Suomen onnistunut kotouttamispolitiikka esimerkkinä muille

Teksti Harald Olausen

Suomessa pidetään vaalit ensi keväänä ja turvallisuuden uhat ja maahanmuuttajat uhkana ovat nousemassa yhdeksi keskeiseksi vaalivaikuttamisen teemaksi. Maahanmuuttajista on helppo saada kaikkeen pahaan syntipukkeja, vaikka suurin osa heistä sopeutuu uuteen kotimaahansa tutkitusti kohtalaisen hyvin. Ruotsissa ulkomaalaisviha osoitti suureen voimansa alkusyksystä, kun se sai hallituksen ja virallisen suhtautumisen maahanmuuttajiin vaihtumaan. Siksi perussuomalaiset yrittävät väen väkisin tunkea kaikkialle näkemystään maahanmuuton pahuudesta ja kotouttamispolitiikan epäonnistumisesta, väittämällä Suomen olevan Ruotsin tiellä. Mutta onko näin? Poliittisten kiihotuspuheiden mukaan kyllä mutta tutkimusten mukaan ei. Päinvastoin Suomea pidetään maailmalla kotouttamispolitiikan edelläkävijänä. Suomessa kotouttaminen kuuluu kaikille: koko yhteiskunnalle ja kaikille hallinnonaloille.

Näin ilmenee vuodesta 2015 Helsingin kaupungilla päätoimisesti maahanmuuttoa ja maahanmuuttajia tutkineen Pasi Saukkosen asiaa perinpohjaisesti ja monelta eri kantilta valaissut tutkinut puolueeton ja tiukasti faktoihin perustuva tutkimus, jonka hän on kirjoittanut populaariin muotoon suurelle yleisölle luettavaksi kirjassaan Suomi omaksi kodiksi - kotouttamispolitiikka ja sen kehittämismahdollisuudet (Gaudeamus 2020). Saukkonen perkaa ongelman laajasti ja kysyy mm. kirjassaan, millaista tuo politiikka on ollut, ja mitä se käytännössä on tarkoittanut unohtamatta kertoa myös epäonnistumisista.

Kirja sopii sekä alan perusteokseksi että ajankohtaiseksi puheenvuoriksi kipeään ongelmaan. Itse ostaisin tämän kirjan persuystävälle (jos sellaisia on; punavihreässä Helsingissä näin ei aina välttämättä ole; esimerkiksi en itse tunne yhtään persua) joulupukinkonttiin tai perustaisin joulun hyvänä tekona kirjan ympärille persuille avoimen lukupiirin. Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja sisällöltään ymmärrettävä. Kirja jakaantuu kolmeen eri isoon asiakokonaisuuteen; ensimmäisessä osassa Kotoutuminen ja kotouttaminen käsitellään mm. alan käsitteitä, yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja suomalaisuuteen samaistumisen ongelmia sekä valopilkkuja ja huolenaiheita. Toisessa osassa painopiste on järjestelmän kritiikissä ja siitä, miten asioita voitaisiin tehdä paremmin. Kolmannessa osassa katsotaan yhteenvetona tulevaisuuteen.

Kysymys vihasta maahanmuuttoa ja maahanmuuttajia kohtaan on enemmän tunneasia kuin faktoihin perustuva. On ymmärrettävää, että kantaväestö tuntee olonsa epämukavaksi ja uhatuksi täysin vieraiden muukalaisten ilmestyessä kuin tyhjästä heidän elämäänsä. Ihmisillä on, ja pitää edelleenkin olla, oikeus puolustaa itseään omassa massaan, joten ongelma ei ole aivan yksinkertainen, kuten persut ovat väittäneet vedoten ns. haittamaahanmuuttoon ja nyt kovasti tapetilla olevaan nuorison jengiytymiseen. Kokonaan eri asia on se, että saako esittää maahanmuuttoa kohtaan kritiikkiä tarkoituksella parantaa palveluita, sillä pääkaupunkia vaivaavien väkivaltaisten jengien ylivoimaisen suuren enemmistön muodostavat heitteillä olevat ulkomaalaistaustaiset nuoret, jotka eivät tunne oloaan kotoisaksi maassa, eivätkä ole motivoituneita.

