard Hjeltin ja Rafael Erichin kanssa Brest-Litovskin rauhanneuvotteluihin.

Stenroth kertoo muistelmissaan mielenkiintoisista Suomen itsenäisyyden ensi vuosista. Erityisesti vuosi 1918 oli Suomelle vaikea ja pelottava sekä taloudellisesti lähes katastrofaalinen vuosi. Monilla tahoilla ulkomailla puuttui luottamusta Suomen vastaisiin mahdollisuuksiin itsenäisenä valtakuntana ja kykyihin suoriutua itsenäisyyden vaatimista menoista. Väitetään, että tämä uskon puute olisi vaikuttanut voimakkaasti myös markan arvon alenemiseen. Syksyllä 1918 Suomen markka oli menettänyt arvoaan noin 20 %. Neuvostoliiton hallitus oli pakottanut Suomen Pankin lunastamaan suuria ruplamääriä korkeampiin kursseihin kuin ne, joita pankki sai vaihtaessaan ruplia ulkomaiden pankeissa. Liikkeet saivat ruplia ja vaihtoivat ne - yleensä heti paikalla -markoiksi Suomen pankissa. Tämä luonnollisesti lisäsi liikkeellä olevien maksuvälineiden määrää Suomessa. Suomen pankin kokonaistappiot ruplakaupoissa kohosivat 534,4 miljoonaan Suomen markkaan (6). Myös Suomen tappio Neuvostoliitossa - tavaraa, kiinteistöjä, pankkisaatavia, saatavia asiakkailta - kohosivat miljardin Suomen markan tietämille.

Kyseessä oli ns. kultamarkka. Suomen saatua 1860 oman rahan (markka = 100 penniä) uudistus eteni niin, että Suomen Pankin isoja markkamääräisiä seteleitä alettiin saada vuodesta 1862 ja kolikoita 1864 lähtien. Heinäkuun alusta 1863 tileissä yms. siirryttiin markkoihin kertomalla ruplamääräiset arvot neljällä. Vaihtorahapula väistyi, mutta markan arvo suhteessa hopearuplaan vaihteli jopa päivittäin. Hopeamarkka saatiin vuonna 1865. Kansainvälinen hopeakriisi aiheutti sen, että Ruotsi, Norja ja Tanska 1873-75 muodostivat pohjoismaisen rahaunionin. Entisistä riikintaalereista luovuttiin ja uudeksi yhteiseksi rahaksi tuli kultakantainen kruunu. Kultakannassa sitoutuminen kultaan oli keskeistä, ei se mikä oli maksuvälineen nimi. Venäjä suunnitteli siirtymistä kultakantaan 1870-luvulla mutta Turkin sodan puhkeaminen 1877-1878 aiheutti suunnitelman romuttumisen. Venäjä tuli mukaan myöhemmin Suomi sai luvan kultakantaan. Ensimmäisen maailmansodan alettua markkaseteleiden lunastamisesta kullalla luovuttiin kuitenkin huhtikuussa 1915 (7).

Elettiin kovia aikoja. Suomen tuontivajaus oli vuonna 1913 jo 90,6 miljoonaa markkaa ja vuonna 1917 peräti 787 miljoonaa markkaa. Liikkeessä olevien seteleiden määrä oli vuoden lopussa 113 miljoonaa ja vuoden 1917 lopussa jo 764,5 miljoonaa markkaa. Monen asiaa pohtineen talousmiehen mielestä Suomen Pankin valuuttanoteeraukset vuosina 1919-1923 saattoivat olla vahingoksi markalle ja sen kansainväliselle asemalle. Jälkeenpäin katsottuna valuuttasäännöstelyn vastustajat olivat oikeassa. Erikoisesti tämä koskee sitä tapaa, jolla valtio puuttui valuuttamarkkinoihin, ja valuutan säännöstelyajan pituutta. Monet erehdykset ja epäonnistumiset vähensivät Suomen arvoa kansainvälisissä finanssipiireissä, ja tästä luottamuksen puutteesta tuli tärkeä psykologinen syy, joka johti Suomen markan alenemiseen (8).

