Nationalismin historialliset poterot

Tapio Tamminen sanoo kirjassaan "Kansankodin pimeämpi puoli" (Atena 2015) "nationalismin kaivaneen syvät historialliset poteronsa ruotsalaiseen kulttuurin", oli nationalismi, ja ennen kaikkea sen fanaattinen nuorten kansakuntien helmasyntinä oleva äärinationalismi, se ruutitynnyri vuosisadan alussa maidemme välisissä suhteissa, joka olisi räjähtäessään voinut muuttaa pohjoisen rajamme Pohjois-Irlannin tapaiseksi vuosikausia jatkuneeksi terrorismin miinakentäksi.

Norjalla ja Suomella onnea

Onneksi kävi toisin kiitos maailmantapahtumien ja Suomen dramaattiset äkkikäänteet vuosina 1918-1919. Norja että Suomi eivät olleet traumatisoituneet ja kokeneet nöyryyttävää häpeää itsenäisyystaisteluissaan, erityisesti Norja, joka julistautui itsenäiseksi vuonna 1814 ennen kuin Ruostin uusi kruununprinssi Jean-Baptiste Bernadotte (myöhemmin kuninkaana Kaarle XIV) valtasi maan. Tamminen muistuttaa ruotsalaisten kokeneen Suomen menettämisen myötä Ruotsin kuihtuneen vain varjoksi sadan vuoden takaisesta suuruudestaan, ja kansallisen nöyryytyksen sekä sitä seuranneen trauman johtaneen pian uudentyyppiseen kansallistunteen rakentamiseen.

Menetys korvattiin mytologisoimalla Ruotsi ja alkamalla haaveilla suur-Ruotsista samalla kun monet ruotsalaiset haikailivat vielä Suomen perään. Toinen tapa oli kieltää menneisyys. Suomi ei ollutkaan äärinationalistien ajattelun tapaan koskaan kuulunutkaan "oikeaan Ruotsiin". Tamminen kirjoittaa perusteena olleen Suomen kielen outous. Suomalaisia pidettiin muutenkin vierasheimolaisina: he eivät kuuluneet muinaisten goottien jälkeläisiin.

Vähän myöhemmin keskeiseksi jakolinjaksi tuli arjalaiset ja niihin kuulumattomat kansakunnat. Tuosta ajasta lähtien äärinationalistisessa mytologisoinnissa muinainen Skandinavia alettiin nähdä yhteisenä menneisyytenä ja vastakkainasettelu skandinaaviset arjalaiset vastaan itäiset mongolit ilmestyivät pohjoismaiseen julkiseen keskusteluun, toki vain taustalle marginaaliin mutta samalla myös ihmisten kollektiiviseen takaraivoon muistutuksi siitä, ketkä olivat herroja ja ketjä orjia.

Suomalaiset nähtiin edustavan skandinaavisen rasistisen ja äärinationalistisen rotuopin mukaan 1800-luvulta lähtien mongoleja tai rodultaan vähintäänkin epäilyttävää Euroopan esikansana, eräänlaisina munaisina skyyttalaisina sekä osana ns. turanilaista alkukansaa, joka olisi elänyt Euroopassa ennen toisenrotuisten germaanien saapumista Saksan pohjoisosiin ja Skandinaviaan.

Siitä lähtien ennen niin sotaiset ja keskenään vihoittelevat "pohjoiset germaaniheimot" alkoivat rakentaa yhteistä skandinaavista identiteettiä kansallisvaltioden väliseksi yhdyssiteeksi.

Skandinavia nähtiin huolimatta kolmesta valtiosta ja Atlantilla sijainnesta Islannista, yhtenä ja samana, joten se mitä esimerkiksi tapahtui ruotsinsuomalaisille Suomessa tai Norjalle rajaneuvotteluissa Suomen kanssa, oli heidän mielestään koko Skandinavian yhteinen asia, ja näistä keskusteltiin avoimesti maiden lehdistössä eikä "mongolittelua" Suomea kohtaan säästelty, silloin kun katsottiin skandinaavisten intressien olevan vaarassa Suomessa, tai Suomen harjoittavan Skandinavian muita maita vahingoittavaa ei-skandinaavista politiikkaa.

Pohjoismaisen yhteistyön voidaan katsoa saaneen alkunsa noina vuosina. Pohjoismaiden halu ja kyky auttaa toisiaan hädän keskellä vaikeina vuosina yhdisti maita. Tätä taustaa vasten on mielenkiintoista seurata sitä julkista keskustelu maidemme välillä, mitä käytiin Norjan ja Suomen rajasta ennen ja jälkeen kun se lopulta muodostui sellaiseksi "rauhanrajaksi" kuin se nykyisin on.

Leena Kaukiainen kirjoittaa kirjassaan "Avoin ja suljettu raja - Suomen ja Norjan suhteet 1918-1940" (SHS 1997) miten norjalaiset pyrkivät tutkimuksen avulla legitoimaan aluevaatimuksen toisen valtion alueisiin.

