Suomen hauskimman miehen poliittinen dramatiikka

Teksti Harald Olausen

Suomessa on kaksi syvältä sielua maagisesti kouraisevaa näyttelijää, joiden voi sanoa olevan kansainvälistä tasoa, ja joiden roolisuoritukset melkein missä tahansa näytelmässä ovat koskettavat ja jäävät mielen sopukoihin vuosiksi elämään: Martti Suosalo ja Jussi Lehtonen, joita molempia saamme ihaillen katsoa Ylestä uusintana vuodelta 2018 tulevassa ja vuoden 1918 traagisten tapahtumien kulusta kertovassa Suomen hauskin mies (ohjaus Heikki Kujansuu) -elokuvassa neljän vuoden takaa, ja seurata sydän syrjällä sekä myötähäpeää valkoisia voittajia kohtaan tuntien että ylpeyttä lannistettujen punaisten vahvasta huumoristajusta ja elämänilosta kuolemanuhankin keskellä piippu ohimoon tähdättynä. Kujansuun teksti ja elokuva itsessään on balsamia haavoille kaikille niille lannistetuille, jotka eivät nähneet sitä päivää, kun valkoinen Suomi ei enää tallannut anturansa alle punaisia ja joutui ottamaan huomioon alkeelliset ihmisoikeukeudet. Juuri tälle perinnölle itsenäinen Suomi on perustettu vahvasti valkoisten (nyt pehmeää despotiaa ja näkymätöntä valtaa hyväksikäyttäen) instituutioiden ja hengen jatkuessa kenenkään muun kuin historiantutkijoiden kuten Oula Silvennoinen, varoittamatta sen synnyttämistä synyttämistä äärioikeistolaisista vaaroista (kts. eduskunnan persuvarapuhemies Juho Eerolan punaisiksi huoriksi kutsumiensa punanaisten häpäiseminen PUNANARTTU-videollaan).

Suomen hauskin mies-elokuvassa kaikki on osunut nappiin; käsikirjoitus on viimeisen päälle fiksu, näyttelijät Suomen kärkikaartia (en ymmärrä, miksei Kansallisteatterin näyttelijä Jussi Lehtonen saanut riipaisevasta homo-Hannula-roolistaan sivuosan Jussi-palkintoa - minusta sekin on selvää sortoa, väheksymistä). Jussi Nikkilä on enemmän kuin koskettava, puhumattakaan loistavasta pääosanesittäjä Martti Suosalosta, josta tein jutun Patteri-lehteen jo vuonna 1983 (ohessa jutusta kopio, mutta siitä puuttuu osa. Suosalon suurelle faniporukalle ilouutinen. Haastattelen KULTTUURIVIHKOIHIN tammikuussa 2023 Suosaloa Helsingin kaupunginteatterin Pasila näyttämölle tehtävästä Turvamies-näytelmästä. Suosalo oli oululaisen harrastajateatteriryhmän kanssa Helsingissä vierailulla NARRISSA - nuorten kulttuuritalossa Pasilassa saman kesänä, kun oli päässyt TEAK:iin; ja oli silloin jo ihan omaa luokkaansa syvällisenä ristiriitaisten roolien tulkitsijana). Hauska yhteensattuma on se, että olimme molemmat uriemme alussa. Arvostelu oli lajissaan ensimmäiseni - samoin Suosalolle rooli näyttämöllä Helsingissä. Kirjoitin 1980-luvulla muutamia teatteriarvosteluja, olinhan itsekin näytellyt työväennäyttämöllä (TNL), ja jo siksi elokuva puhutteli.

Elokuvan parasta antia on suora vittuilu pömpööseille vallasherroille ja korkeista asemistaan itsetehtyyn tärkeyteen tukehtuville upseereille. Kun elokuvan lopulla Saksan Itämeren laivaston komentaja van der Goltz on istahtamassa valtionhoitaja Svinhufvudin kanssa seuraamaan "Suomenlahden työväennäyttämön" erikoisesitystä ennen kuin olisi tarkoitus viedä työkuntoiset miesvangit viedään lahdella odottavaan (orja?) laivaan vangeiksi Saksaan, leirin komendantti säpsähtää nähdessään edessään valokuvaajan ja kysyy tältä: "Kukas mies te oikein olette?" Mies vastaa vailla pelkoa tai nöyryyttä tyypillisen röyhkeään toimittajatapaan olevansa Helsingin Sanomien toimittaja ja on paikalla, "Koska olen saanut vihjeen suuren Parikan palaamisesta teatterinäyttämöille".