Ensimmäisen maailmansodan aikaan inflaatio kiihtyi, koska Venäjän ruplan inflaatio vei alaspäin siihen kiinteästi sidottua markkaa. Tämä sidonnaisuus päättyi vasta huhtikuussa 1917. Myöhemmin Suomen markan ongelmat aiheuttivat napinaa eduskunnassa ja Suomen Pankin pääjohtaja Stenroth joutui lopulta eroamaan. Hänen tilalleen tuli silloin valtiovarainministerinä toiminut, myöhempi presidentti Risto Ryti. Suomen Pankin johtokunnan puheenjohtajana toimi todellinen valtioneuvos August Ramsay. Vuodet 1918-1922 olivat erityisen vaikeaa aikaa kansainvälisillä valuuttamarkkinoilla ja kun Suomen markka aleni, ulkomaanvelkojen maksu vaikeutui.

Mutta mistään edellä kuvaamastani Stenroth ei kerro muistelmissaan osin siksi, ettei hän käsittele lainkaan markkaan, ulkomaankauppaan tai maailmantalouteen liittyviä kysymyksiä. Miksi? Hän ei ole talousmies. Ehkä siksi? Mutta ongelmia oli vuonna 1918 lukuisia, joista vähäisin ei ollut jatkuvana virtana kiihtyvä pakolaistulva Venäjältä ja sekä oman maan että maailman epävakaat olossuhteet. Stenroth keskittyy kuvaamaan ensimmäisen ulkoministerin ympärillä pyörineitä laajoja poliittisia ja hallinnollisia ongelmia; esimerkiksi ensimmäiset ulkoministeriön virkamiehet tuli valita huolella. Suomella oli paitsi vähän rahaa eikä kokemusta lainkaan, myös hyvin vähän aikaa järjestää maan ulkoasiainhallinto toimivaan kuntoon. Verrataan Suomea Norjaan, joka oli itsenäistynyt Tanskasta vuonna 1814 mutta oli pakotettu solmimaan unionsopimuksen Ruotsin kanssa. Liitto Ruotsin kanssa oli hyväksi Norjalle kehittyvänä kansakuntana, joka sai rauhassa luoda kansallisvaltiolle tarpeellisia omia instituutioita, kieltä ja kulttuuria sekä oman tapansa antaa kansan äänen tulla kuuluvaksi demokraattisen järjestelmänsä kautta. Norjassa siirryttiin toimivaan parlamentarismiin jo 1880-luvulla, joten demokratiaa oli harjoiteltu pitkän aikaa Suomeen verrattuna. Hallitseminen olikin Norjassa aluksi vakaata ja parlamentarismi toimi hyvin. Myös Norjan politiikka oli rajussa murroksessa I:sen ms:n päätyttyä ja työväenpuolue 1920-luvulla vakavassa kriisissä samaan aikaan kun kansainvälinen työväenliike jakaantui keskenään vihamielisiin suuntauksiin. Magnus Nilssonin johdolla Norjan oikeistososialistit olivat eronneet jo työväenpuolueesta, ja 1923 niin myös vasemmistososialistit, jotka Olav Sheflon johdolla muodostivat Norjan kommunistisen puolueen. Suomen Kristianin-lähettiläs Allan Serlachius kirjoitti keväällä 1919 (9):

"Jos puheista saisi päättää, olisi Norjan sisäinen turvallisuus hyvinkin vaaranalaisessa kohdassa. Niin ei kuitenkaan luullakseni ole asianlaita, eikä sitä näy pelkäävän täkäläiset viranomaisetkaan. Demokraattisuus myös taloudellisella alalla - ja siitähän tässä on pääkysymys - on niin pitkälle kehitetty (paljon pitemmälle kuin esim. meillä), ja kehitetään rohkein askelin yhä pitemmälle, joten tuskin on luultavaa, että työväenpuolue todella siirtyy sanoista toimeen."