Tätä tarkoitusta varten tunnettu juristi ja venstrepoliitikko Arnold Raestad esitti hallitukselle vuoden 1919 lopulla määrärahan Finnmarkin poliittista historiaa vuodesta 1826 lähtien käsittelevää tutkimusta varten. Koska asialla oli kiire, se projekti sai melko nopeasti ja paljon rahaa. Tutkimuksen tarkoitus oli osoittaa alueet kuuluvaksi Norjalle, joka oli käynyt vuosisatoja poronhoitokiistoja suomalaisten kanssa.

Norjan ulkoministeriö oli pohjoisen alueen laajentumissuunnitelmien takana. Vuonna 1919 perustettiin asiaa ajamaan "salainen rajakomitea, joka koostui mm. puolustus-,työ- ja maatalousministeriön edustajista. Salaisen rajakomitean jäsen, Norjan Pariisin-lähettiläs Wedell Jarlsberg oli aktiivinen Versaillesin rauhankonfrenssissa verhojen takana edistämässä Norjan asiaa, ja sai heinäkuussa 1919 jopa lupauksen, että norjalais-suomalaista rajakysymystä tullaan käsittelemään Petsamon kysymyksen yhteydessä.

Niin ei kuitenkaan lopulta tapahtunut, vaikka asialla oli kiire, sillä Suomen ja Norjan edut olivat pohjoisessa vastakkaisia ja vaikuttivat kielteisesti maiden välisiin suhteisiin. Ahvenanmaan kysymys oli ratkaisematta ja kielitaistelu ruotsinkielisten kanssa kävi kuumimmillaan. Siinä oli tarpeeksi muille Pohjoismaille tukea Norjaa teki se sitten mitä tahansa ja tarkkailla samalla Suomea skandinaavisesta näkökulmasta lehdistössään joskus kovinkin voimakkaita ilmaisuja käyttäen.

Leena Kaukiaisen kirjassa kuvataan vuoden 1917 syksyn elintarvikepulaa, mikä oli pahinta maassamme nimeomaan Pohjois-Suomessa, vaikka eräät Lapin kunnat olivatkin saaneet elintarvikkeita Norjasta, kuten Suomen ja Norjan rajalla sijaitseva Utsjoki:

"Norjalaiset antoivat nälkäapuna kapakalaa suomalaisille, mutta sen menekki oli niin heikkoa, että Suomen elintarvikehallitus asetti sen ottamisen viljaerän saamisen ehdoksi. Omassa huoltopolitiikassaan tiukalle joutunut Norja oli kieltänyt elintarvikkeiden viennin. Syksyllä 1918 myös norjalaislehdissä vaadittiin liittoutuneita suostumaan norjalaisen ylijäämäsillin kauppaamisen Suomeen, mikä oli epäilemättä myös norjalaiskalastajien edun mukaista."

Norjan hallitus tunnusti Suomen Tanskan hallituksen kanssa samaan aikaan 10.1.1918. Ennen Suomen itsenäistymistä mailla oli yhteistä, tunturiylänköjen muodostamia vedenjakajia ja Tenojoen vesireittiä pitkin kulkevaa rajaa yhteensä 727 kilometriä. Norja oli tyytynyt siihen kunnes Tarton rauha vuonna 1920 pidensi rajaa Paatsjokea ja Vuoremijokea pitkin Jäämerelle vielä lisää 196 kilometriä aina II ms:aan asti.

Kaukiainen kirjoittaa kirjassaan maiden välisen rajan olleen yhtä aikaa sekä avoin että suljettu. Siitä tuli kirjoittajien mielestä monella tapaa Suomen ja Norjan suhteiden symboli 1920- ja 1930-luvuilla. Siksi olen ottanut sen tähän kirjani I-osaan Menneisyys yhdeksi osaksi. Ja myös siksi, että kirja on tärkeä ja hyvä tutkimus sekä lajissaan ensimmäinen kokonaiskartoitus Norjan ja Suomen välisistä suhteista maailmansotien välisenä aikana ja yksi selitysmalli maidemme väliseen kohtalonyhteyteen.

Tässä kohdin pitää muistuttaa, että Suomen ja Norjan välisistä tapahtumista, ajatuksista ja menneistä on tehty valitettavan vähän tutkimuksia, mikä sekin kertoo maiden lähes olemattomista suhteista keskenään. Maittemme välit olivat monella tapaa alussa vaikeat ja jopa ongelmalliset, ja niissä näkyy tarkoitusten ja tekojen tasapainoon vaikuttavana punaisen lankana jo mainittu "kohtalonyhteys" ikäänkuin suhteiden tasapainoon pyrkivänä jinginä ja jangina niin, että kun Suomi pyrki hyvään, se teki pahaa Norjalle ja päinvastoin. Mutta se ei ole selitysyritys vaan toteamus, mikä sopisi ihan yhtä hyvin monen muun ilmiön selittäjäksi.