Miten huikaisevaa historiallista ironiaa ja historian uudelleenkirjoittamista shakespearelaisittain vallan ja veren narrimaisesta liitoskohdasta tirkisteltynä, ihan kuin komendantti olisi itse Richard III:sena noitunut omaa nurjaa kohtaloaan olla ainainen häviäjä - teki mitä teki tai yritti mitä yritti - sen tosiasian edessä, ettei pakkopullana syötetty viha elätä ketään hirsipuuta pidemmälle, tai että sittenkin muistamme täällä olostamme lopultakin vain sen hyvän (näin toivomme...). Shakespearea näkyy muutenkin metateatterina elokuvan näytelmäesityksessä, jossa härnätään Hamlet-näytelmän tavoin huonoa omaatuntoa omaavaa komendanttia siitä, että hän pakeni Tampereen taisteluissa jättäen poikansa kuolemaan kentälle. Temppu on loistava ja hivuttaa elokuvan tasoa korkeammalle olemisen ymmärtämisen avaralle niitylle; irvailu on osuvaa ja koko porukan, pian unohduksiin historian hämärään laskevan auringon mukana jäävien, kohtalo tragikoomista - tässä ollaan jo antiikin tragedioiden lähteillä kamalaan kohtaloonsa tyytyneiden punavankien toimiessa omassa hiljaisuudessaan synkkyyden pohjamutia todistavana (ja toistavana) kuorona, jonka ei tarvitse sanoa mitään, olla vain ja nähdä silmästä silmään kuoleman kanssa vaihtopeliä käyvät teloittajansa irvistelemässä heille tappavasti.

Tai kuin jatkona Parikan näytelmän kohtaus reppanakomendantin madonluvut, "joka siirrettiin leirille tappamaan ihmisiä, koska se olisi helpompaa". Esitys ja tulkinta ovat rohkeita ja lähes irvokkaita ja näyttää sen, mikä ase älykäs huumori on oikeissa käsissä käyteltynä (kiitos osaaville käsikirjoittajille) Ja lisää nannaa on tulossa taivaasta. Komendantti on luvannut miehen sanaan vannoen vangeille vapauden, jos Goldtz ja Svinhufvud nauravat. Ja he nauravat kunnolla samaan aikaan, kun Saksa on häviämässä sodan ja Svinhufvud saamassa kenkää valtionhoitajan tehtävistään; tuttua oikein ilkeää ja paskamaista vahingoniloista naurua toisten onnettomuuksille, aivan kuten hra Trumpkin. Teatterinjohtaja Parikan sanomisessa Jussi Nikkilän vuotaessa lopussa häiritsevästi verta ennen esitystä, ettei se ole ennekään menoa haitannut esiintyä, jos mies pysyy pystyssä: "Se ero rintamalla ja näyttämöllä on, että rintamalta voi karata mutta näyttämöltä ei" on vinha perä silloin kun näyttämönä on koko maailma ja näyttelijänä yksi ja sama subjektiivinen minä, kuten tässä piikikkäässä teatterielokuvassa asianlaita yksinkertaisessa kirkkaudessaan on.

Historiasta tiedämme, että Goldtzista ja Svinhufvudista rakennettiin juhlavat historialliset henkilökuvat ja Parikan tapaisista häviäjästä ei mitään muuta kuin unohtamalla tarkoituksellisesti musta aukot. Siksi meiltä puuttuu jotain tärkeää tarkoituksellisesti Suomen historiasta: robinhoodmaisesti vapauttavat ilkikuriset roistot vääryyksiä harjoittavia herroja kiusaamasta pilkanteollaan ja naurullaan. Ei enää, sillä elokuva Suomen hauskin mies näyttää kuka on lopultakin kukkona tunkiolla: kurittajat vai huvittajat jälkimmäisten viedessä voiton edukseen 6-0. Ja kun elokuvan eräs teemoista on ollut Goltdzin naurattaminen, millä jo kertaalleen kuolemaan tuomituille vangeille on luvattu armahdus, työväenteatterilaiset katsovat elokuvan loppukohtauksen alkaessa kuolemaa jälleen kerran sen julmiin silmiin von der Goltdzin tullessa saarelle ikkunasta Jussi Nikkilän esittämän roolihahmon päästäessä kauhuissaan ja epätoivoissaan repliikin suustaan: "Ei JUMALAUTA! Ei kukaan saa tuollaista nauramaan." Tämä on elokuvan loppukliimaksi. Ympäri mennään mutta yhteen tullaan. Kuolema leikkii piirileikkejä uhriensa kanssa. Aina ei tiedä kuka on uhri. Leikki on tappava ja yllätyksellinen. Yhdessä käänteessä Suomi saa saksalaisen kuninkaan, mutta jo toisessa hetkessä sota on ohitse ja saksalaiset luikkivat hävinneinä koteihinsa jättäen suomalaiset selvittelemään omia sotkuja keskenään.