Juuri siksi Pasi Saukkonen muistuttaa, että kotoutumisella on suuri merkitys yhteiskunnille ja siksi siihen tulee panostaa vakavassa mielessä. Hallitsematon maahanmuutto on uhannut länsimaita ja heiluttanut myös EU:n yhtenäisyyttä. Se on ollut myös salaisen hybridisodan aloittaneen Venäjän valtioterrorin yksi ase (vrt. Valko-Venäjän yritys kääntää pakolaistulvat Puolan rajalle). Siksi ei ole myöskään samantekevää, miten asiasta puhutaan ja siihen suhtaudutaan. Jos ulkomaalaisiin suhtaudutaan negatiivisesti ja kovakouraisesti, voi se kostautua myöhemmin, varsinkin jos toimenpiteet yhdistyvät ulkomaalaisten omia kansallisia arvoja loukkaaviksi. Esimerkiksi kirjassa tutkijoiden Meghan Benton & Aliyyah Ahad mukaan maahanmuuttajille kannattaa päinvastaisista väitteistä huolimatta opettaa liberaalidemokraattisten yhteiskuntien pelisääntöjä.

Maailman onnellisemmaksi kansaksi viime vuosina kansainvälisissä vertailuissa (jostain kumman syystä) nostettu Suomi tarvitsee työperäistä maahanmuuttoa ja siksi valtaosa suomalaista suhtautuu maahanmuuttoon suomalaiseen tapaan kiihkottomasti ja pragmaattisesti. Suomi on siitä huolimatta vaikea paikka ulkomaalaisille, ollut sitä aina ja tulee aina olemaan, sillä suopisuomalaisuuteen kuuluu oleellisena osana umpimielinen tuppisuumentaliteetti, minkä mukaan kaikki sellaiset ihmiset, jotka ovat onnellisia ja iloisia ilman viinaa, ovat automaattisesti hulluja ja vaarallisia suomalaisuudelle, ja pitää siksi jättää joko oman onnensa nojaan tai vailla huomiota eristää muista. Kerron esimerkin omasta elämästäni. Kansakouluun piti ilmoittautua muutama viikko ennen koulun alkua. Vuonna 1960 Suomeen Tanskasta muuttanut äitini ei vielä 1969 osannut kunnolla suomea, koska seurusteli "ymmärrettävän ymmärtävyysongelman" takia vain skandinaavisten serkkujensa eli suomenruotsalaisten kanssa.

Ja kun minulta kysyttiin nimeäni ja vastasin sen skandinaavisesti lausuttuna yhteen painotuksen ollessa lopussa, missä kiekaistaan HARALDbirgerolauSEN´, edessäni istuneiden opettajien monttu jäi auki ja he kysyivät: miten se kirjoitetaan? Vastasin etten tiennyt, siksihän olin tullut kouluunkin. Tästä lähin tiesin, että olin tullut väärään kouluun turhaan, ja vain muiden aikaa tuhlaamaan sen lisäksi että olin varmasti suomalaiseen tuppisuukulttuurin verrattuna ärsyttävän pikkuvanha ja liian nenäkäs. En tiedä vittuilivatko opettajat kostoksi minulle, mutta sen neljä vuotta, jotka kansakoulussa vietin ennen kuin jatkoin oppikoulun ensimmäiselle luokalle, joka ikisessä todistuksessa, niin syksy- kuin kevätkin, nimeni oli kirjoitettu väärin; etunimeni olivat usein: Haralt, Haarald kerran jopa Hraltti, Biirgeer, Brger ja sukunimi Olofsson, Olavsseen tai Olsson ja Ulausson, niin että jouduin aina palaamaan pahoin mielin koulun kansliaan ja pyytämään rehtoria korjaamaan nimeni todistuksessani. Joskus onnistui, aina ei. Riippui siitä, oliko punanenäinen lörppäsuurehtori jo ehtinyt avata lahjapullonsa vai ei.