Suomi ja Norja itsenäistyivät 1900-luvun alussa ja alkoivat molemmat puhtaalta pöydältä haparoida pimeässä yrittäessään hahmottaa itseään kansainvälisessä politiikassa itsenäisinä valtiotoimijoina. Eikä yhteistyö sujunut alkuunkaan Suomen ja Norjan välillä. Alussa Kaukiaisen mukaan kitkaa aiheutui rajajärjestelyistä, kun Norja pyrki Suomen kanssa samoille alueille Etelä-Varangissa. Erityisesti Norja tuntui pelkäävän Suomen laajentuvan Norjan alueille. Kaukiainen kirjoittaa norjalaisten pelkojen olleen kuitenkin aiheettomia, sillä Suomen sotavoimat oli keskitetty idän uhkaa vastaan:

"Tahtomattaan epäluuloa lisäsivät myös Norjan puolella asuvat suomalaiset eli kveenit, joiden lojaalisuutta epäiltiin. Nämä pyrittiin norjalaistamaan mm. koulu- ja maapolitiikan avulla. Tämä taas sai eräät suomalaiset järjestöt, kuten AKS:n, huolehtimaan kveenien omakielisistä kulttuuritarpeista - ja lisäsi norjalaisviranomaisten epäluuloja. Epäluulot hidastivat monien käytännön kysymyksien, kuten kauppasopimuksen solmimista ja tieyhteyksien luomista."

Kaukiaisen kirja herättää kysymään aiheellisesti monta tärkeää ja unohdettua kysymystä Suomen ja Norjan välisistä suhteista. Ensinnäkin, mikä paino Norjalla ja Finnmarkilla oli Suomen ulkopolitiikassa itsenäisyyden ajan kahden ensimmäisen vuosikymmenen aikana? Toiseksi, oliko norjalaisten pelkoon suomalaisvaarasta todellista aihetta? Kolmanneksi, mitä tunturien takaisesta naapurimaasta yleensä tiedettiin puolin ja toisin ja mitkä olivat kanssakäymisen muodot? Ja neljänneksi, miten toiseen maailmansotaan johtaneet kansainväliset kriisit ja Suomen talvisota vaikuttivat Suomen ja Norjan suhteisiin?

Kaukiaisen kirja yrittää antaa vastaukset näihin kysymyksiin selvittämällä maitten välisten suhteitten kehitystä eri alueilla sekä suomalaisten että norjalaisten lähteiden pohjalta, ja on siksi myös tärkeä perusteos Suomen ja Norjan väliseen "kohtalonyhteyteen" tutustuessa, mitä tulee maailmanpolitiikan historiallisten draamojen ymmärtämisessä nykypäivänä sekä niiden alueellisiin kerrannaisvaikutuksiin verrattuna aikaan kun kaikki tieto oli harvojen käsissä, usein väärin eikä se leijunut bittiavaruudessa valmiina napin painalluksesta ilmestymään eteen heti kun sitä halusi ja tarvitsi valmiina selityksinä tarkkoine lähdetietoineen.

Me keskitymme tässä luvussa kuvaamaan Norjan ja Suomen "esihistoriallisia - eli nykyisen itsenäisyyden kuumien aikojen" alkusuhteita sen vähemmän tunnettuina myrskyinä, mitä esimerkiksi Suomen saksalaissuuntaus sai aikaan Norjassa, entä punaisen vaaran oletettu uhka, Suomen satamahankkeet Jäämeren rannalla, Norjan ekspansioyritykset tai miten kilpailu Petsamosta vaikutti kahdenkeskisiin suhteisiin sekä suomalais-norjalaisiin rajaneuvotteluihin ja kahnauksiin rajoilla?

Pitää muistaa myös se tärkeä huomio, että koko pohjoinen alue ja itä olivat lähestulkoon erämaita, mutta palavan kansainvälisen kiinnostuksen kohde sen jälkeen kun britit yrittivät palauttaa Vienan Karjalan kautta operoinneillaan sen keisarillisen Venäjän, joka oli ollut heille luotettava yhteistyökumppani eurooppalaisessa tasapainoilussa Saksan ja Ranskan välissä. Suomen ja Norjan pohjoisosista tuli samaan aikaan ankeudestaan huolimatta maailmanpolitiikan kuuma polttopiste aina kylmän sodan päättymiseen vuoteen 1991 asti.

Suomen saksalaisuussuuntausta norjalaiset seurasivat huolestuneena, olihan elokuun lopulla vuonna 1918 valittu Saksan keisarin lanko, Hessenin prinssi Friedrich Karl Suomen kuninkaaksi. Norja olisi pitänyt Suomesta enemmän tasavaltana, koska kuului ententen kannattajiin ja tunsi vastenmielisyyttä saksalaisia kohtaan. Ongelma poistui päiväjärjestyksestä hetkeksi, kun Saksa hävisi sodan. Punaisessa vaarassa on ollut Norjalle nimenomaan kysymys sen pohjoisrajasta, sillä Muurmannin rannikolta Norjan Kirkniemeen, Vuoreijan ja Hammerfestin kautta kulkeva reitti oli tunnettu salakuljetusreitti jo 1860-luvulta lähtien.