Elokuvan keskiöissä ovat työväennäyttämöläiset. Elokuva on kuvattu työväenkaupunki Kotkassa, jossa elää vielä tänäänkin vuoden 1918 muisto toisenlaisena kuin valkoisessa Suomessa, olihan kaupunki ainoa, missä pidettiin koko muun maan jo jouduttua valkoisten käsiin keväällä 1918 vappujuhlat, surulliset ja vähäeleiset tosin. Siksi elokuvassa ja elokuvan päähenkilössä, työväennäyttämön johtaja Parikassa on historian siipien havinaa. Siinä on jotain muutakin kun vain symbolista, olihan (mahdollinen esikuva) punakaartin päällikkö Hugo Salmela ammatiltaan sekatyömies ja vapaa-aikanaan harrastelijanäyttelijä. Hän työskenteli lautatarhatyömiehenä Kotkassa vuodesta 1903 alkaen ja näytteli Kotkan työväenteatterissa. Salmela toimi Kymin seuranäyttämön johtajana vuonna 1917 ja asui Kotkan työväentalolla (lisää Salmelasta: https://fi.wikipedia.org/wiki/Hugo_Salmela). Elokuvalla on myös vakavampi sanoma ja selvä syy, miksi se tehtiin kuin muistutukseksi Suomen satavuotisjuhliin 2018; ihmisten vapaudenkaipuun ja tasavertaisuuden edessä on aina näitä VÄHÄPÄSSI-NYBERGEITÄ (kokoomus-vihreät) pilaamassa muiden ihmisten ilmaa etuiluillaan jonossa. Valkoinen Suomi on yrittänyt demonisoida kaikki punaiset ja häpäistä vuosikymmeniä heidän muistonsa noista päivistä lähtien niin tehokkaasti, ettemme oikein tarkkaan tiedä mitä kaikkea tapahtui noiden dramaattisten päivien aikana TODELLA! Siksi taiteella on suuri merkitys antaa puheenvuoro hävinneille.

Jotain myös tuon ajan kovuudesta ja itsepuolustukseksi suoritetusta itsesensuurista sekä vaikeudesta puhua vaikeista asioista jälkipolville, jotka ovat joutuneet kokemaan sen läheltä joko itse tai vanhempiensa ja sukulaistensa kautta, kertoo teatterineuvos Matti Aron kirjoittama Sörnäisten Työväennäyttämön - Helsingin Työväenteatterin historiikki Kestävä kaarisilta (Helsingin työväenteatterin kannatusyhdistys 1982). Historiikissa sivuutetaan täysin vuoden 1918 tapahtumat eikä edes sanalla viitata sen vuoden näytelmiin ja tapahtumiin. Kyseessä on siis ilmeisen vaikea pala nieltäväksi vielä lähes 70-vuotta suuren onnettomuuden jälkeen työväen omaa kulttuuriperintöä mukanaan hautaan kantaneille hiljennetyille punaisille. Juuri siksi Suomen hauskin mies- elokuva on enemmän kuin paikallaan. Se kertoo meille tavallisen ihmisen arjen tuskat erään työväennäyttämön näyttelijöiden silmin, sen, mitä tapahtui helvetiksi muuttuneessa maailmassa heille ja heidän tovereilleen; se kertoo myös juuri tämän näyttämön näyttelijöiden, ja samalla kaikkien työväennäyttämöiden unohdetun tarinan. Ja miten? Todella upeasti ja unohtumattomasti. Hattua pistää nostaa tekijöille vielä neljän vuoden ja neljän katsomiskerran jälkeen: KIITOS!

Elokuvan asetelma on herkullinen. Onko pahempi petos, kun työväenteatterin johtaja on yrittänyt paeta punaisten johtajien mukana Viipuriin vai valkoisen vankileirin komendantin pako Tampereen taistelusta jättäen oman poikansa kuolemaan? Komendantin vaimo suree poikaansa ja on ymmärtäväinen näkemään punavangeissa hyvääkin, onhan hän sivistynyt kulturelli mamselli kaupungista. Elokuva on teatteriväen ylistykseksi tehty teatterielokuva: varavääpeli on teatterinjohtaja Parikan tuttu. Hänen isänsä oli Parikan pyhäkoulunopettaja, joten on vain luonnollista, että elokuvan sympaattisin hahmo, jonka ajatusten läpi kulkee moraalinen linja siitä, mikä on vastenmielistä ja epäinhimillistä, menee iskuina ja kipuina juuri varavääpelin sydämen lävitse. Varavääpeli toimii kahdessa eri maailmassa samaan aikaan kuin viestinviejänä sydämen ja aivojen välillä, osaamatta päättää kumman rooli on tärkeää koko keholle - järkiperäisten ennakkoluulojen vai tunneperäisten kokemusten - ennen kuin kokee Yrjö Kallisen tapaisen valaistumisen, ja alkaa kapinoida annettua tunteettoman tappajanrooliaan vastaan. Hänestä tulee ensin makkaravaras, sitten sekoileva ja rähisevä juoppo. Ja lopulta näytelmän ja sitä kautta sekoiluillaan työväennäyttämöläisten pelastaja paikatessaan verta valuvan Jussi Nikkilän koomisen naisroolin esityksessä.