Mikä tästä epäonnistuneesta kotouttamisesta seurasi viidenkymmenen vuoden takaa? En tunne olevani täysin suomalainen, enkä sinut supisuomalaisen vittumaisuuden kanssa. Kerron vielä valaisevan ruokaesimerkin. En ole tottunut suomalaisruokiin, mutta ensimmäisenä koulupäivänä syömäni klimppisoppa saa minut vieläkin pahoinvoivaksi kauhistavana muistona (varsinkin kun suomalaisen "koti-uskonto-isänmaan"- kansankynttilätukipilariopettaja - sen hailakansinisissä ja vetisissä silmissä vilkkuivat suomenliput - valvoi tiukasti, että JOKAINEN SÖI LAUTASENSA TYHJÄKSI. Minäkin söin pakosta lopulta itkun kanssa ja pari kertaa oksennettuani) - saati sitten toisena päivänä tarjoiltu vanhalle kengälle etovasti haissut silakkalaatikko, ja sitä seuraavan päivänä muiden koululaisten suureksi herkuksi paljastunut veripalttoo, sian verestä ja jauhoista sekä ohrasta tehty iso tumma klöntti. Neljäntenä päivänä en enää syönyt koulussa ymmärrettävistä syistä ja muutenkin yritin vältellä koko ruokalaa.

Koulussa minua yritettiin opettaa suomalaiseksi. Täällä pärjää kuulemma, kun tekee niin kuin käsketään ja pitää suunsa kiinni. Minä en onnekseni oppinut tätä läksyä koskaan. Tulen skandinaavisesta protestanttisesta ja liberaalista taustasta, joka ei nyt niin kauhean paljon eroa suomalaisuudesta, paitsi että ainakin minua on koko elämäni iskostettu, toisin kuin alistettuja, nöyrän alamaismentaliteetin omaavia suomalaisia, epäilemään kaikkea mahdollista - myös itseäni. Mietin surullisena, miten ihan toisesta kulttuurista ja erilaisen uskonnollisen taustan omaavat kokevat suomalaisuuden ensijärkytykset. Varmasti vielä rajummin kuin minä. Sopeutuvatko he laillani koskaan arki-Suomen vallitseviin typeryksiin? Juuri siksi suhtaudun myös aina kaikkeen hyvänä esiintyvään (kuten edellisistä SARV-jutuista surullinen tapaus, supisuomalainen ilkeilijä Vähäpässi- Nyberg olemme lukeneet) yhtä epäilyttävästi, ellen epäilyttävämmin, sillä pahan suurin voima on naamioitua hyvään, tekopyhänä teeskentelijänä, ja esittää aina olevansa hyvä ja tekevänsä vain hyvän töitä ja vieläpä pyytettömästi (siksi lähes kaikki joskus hyvää tarkoittaneet järjestöt ovat usein täynnä näitä kyynärpäätaktiikalla elämässään itselleen tietä raivokkaasti muiden kiusaksi raivanneita itsekkäitä etuilijoita).

Ei ole siis todellisuudessa olemassa mitään objektiivista indikaattoria osoittamaan maahanmuuttajien sopeutumisesta ja viihtymisestä maassamme kotouttamisen keinoin, sillä itse käsite käsitetään julkisessa keskustelussa varsin suppeasti usein vain työllistymiseksi tai valtakulttuurin sopeutumiseksi. Saukkonen on kirjoittanut kirjansa juuri tätä varten. Väärinymmärrysten ja poliittisten helppoheikkipuheiden estäminen ei varmastikaan onnistu, mutta tieto on aina tietoa vastaan heikosti perusteltu mielipide. Käsite kotouttaminen saa Saukkosen kirjan ansiosta julkisessa keskustelussa nyt laajemman merkityksen. Ja se on kirjan suurin ansio. Tarpeellinen kirja antaa myös hyvät eväät siihen, millä tavalla voimme arvioida sekä kielteistä että myönteistä kehitystä maahanmuuton ja kotoutumisen ympärillä. Kirjan tarpeellisuutta osoittaa hyvin myös se, että Saukkonen onnistuu vastaamaan, kuin onnistuukin, johdannossa itse esittämäänsä kysymykseen: miltä tilanne näyttää tänään (2018-2020), mitkä ovat kotoutumisen tärkeimmät ongelma-alueet tai missä on selvemmin nähtävissä edistymistä ja valopilkkuja?