Norjan työväenpuolueen radikalisoitua ja liityttyä kommunistiseen internationaaliin Kominterniin, vallankumouksellista kirjallisuutta ja punasabotöörejä salakuljetettiin, samoin myös Neuvostoliitosta paenneita bolsevikkeja ja muita vallankumouksellisia, samoja reittejä pitkin länteen. Pohjoisessa kävi kova liikenne, kun Pohjois-Ruotsissa asuneet punapakolaiset alkoivat vielä päälle organisoida etappiteitä Pohjois-Norjaan ja Neuvostoliittoon.

Myös osa ns. "Muurmannin legioonasta" siirtyi Pohjois-Norjaan viranomaisten harmiksi. Jossain vaiheessa tilanne äityi niin pahaksi, että norjalaiset pelkäsivät punaisten yrittävän rakentaa punasotilaiden avulla pohjoiseen omaa valtiotaan, olihan pohjoisnorjalaisissa kaivosyhteisöissä, kuten Kirknäsissä ja Sulitjelmassa, vasemmistoradikalismilla vahva kannatus, ja Hammerfestissa peräti yhden kuukauden vuonna 1921 valtaa piti punaisten työläisneuvosto.

Norjalaiset ovat aina pelänneet, että joku suuri maailmanselkkaus ja uudet vahvat vallanpitäjät, kääntäisivät päänsä Pohjois-Norjaan ja perustaisivat sinne omia satamakaupunkejaan ja uhmaisivat Ruotsin Tanska-Norjan kanssa vuonna 1751 tekemän Strömstadin rauhan Norjan rajaa Kilpisjärveltä Utsjoen Kolmisoaiviin. Kaukiainen kertoo, miten siitä itäänpäin sijainnut norjalais-venäläinen yhteisalue jaettiin vuonna 1826, jolloin raja sai nykyisen kulkunsa Kolmisoaivista Muotkavaaraan. Sieltä se jatkui Gelsomioon ja Paatsjokea pitkin vielä Boris Glebiin, joka jäi Venäjän haltuun. Paatsjoen ylitettyään raja kulki itään Jaakopinjokea/Vuoremajokea pitkin Jäämereen.

Myös Finnmarkenin itäosiin Vesisaareen ja Varangin vuonon rantamille sotaa ja nälkää 1700-luvulla paenneet suomalaiset, joita kutsuttiin kveeneiksi, olivat uhka norjalaisuudelle. Siksi kveenejä yritettiin viranomaisten toimesta pakkonorjalaistaa koulutuksen ja norjalaiskulttuurin pakkosyötön avulla ja heidän tekemisiään valvottiin tarkasti, osin siksi että suomalaiset lipsauttelivat aina silloin tällöin haaveistaan saada Jäämerelle oma ympärivuotisen satamansa, olihan jo vuonna 1864 keisari Aleksanteri Ii luvannut Jäämeren rannalta Vuoremijoen suulta Petsamonvuonon länsirannalle ulottuvan alueen korvaukseksi suomalaisille Pietarin lähellä sijaitsevan Rajajoen asetehtaan alueen luovuttamisesta.

Lupausta ei koskaan kuitenkaan lunastettu. Yksi esimerkki siitä miten suomalaisten haave Jäämeren satamasta eli oli, kun punaisen Suomen hallituksena toiminut Kansanvaltuuskunta allekirjoitti 1.3.1918 Neuvosto-Venäjän hallituksen kanssa ns. "Punaisen valtiosopimuksen" osana kahden sosialistisen maan suhteita, missä Karjalan kannaksella sijainneet Inon patterit olisi vaihdettu satamaan Jäämerellä ja Petsamo kysymys näin ratkaistu samalla kun Itä-Karjalankin.

Mutta Kansanvaltuuskunnan asema oli epävarma siitä huolimatta että SDP kuului kansainväliseen työläisten muodostamaan internationaaliin, jota sitoivat toisiinsa samat arvot. Ongelma oli se, ettei kansanvaltuuskunta ollut virallinen maan hallitus vaan puhdas kapinahallitus, jonka olivat tunnustaneet vain muutama ulkovalta, eikä sillä ollut hallussaan muuta kuin eteläinen osa maasta, kertoo Osmo Rinta-Tassin kirjoittama kirja "Kansanvaltuuskunta punaisen Suomen hallituksena" (Valtion painatuskeskus 1986):

"Kansanvaltuuskunnan aseman ainutkertaisuutta korosti myös se, että Suomen sosialidemokraattisella puolueella oli sekä läntiseen että itäiseen naapuripuolueeseensa verrattuna poikkeava ideologinen pohja: se noudatti kautskylaista menettelytapaa, kun enemmistö Ruotsissa oli bernsteinilaisella kannalla ja Venäjällä olivat vallassa bolsevikit."

Internationaali sitoi eri maiden työväenpuolueita toisiinsa ja siksi Suomalaiset odottivat saavansa apua muiden maiden työväenpuolueilta. Kansanvaltuuskunta jopa luuli että eri maiden työläiset estäisivät maidensa porvarihallituksia puuttumasta Suomen vallankumouksen kulkuun. Maailmansota oli kuitenkin muuttanut tilanteen eikä apua ollut odotettavissa, vaan Suomen oli pärjättävä ominpäin uudessa ja vaikeassa tilanteessa kokemattomien ja kouluttamattomien työväenjohtajien epävarmoissa käsissä keskellä kriisistä kriisiin juoksujalkaa rientäneellä maailmanpolitiikan myrskyävällä alttarilla.