Stenrothilla oli aloittaessaan vuotta ennen Selachiuksen kirjettä ulkoministerinä takanaan koko kansakuntaa järkyttänyt sisällissodan katkeruus ja hajanaisuus. Valkoinen Suomi oli käytännössä muuttanut koko Punaisen Suomen (akselilla: Pori-Tampere-Kotka) yhdeksi suureksi vankileiriksi, missä saattoi ampua ilman pätevää syytä kenet halusi. Tästäkään hän ei juuri puhu vaan keskittyy kuvaamaan enemmänkin ensimmäisiä ulkoministeriön virkamiehiä. Ulkopolitiikan yleistä suuntaa esitellessään, hän turvautuu puolustelemaan saksalaisten korkeiden auktoriteettien sanoin (Ludendorff ja Bismarck) sitä, miksi Suomi onnettomuudekseen valitsi saksalaiset tai oikeammin päinvastoin.

Mielenkiintoinen kohta on kirjan sivulta 30 alkavat pohdiskelut kreivi von der Goltzille lähetetyistä vetoomuksista sen puolesta, että saksalaisjoukot olisivat jääneet Suomeen turvaamaan "valkoisten vallankaappausyritystä", sillä maalla ei ollut vielä omaa sotaväkeä ja vankileireillä virui 80.000 arvaamatonta punavankia, joiden takana oli puolet maan väestöstä valmiina odottamaan merkkiä noustakseen valkoisia vastaan. Tohtori Schauman on väittänyt, että Suomen politiikan todelliseksi, vaikka ei näkyväksi johtajaksi tuli juuri siksi kreivi van der Goltz. Goltz itse kertoi kirjassaan "Toimintani Suomessa ja Baltiassa" (WSOY 1920) olleensa todellisuudessa Suomen hallitsija, sillä hän oli poliittinen kenraali ja oli siitä ylpeä (10). Armeijakysymys oli varjostanut vaikeita hallitusneuvotteluja ja erityisesti oikeistoa koko itsenäisyytemme alkuvuosikymmenet. Armeijan sisällä olivat keskenään sodassa vanhat parrat vastaan nokkavat nousukkaat. Armeijan sisäiset kahnaukset ja sen asema olivat kiusallinen asia oikeistolle, erityisesti kokoomuksen johtaja Lauri Ingmanille, jonka mielestä Suomen itsenäisyyden merkittävin turvallisuustekijä oli yhtenäinen ja vahva armeija. Hän oli Paasikiven läheinen ystävä ja Mannerheimin uskottu mies. Svinhufvudin neuvonantaja ja porvarillisen Kokoomuksen sydän ja aivot:

"Ne rohkeat väitteet mahdollisuuksista vähentää puolustusmenoja ja vastaavasti supistaa puolustuslaitosta siitä, mitä hallitus budjettiesityksessään on suunnitellut, eivät nähdäkseni voi perustua muuhun, kuin siihen käsitykseen, että poliittinen asemamme on niin turvallinen, ettei meidän tarvitse ottaa varsinaisesti lukuun hyökkäyksen uhkaa ainakaan näköpiirissämme olevassa tulevaisuudessa (11)."

Stenroth on hyvä muistelija ja omaa sujuvan kynän. Hän osaa keskittyä oleelliseen ja näkee metsän puulta, onhan hän sekä hyvin koulutettu että yhteiskunnallisilla näköalapaikoilla vuosikymmenten ristitulessa kestänyt suomalaispoliitikko. Kirjan antoisinta luettavaa on luku "Petsamon retken seuraukset", jossa Stenroth selittää miten alkupuolella toukokuuta 1918 tehtiin "jossain määrin sotilaalliseksi järjestetty" vapaajoukko tohtorien Thorsten Renvallin ja Olli Laitisen johdolla Petsamoon. Suomen ja Norjan välisistä säännöllisistä 25 vuoden välein tapahtuvista rajankäynneistä sovittiin vuonna 1847 annetulla Venäjän ja Ruotsi-Norjan välisellä julistuksella. Tämä vahvistettiin myös Suomen ja Norjan välillä 28 päivänä huhtikuuta 1924 tehdyssä sopimuksessa koskien silloista Petsamon ja Finnmarkin rajaa. Yli kolmasosa rajasta eli 294 kilometriä seuraa syväväylää Tenossa, Inarijoessa, Skiehccanjohkassa ja Rádjajohkassa, jäljempänä Tenon vesistö, ja loput 442 kilometriä on maarajaa. Maarajan läntinen osuus Suomen, Norjan ja Ruotsin kolmen valtakunnan rajapyykiltä syväväyläosuuden alkuun Tenon vesistön alkulähteille on 291 kilometriä pitkä. Itäinen osuus viimeisestä syväväylän pisteestä Nuorgamista Suomen, Norjan ja Venäjän kolmen valtakunnan rajapyykille Muotkavaaraan on 151 kilometrin pituinen.