Elokuva on myös harvinaisen hyvä ja paljon kertova homoelokuva arasta aiheesta, josta ei puhuta suomalaisessa elokuvassa juurikaan. Hyvin harvoin, jos milloinkaan, suomalaisessa näytelmässä sotaan tai vuoden 1918 tapahtumiin on uskallettu liittää kaanonista poiketen seksuaalisten vähemmistöjen edustajia. Punaisella puolella asia on ollut tähän elokuvaan asti tabu. Kirjoitan siitä ensi syksynä ilmestyvässä kirjassani HOMOELOKUVAT ENNEN JA JÄLKEEN BROKEBACK MOUNTAININ. Nyt se tehdään taidokkaaksi ja osaavasti sekä toden tuntuisesti. Hannulaa näyttelevä Jussi Lehtonen on juuri niin söpö ja pehmeän mukava ja herkkä kuin genreen sopien voi olla uskottava ja siinä loistava. Jani Volasen esittämän naljun komendantin tarjous "Naurattakaa tai teidät ammutaan" ei jaksa innostaa kaiken elämänilon- ja halun menettänyt joukkoa, ei varsinkaan Hannulaa, joka on menettänyt rakastettunsa Elmerin. Pikkuhiljaa mahdollisuus elää, saada sitä tärkeää jatkoaikaa, mitä muille leirille ammutuiksi tuotaville ei heru, alkaa elää omaa elämäänsä ensin Hannulan ja sitten muiden näyttelijöiden joukossa. Elokuvan huima loppu onkin kuin komediaa suomalaiskansalliseen tapaan kansanlaulujen säestyksellä (itse olin kuulevani elokuvaa katsellessani taustalla hienovaraisen KUULAN LAMPAANPOLSKAN sävelet; siinähän kylä ja toinen paimenpoika surevat yhdessä metsään eksynyttä toista paimenpoikaa): parhaimmillaan tyylikästä, rauhallista sekä hiljaista ja hyväntahtoista, elänmakuista sarkasmia täynnä.

Elokuvan lavastus ja miljöö ovat karmaisevalla tavalla tosia ja elokuvan sanoma ajankohtaisen tärkeä ja vakava muistutus siitä, mitä pahaa emme itse kukin poikkeustilojen sekoittaessa normaalipakan haluaisi itsestämme uskoa. Suomen hauskin mies -elokuva kuuluu samaan sarjaan hienoja, suuria suomalaisia humanistielokuvia kuin aikoinaan valitettavasti yhtä vähälle huomiolle jäänyt Maiju Lassilan viimeisistä päivistä Työmiehen päätoimittajana kertova Tulipää (Suomi 1978; ohjaus Pekka Lehto ja Pirjo Honkasalo) - elokuvakin, joka on yksi Suomen kautta aikojen parhaista ja koskettavimmista elokuvista. Mutta herää kysymys, miksi molemmat suurisydämiset ja vapaata leikkisää henkeä esitelleet/etsineet elokuvat sitten unohdettiin virallisen Suomen toimesta, vaikka ne tarjoavat sovinnollisen eleen ja kädenojennuksen kansakunnan yhden kipeimmän hetken, sisällissodan häviäjien toimesta? Koska ne kertoivat hävinneiden punaisten historiaa tyylillä ja inhimillisesti koskettavalla tavalla, että valkoisen Suomen propagandasta huolimatta hekin olivat lihaa ja verta, ihmisiä, jotka elivät, hengittivät, rakastivat ja katuivat.