Kansanvaltuuskunta odotti seuraavaksi Saksan siirtyvän sosialismin tielle ja sitä kautta maailmanvallankumouksen pelastavan myös Suomen vaikeuksissa olleen vallankumouksen. Siksi se yritti profiloitua myös ulkopolitiikan osaajana. Kansanvaltuuskunnan perustavoitteena oli kuitenkin puolueettomuus. Se ei halunnut sitoa kohtaloaan Neuvosto-Venäjään, ihan samalla tavalla kun sodan jälkeen SKDL oli huolestunut Naton läsnäolosta Skandinaviassa osin siksi, että skandinaavinen puolueettomuus sillä tavalla, kuin norjalaiset vasemmistoradikaalit olivat sen hahmottaneet, oli uhattuna.

Tämä oli myrkkyä asioita sivusta jännittyneenä seuranneelle virallisille Norjalle, joka pelästyi. Myös Valkoisen suomen tueksi tulleiden saksalaisten maihinnousu Ahvenmaalla myöhemmin keväällä 1918 yhdistettiin Norjassa sekä muualla Skandinaviassa suomalaisten satamahankkeisiin Jäämerelle, jolloin norjalaiset alkoivat toimia aktiivisemmin estääkseen suomalaisten aikeet. Asiasta keskusteltiin huhtikuun alussa Norjan suurkäräjillä, jossa puolustusministeri Holtfodt lausui huolestuneena, "että kun joku alkaa käsitellä alueitamme ja satamiamme, ei tämä enää sisälly puolueettomuutemme".

Norja ei aikonut antaa periksi tässä kysymyksessä. Heidän onnekseen sekä Saksa että Punainen Suomi hävisivät molemmat omat sotansa ja tilanne pysähtyi vuoteen 1852, jolloin silloinen Venäjän keisari oli määrännyt Suomen rajan suljettavaksi Norjan saamelaisten poroilta. Norja oli vastannut vuonna 1854 kieltämällä ulkomaalaisten itsenäisen kalastuksen Jäämeren rannikolla.

Ulkoministeri Holsti muistutti 1920 Tarton rauhanneuvottelujen alla 1.3. Suomen vallankumoushallituksen ja neuvostohallituksen solmiman Punaisen valtiosopimuksen aluepykälistä. Suomi sai Petsamon ja mahdollisten suomalais-norjalaisten rajaneuvottelujen lähtökohtana tulevaisuudessa pidettiin vuoden 1826 sopimusta, eikä suomalaisten mielestä sitä aikaisemmasta tilanteesta tullut missään tapauksessa edes keskustella. Tunnettu suomalainen sosialidemokraattinen poliitikko ja professori, Väinö Voionmaa oli kiinnostunut Norjasta, jolla hän sanoi olevan suurempi syy murehtia Suomen vuoksi kuin Suomella Norjan:

"Parannettujen kulkuneuvojensa avulla Suomi voisi aivan helposti saavuttaa taloudellisen ja kansallisen johtovallan Jäämeren rannoilla. Pohjoinen raja Norjaa vastaan "epämukavine" mutkineen, Atlannin merelle korkottavine "käsivarsineen" ja uhkaavine "nyrkkeineen" on kuin tekemällä tehty riitain ja selkkausten aikaansaamista varten. Skandinavialaiselta tasolta on sanottu Jäämeren puolisten rajain olevan "labisella" eikä "stabilisella" kannalla. Suomalaiselta taholta täytyy sanoa vielä enemmän: pohjoinen rajamme on valtiollinen epäsikiö, se kun on vedetty niin, että kapea maakaistale erottaa Suomen luonnollisesti ja historiallisesti kuuluvasta Jäämerestä. Suomen toivottavasti jo pian päästessä Itä-Varangin isännäksi poistuu pahin epäsovun aihe meidän ja pohjoisien naapurimme väliltä, mutta rajan epäkäytännöllisyys ja Ruijan suomalaisten asutuksen orpous jäävät vielä kaipaamaan korjausta."

Myöhemmin Voionmaa toimiessaan eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajana, yritti saada ulkoministeri Wittingiä vetoamaan Saksaan, että se lopettaisi vastarintamiesten teloitukset Norjassa. Turhaan, sillä saksalaismielinen ulkoministeri ei korvaansa lotkauttanut sosiaalidemokraatin pyynnöille. Hänen mielestään oli tärkeää olla liikoja ärsyttämättä liittolaista.