Juuri noihin Stenrothin kirjassaan kuvaamiin aikoihin Skandinaviaa alettiin nähdä, huolimatta kolmesta valtiosta ja Atlantilla sijainneesta Islannista, yhtenä ja samana kokonaisuutena, joten se mitä esimerkiksi tapahtui ruotsinsuomalaisille Suomessa tai Norjalle rajaneuvotteluissa Suomen kanssa, oli skandinaavisen perheen muiden jäsenten mielestä koko Skandinavian yhteinen asia, ja näistä keskusteltiin avoimesti maiden lehdistössä eikä "mongolittelua" Suomea kohtaan säästelty, silloin kun katsottiin skandinaavisten intressien olevan vaarassa Suomessa, tai Suomen harjoittavan Skandinavian muita maita vahingoittavaa ei-skandinaavista politiikkaa. Siitä huolimatta pohjoismaisen yhteistyön voidaan katsoa saaneen alkunsa noina vuosina. Pohjoismaiden halu ja kyky auttaa toisiaan hädän keskellä vaikeina vuosina yhdisti maita. Tätä taustaa vasten on mielenkiintoista seurata sitä julkista keskustelu maidemme välillä, mitä käytiin Norjan ja Suomen rajasta ennen ja jälkeen kun se lopulta muodostui sellaiseksi "rauhanrajaksi" kuin se nykyisin on.

Leena Kaukiainen kirjoittaa kirjassaan "Avoin ja suljettu raja - Suomen ja Norjan suhteet 1918-1940" miten norjalaiset pyrkivät tutkimuksen avulla legitoimaan aluevaatimuksen toisen valtion alueisiin. Tätä tarkoitusta varten tunnettu juristi ja venstrepoliitikko Arnold Raestad esitti hallitukselle vuoden 1919 lopulla määrärahan Finnmarkin poliittista historiaa vuodesta 1826 lähtien käsittelevää tutkimusta varten. Koska asialla oli kiire, se projekti sai melko nopeasti ja paljon rahaa. Tutkimuksen tarkoitus oli osoittaa alueet kuuluvaksi Norjalle, joka oli käynyt vuosisatoja poronhoitokiistoja suomalaisten kanssa. Norjan ulkoministeriö oli pohjoisen alueen laajentumissuunnitelmien takana. Vuonna 1919 perustettiin asiaa ajamaan "salainen rajakomitea, joka koostui mm. puolustus-,työ- ja maatalousministeriön edustajista. Salaisen rajakomitean jäsen, Norjan Pariisin-lähettiläs Wedell Jarlsberg oli aktiivinen Versaillesin rauhankonferenssissa verhojen takana edistämässä Norjan asiaa, ja sai heinäkuussa 1919 jopa lupauksen, että norjalais-suomalaista rajakysymystä tullaan käsittelemään Petsamon kysymyksen yhteydessä.