Ainoa joka Suomen hauskin mies -elokuvassa ei naura, eikä osaa nauraa itselleen, on vankileirin huumorintajuton tiukkapipo- komendantti, jota näyttelee osuvasti Jani Volanen. Hänessä kohtaamme elämän syvän traagisuuden velvollisuuksien ja tunteiden välisenä taisteluna. Komendantin kyvyttömyys nauraa itselleen on samaa luokkaa kuin hänen sokeutensa vanhaa ancient regime-maailmaa edustaneen ummehtuneen keisarillisen Saksan mahdin illuusion edessä. Komendantti toivoo Saksan voiton olevan myös hänen matkalippunsa leveämmän leivän pariin. Osin siksi hän on varsinainen k-pää punavankeja kohtaan näyttääkseen saksalaisille, joita ärsyttää ja naurattaa tämän nilkin läpinäkyvä perseennuolenta miehittäjiä kohtaan. Juuri niin. Saksalaiset olivat miehittäjiä, vaikka virallinen historiankirjoitus muuta väittää. Jos Keisarillinen Saksa ei olisi hävinnyt nöyryyttävästi I maailmansotaa, Suomi olisi alistettu sotilasjohdon hallitsemaksi maakunnaksi ja punavangit viety Saksaan työlereille orjatyövoimaksi. Kamala kohtalo - ihan sama kuka voitti sama surkea kohtalo, sillä jos punaiset olisivat voittaneet, Suomesta olisi tullut Stalinin toiveiden mukaan sosialistinen tasavalta, joka olisi liittynyt viimeistään 1920 perustettuun Neuvostoliittoon yhtenä epäitsenäisenä Moskovasta johdettuna vasallimaana, kuten tiedämme.

Elokuvan tapahtumat ovat niin järkyttäviä, että ne ovat voineet olla totta - osa sitä unohdetun Suomen traagista historiankirjoitusta, josta emme tiedä mitään koska sen ovat vieneet mukanaan hautaan hävinneet ja häväistyt, sillä suomalaiseen tapaan tutkia itseään ei vieläkään istu rehellisesti myöntää voittajan tehneen rikoksia (sama kaava toistuu virallisen Suomen kohdalla II ms:n aikaan venäläisten vankien kohtelussa ja Itä-Karjalassa olleiden keskitysleirien tunnustamisen kohdalla), tai toimineen anteeksiantamattomalla tavalla hävinneitä, puolustuskyvyttömiä oman alistetun luokkansa puolesta taistelleita kohtaan siitä huolimatta, että kansakunta on kyennyt sadassa vuodessa eheytymään henkisesti niin, että viime presidentinvaaleissa ei tullut enää vanhaan tapaan vasemmistolaiselle perusjantturalle sydämentykytystä äänestäessään kokoomustaustainen Sauli Niinistö jatkokaudelle osin siksi, että huolimatta työväenlehtien pelottelusta Niinistö oli onnistunut olemaan ärsyttämästä poliittista vasemmistoa ja esiintynyt enemminkin tasapuolisesti koko kansan presidenttinä mikä vieläkin hämmästyttää, kun muistaa miehen puheita muutaman vuosikymmenen takaa tyyliin köyhät kyykkyyn-linja.

Suomen hauskin mies-elokuva on myös poliittinen ja katsoo vakavalla naurulla eteenpäin ihmiseen ja tulevaan. Se näyttää sen lyhyen ajan, kun Suomi oli hiuskarvan varassa joutua Saksan vasallimaaksi heti kesällä 1918 sisällissodan jälkeen. Tavallaan sen seuraukset olivat traagisia sotien välissä, kun Pohjoismaat yrittivät löytää toisistaan turvaa. Pohjoismaat ymmärsivät vasta sotien jälkeen, ettei strategisesti tärkeä Skandinavia voi koskaan pysyä täysin puolueettomana suurvaltojen silmissä. Jo 1820-luvulta lähtien Tanska, Norja, islanti ja Suomi alkoivat pikkuhiljaa ymmärtää yhdessä olevansa vahvempia kuin erillään ja yksin, kuten Norja ja Suomi pohjoisen Skandinavian molemmilla äärilaidoilla. Mutta vasta syntymisensä jälkeen lokakuussa 1917 Neuvostoliitosta tuli skandinavianmaita yhdistänyt turvallisuusongelma, eikä vain koko maailmalla, vaan aivan erityisesti sen pohjoiseurooppalaisille naapureille - skandinavian äärilaidoille, Norjalla ja Suomelle, jotka olivat itsenäisinä valtioina yhtä nuoria ja kokemattomia kuin Neuvostoliittokin, joka oli saksalaismielisen politiikan koettua haaksirikon kaksi- ja kolmikymmenlukujen Suomen "ykköskysymys", ja sen jälkeen selviytymiskysymys hinnalla millä hyvänsä Paasikiven ja Kekkosen omaksumalla snellmanilaisella myöntyvyyslinjalla.