Jäämeren uusjärjestelyt ja Petsamo-ratkaisu ei ollut helppo pala niellä "suurnorjalaisen liikkeen" mukaan suur-Norjasta (samaan aikaan Suomessa haaveiltiin suur-Suomesta) haaveilleille norjalaisille, jotka olivat toivoneet, että kun Suomi saa Venäjältä "jonkin alueen" Jäämeren rannalta, niin Suomi ei vastustaisi Norjan vaatimuksia Paatsjoen rannan luovuttamisesta Norjalle, varsinkin kun asukkaat olivat lähettäneet Norjan hallitukselle vetoomuksen että se ottaisi venäjänpuoleisen Paatsjoen liittämisen Norjaan esille Kansainliitossa, joen suuntaan kulkevaan tunturijonoon saakka. Norjalaiset olivat kuitenkin jo aloittaneet kahdenkeskiset neuvottelut Neuvosto-Venäjän kanssa.

Suomalaiset tajusivat diplomatian nimissä norjalaisten halun ymmärtämisen olevan järkevää yhteispohjoismaista politiikkaa tulevaisuutta silmälläpitäen, olematta samalla viisaasti ärsyttämättä skandinaavien juuri syntymässä ollutta poliittista yhteisrintamaa. Juuri siksi suomalaiset neuvottelivat salaa Norjan kanssa raja-asioista, ettei Ruotsi olisi saanut tilaisuutta sekaantua suomalais-norjalaisiin asioihin, olihan myös Ruotsilla taloudellisia intressejä alueella valvottavanaan.

Kun sitten vihdoin viivyttelyjen jälkeen maat alkoivat kahden kesken neuvotella, Norjan aluevaatimukset olivat Norjan ulkoministeri C.F. Micheletin ja Suomen lähettilään Thesleffin keskusteluissa kutistuneet aiemmista ja koskivat nyt enää Boris Glebiä, Paatsjoen Norjan puoleisella rannalla sijainnutta, aiemmin Venäjälle ja Tarton rauhan jälkeen Suomelle kuulunutta saareketta. Norjalaisten mielestä juuri tämä mutka olisi pitänyt oikoa heidän hyväkseen.

Suomen ja Norjan välinen rajakomissio aloitti neuvottelut Helsingin Ritarihuoneella toukuussa 1922. Suomen valtuuskuntaa johti professori Jalmar Castren ja Norjan valtuuskuntaa entinen Norjan pääministeri Knudsen. Hufvudstadsbladetissa kirjoitti, että Boris Gleb voitasiin antaa Norjalle, jos Paatsjoen rannalta saataisiin siitä korvauksena alue. Norjalainen Socialdemokraten-lehti vastasi, että Suomesta voisi tulla vaarallinen kilpailija Norjalle, mikäli se saisi sataman Paatsjoen suulta. Siitä tulisi lehden mukaan uhka sekä rauhalle että Norjan ja Neuvosto-venäjän oikeuksille. "Oli oltava varovainen niin kauan Suomessa olisi valkoinen hallitus".

Pitää muistaa, että Norjan työväenpuolue, joka oli oppositiossa, kuului vielä tuolloin Neuvosto-Venäjän talutusnuorassa kulkevaan Kominterniin, joka haaveili maailmanvallankumouksesta ja yhdestä maailman työväenvaltiosta Neuvostoliiton johdolla. Konservatiivinen Morgonbladet moittikin Socialdemokratenia "Venäjän myötäilemisestä". Molemmat maat joustivat. Kaukiaisen mukaan Norja siksi, etteivät sen suhteet vielä silloin olleet hyviä muihin Skandinavian maihin. Erityisesti Norjalla oli Tanskan kanssa vaikeuksia Itä-Grönlannin kysymyksen takia. Rajasopimus Norjan ja Suomen välille saatiin lopulta aikaan vuonna 1924 Suomen toivoman vuoden 1826 sopimuksen pohjalta ja "suurnorjalainen" liike kuivui lopulta kokoon.

Raja kulki Paatsjoella sen syväystä pitkin ja Rajakoski jäi Norjalle. Ja vaikka joidenkin norjalaisten mielestä venäläiset olivat olleet tuohon saakka parempia naapureita kuin suomalaiset, suomalaista ja norjalaisista tuli sopimuksen jälkeen molemminpuolisista epäluuloista huolimatta, ensin asiallisen toimiviksi, ja myöhemmin ajan myötä mutkattoman ystävällisiksi. Kahnauksiakin sattui Kaukiaisen mukaan. Yleisesti ottaen vanhan Suomen ja Norjan raja oli ollut jokseenkin riidaton. Petsamo siirtyi Suomen hallintaan helmikuussa 1921. Petsjengasta tuli Petsamo ja Boris Glebistä Kolttakangas.

Kaukiaisen mukaan aluksi Suomen ja Norjan kaupassa heijastuivat sekä vanhat että uudet epäluulot. Asukkaat olivat tottuneet käymään keskenään kauppaa puolin ja toisin vapaasti mutta Tarton rauhan jälkeen tilanne muuttui monimutkaiseksi ja suomalainen rajavartiosto ärsytti norjalaisia jo pelkällä olemassaolollaan. Lisäksi Suomen markka oli Norjassa heikko ja norjalaisia epäilytti suomalaisten tuhlaavaisuus. Suomen vienti Norjaan alkoi kasvaa 1930-luvun alkupuolella.