Niin ei kuitenkaan lopulta tapahtunut, vaikka asialla oli kiire, sillä Suomen ja Norjan edut olivat pohjoisessa vastakkaisia, ja vaikuttivat kielteisesti maiden välisiin suhteisiin. Ahvenanmaan kysymys oli ratkaisematta ja kielitaistelu ruotsinkielisten kanssa kävi kuumimmillaan. Siinä oli tarpeeksi muille Pohjoismaille tukea Norjaa, teki se sitten mitä tahansa ja tarkkailla samalla Suomea skandinaavisesta näkökulmasta lehdistössään joskus kovinkin voimakkaita ilmaisuja käyttäen. Leena Kaukiaisen kirjassa kuvataan vuoden 1917 syksyn elintarvikepulaa, mikä oli pahinta maassamme nimenomaan Pohjois-Suomessa, vaikka eräät Lapin kunnat olivatkin saaneet elintarvikkeita Norjasta, kuten Suomen ja Norjan rajalla sijaitseva Utsjoki:

"Norjalaiset antoivat nälkäapuna kapakalaa suomalaisille, mutta sen menekki oli niin heikkoa, että Suomen elintarvikehallitus asetti sen ottamisen viljaerän saamisen ehdoksi. Omassa huoltopolitiikassaan tiukalle joutunut Norja oli kieltänyt elintarvikkeiden viennin. Syksyllä 1918 myös norjalaislehdissä vaadittiin liittoutuneita suostumaan norjalaisen ylijäämäsillin kauppaamiseen Suomeen, mikä oli epäilemättä myös norjalaiskalastajien edun mukaista."

Norjan hallitus tunnusti Suomen Tanskan hallituksen kanssa samaan aikaan 10.1.1918. Ennen Suomen itsenäistymistä mailla oli yhteistä, tunturiylänköjen muodostamia vedenjakajia ja Tenojoen vesireittiä pitkin kulkevaa rajaa yhteensä 727 kilometriä. Norja oli tyytynyt siihen kunnes Tarton rauha vuonna 1920 pidensi rajaa Paatsjokea ja Vuoremijokea pitkin Jäämerelle vielä lisää 196 kilometriä aina II ms:aan asti. Kaukiainen kirjoittaa kirjassaan maiden välisen rajan olleen yhtä aikaa sekä avoin että suljettu. Siitä tuli kirjoittajan mielestä monella tapaa Suomen ja Norjan suhteiden symboli 1920- ja 1930-luvuilla.

Stenrothin näkemys Petsamon seikkailusta on ihan toisenlainen mutta kiinnostava, koska se on maan ensimmäisen ulkoministerin ensimmäinen virallinen ulkopoliittinen kannanotto ja ansaitsee siksi tulla sekä mainituksi että luetuksi. Loput Stenrothin kirjan luvut käsittelevät ulkovaltojen alamaisten kohtelua Suomessa, ehdotuksia Suomen ja Saksan välisestä sotilasliitosta, monarkiaa ja kuningasehdokkaita, keskusvaltojen aseman horjumista ja sen vaikutusta ulkopolitiikkaan, kuninkaanvaalia ja sen seurauksia, Ahvenanmaan linnoitusten hävittämistä sekä lopulta hallituksen eroa.

Lähteet:

(0) Aristoteles "Retoriikka"(Gaudeamus 2000).

(1) Wikipedia.

(2) Martti Turtola "Luopumisen tuska" (Tammi 2018).

(3) Jan Blomstedt "Tilaa mielikuvitukselle" (Kulttuuriklubi 2019).

(4) Harald Olausen "Norjalaisesseet" (Kulttuuriklubi 2020).

(5) Otto Stenroth "Puoli vuotta Suomen ensimmäisenä ulkoministerinä" (Otava 1931).

(6) Viktor Höving "Enso-Gutzeit Osakeyhtiö 1872-1958" (Helsinki 1961).

(7) Erkki Pihkala "Suomalaiset maailmantaloudessa keskiajalta EU - Suomeen" (SKS 2001).

(8) Viktor Höving "Enso-Gutzeit Osakeyhtiö 1872-1958" (Helsinki 1961).

(9) Leena Kaukiainen "Avoin ja suljettu raja - Suomen ja Norjan suhteet 1918-1940" (SHS 1997).

(10) Georg Schauman "Valtiomuototaistelu Suomessa 1918" (1924)

(11) Lauri Ingman "Lausuntoja sisäpoliittisista kysymyksistä" (Otava 1923).