Tutkija Pekka Huhtaniemi valaisee tutkimuksessaan "Suomen liittyminen Oslon sopimukseen 1933" (Hgin yliopiston poliittisen historian laitoksen julkaisuja 2/1972), miten kauppapoliittisten näkymien synkentyessä vuoden 1932 alussa Suomen diplomatia työskenteli Moskovan kanssa solmittavan hyökkäämättömyyssopimuksen parissa. Ulkoministeri Yrjö-Koskisen johdolla neuvottelut vietiin nopeasti päätökseen:

"Sopimus allekirjoitettiin Helsingissä tammikuun lopulla 1932 eli juuri voitullikeskustelun ollessa Suomessa kuumimmillaan. Suomen hallituksen ilmeinen ulkopoliittinen aktivoituminen tuli näkyviin välittömästi myös kauppapoliittisella sektorilla. Kun Yrjö-Koskinen matkusti vuoden 1932 tammikuussa Geneveen Kansainliiton kokoukseen, hän päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen ja otti Suomen ja Oslo-maiden kauppasuhteet esille Skandinavian maiden ulkoministerien kanssa."

Nykyisin on vaikea kuvitella Norjan ja Suomen välisten suhteiden olleen huonolla tolalla ja yhteisen rajan - maailman ehkä yhden rauhallisimmista - sekä kiistanalainen että paljon molemmille huolta tuottava. Ihan kokonan toinen juttu on Norjan ja Suomen väliset suhteet talvisodan syttymisen aikaan sekä ennen ja jälkeen.

Oslossa oltiin huolestuneita siitä, miten Suomen uusi itäraja saatiin turvattua ja oliko se pysyvää vai ei. Vielä tässä vaiheessa Norjassa eläteltiin haaveissa pohjoismaista puolustusliittoa, mutta Yhdysvaltojen presidentti Rooseveltia lähellä olleen lähettiläs Averell Harrimanin puhuttua suorat sanat norjalaisille, alkoivat hekin epäillä, hetkeä ennen kuin Natsi-Saksa miehitti maan, olisiko pohjoismaisella puolustusliitolla sittenkään saatu Skandinavian puolueettomuutta taatuksi sellaisessa muodossa että se olisi ollut yhtä pitävä kuin pullonkorkki.

Markku Reimaa kuvaa kirjassaan "Pohjoismaisia yhteyksiä Saksan vallan varjossa 1940-1944"(Docendo 2015) miten maidemme välisiä kahdenvälisiä suhteita kuvasi osaltaan se, että tasavallan presidentin puheessa talvisodan rauhan solmimisen jälkeen ei lainkaan mainittu Norjan Suomelle antamaa apua, joka Oslon lähetystön mukaan oli kaikkiaan sentään aika mahtava summa noin 35 miljoonaa norjankruunua. Reimaan mukaan Suomen hallituksen kiitokset talvisodan aikana saadusta avusta esitettiin vasta 3. huhtikuuta:

"Samalla odotettiin, että Norjalta saataisiin apua myös käynnistyviin jälleenrakennushankkeisiin. Norjan miehityksen alkaessa osastopäällikkö Aaro Pakaslahti lähetti 10. huhtikuuta Osloon kiireellisen salasähkeen: "Älkää tehkö ilman valtuutusta mitään ehdotuksia, jotka koskevat suhtautumistamme tapahtumiin siellä."

Tämäkin lausuma on yksi lisätodiste Suomen poliittisen johdon läheisistä suhteista, ja niiden vaalimisen ensisijaisuudesta, Natsi-Saksaan, joka havitteli Suomen ystävyydellä myös Suomen puunjalostusteollisuuden hallitsemista. Suomen Oslon-lähettilään Toivolan mukaan niin Suomen kuin Ruotsinkin kannalta oli suotavinta, että Norja alistuisi Tanskan kohtaloon:

"Ruotsille ja Suomelle tarjoutui tilaisuus pyrkiä lähentymään Saksaa, suuntaus joka nykyisissä olosuhteissa näytti välttämättömältä kun oli käynyt selväksi, ettei länsivaltojen avun varaan Pohjois-Euroopassa voitu mitään rakentaa. Nyt oli turvauduttava Venäjän taholta uhkaavaa vaaraa vastaan tinkimällä, mikäli välttämätöntä, puolueettomuudesta sen suurvallan hyväksi, joka yksin voi olla Venäjälle uhkana ja Ruotsille ja Suomelle tukena."

Suomalaiset olivat puolensa Saksan vierellä valinneet (mutta niin olivat ruotsalaisetkin, jotka asettivat heti miehityksen jälkeen Ruotsiin haluaville norjalaisille viisumipakon), ja se harmitti erityisesti norjalaisia ja varsinkin kotkannorjalaisia, sillä suomalaiset eivät juuri uskaltaneet kritisoida Norjan 9. huhtikuuta alkanutta natsimiehitystä. Norjalaisilla oli myös paljon taloudellisia etuja menetettävänään. Suurin osa kauppalaivastosta ja kultavarannosta oli englantilaisten käsissä. Länsikauppa oli tyrehtynyt. Se oli kasvanut merkittävästi vuodesta 1935 vuoteen 1930 lähes kaksinkertaiseksi. Clearing-tilit olivat nousseet 117 miljoonasta kruunusta 200 miljoonaan. Reimaa kuvaa kirjassaan, miten Saksan Helsingin lehdistöasioita koko sodan ajan hoitanut Hans Metzger on muistelmakirjoissaan vahvistanut Norjan tapahtumilla olleen suoranaisia vaikutuksia Saksan ja Suomen suhteisiin:

"Quislingin toiminta pääministerinä sai Suomessa lähes yksimielisen tuomion. Wipert von Blucher raportoi avoimesti Norjan tapahtumien kielteisistä vaikutuksista suomalaisiin, Saksan maineeseen Suomessa ja maiden välisiin suhteisiin. Erityisen voimakkaasti suomalaisiin vaikutti vastarintataistelijoiden teloitukset ja yleensä pyrkimys ideologisesti yhtenäistää norjalainen kansa Saksan malliin."

Reimaa kertoo miten toukokuun alussa lähetystö sai melko huolestuttavia tietoja Åndalsnäsissa sijainneesta pukutehtaasta, mistä oli löydetty tuhat kappaletta asepukuja, joissa oli Suomen armeijan leijonanapit. Lähetystöä kehotettiin varmistamaan, että napit poistettaisiin ikävien sekaannusten välttämiseksi. Suomen ja Norjan suhteet olivat pakon sanelemina mitä olivat, mutta vasta ulkoministeri Witting ylitti tietyn rajan, mitä kukaan muu pohjoismaalainen olisi Pohjoismaissa uskaltanut.

Ollessaan viimeisinä kuukausinaan ulkoministerinä vuonna 1943, hän lupaili Saksan Suomen lähettiläs Blucherille Suomen hallituksen olevan valmis harkitsemaan Quislingin hallituksen tunnustamista. Sota-aika oli puolin ja toisin maillemme vaikeaa. Natsi-Saksalla oli Norjassa peräti kaksitoista divisioonaa sotilaita. Norjalaisten oppositioainesten maanalainen toiminta oli vilkasta, vaikka mitään sellaista määrätietoista sabotaasitoimintaa kuin Tanskassa, ei Norjassa ilmennyt. Suomalaisia vapaaehtoisia osallistui jonkin verran Norjan puolustamiseen, mutta kun Norjan puolustus lopullisesti luhistui 10. kesäkuuta 1940, pakeni Pohjois-Norjasta vain muutama sata norjalaista sotilasta Suomeen.

Suomen pääkonsuli Hellströmin mukaan suhteet saksalaisiin ja norjalaisiiin olivat Norjan valtio-oikeudellisesta tilasta johtuen epämääräiset. Ehkä liikaa kaikille oli se, kun Quisling, joka tunsi hyvin valkoisen Suomen vallassa olleen äärioikeiston ajattelun, ollessaan maassamme sotilasattasena ennen siirtymistään apulaissotilasattaseaksi Neuvostoliittoon, piti puheen, josssa hän antoi tukea Suomen taistelulle Natsi-Saksan rinnalla Neuvostoliittoa vastaan.

Kun Suomi sitten pitkien neuvottelujen jälkeen vihdoin pääsi samana vuonna sekä YK:n että Pohjoismaiden neuvoston jäseneksi vuonna 1955, oli turvallisuuspoliittinen status quo muuttunut Pohjolassa, kun Tanska ja Norja olivat liittyessään vuonna 1949 Naton jäseneksi luopuneet puolueettomuudestaan ja Suomi solminut vuotta aiemmin 1948 Neuvostoliiton kanssa YYA-sopimuksen nimissä puolustussopimuksen Ruotsin jäädessä yksin edustamaan puolueettomuutta.

Pohjoismainen yhteistyö, mikä oli kansainvälisten kriisien takia syntynyt Pohjolan etuja maailmalla puolustava yhteistyön uudenlainen demokraattinen muoto, oli vakavissa vaikeuksissa II:sen ms:n jälkeen eikä lainkaan sellainen itsestäänselvyys ja helppo nakki kuin millaisena sen tänään tunnemme, vaan vähän samaan tapaan kuin Kalmarin unioni oli yritys panna Itämerellä ja Norjan Bergenissä operoivalle maailman silloiselle vahvimmalle kauppaliittymä Hansalle edes vähän kampoihin.

Kylmän sodan aikana Suomi asetettiin kahden keskenään maailmanvallasta taistelevan suurvaltablokin välissä pohjoismaisesta näkövinkkelistä harmaalle vyöhykkeelle, jonka asemaa ymmärrettiin "lännen etuvartiona idän barbaarista bolsevismia vastaan" poliittisista hankaluuksista ja Kekkosen Neuvostoliittoa myötäilevästä politiikasta huolimatta niin, että julksista erimielyyksistä huolimatta Norja näki Suomen sodan syttyessä mahdollisena lännen liittolaisena ja siksi puolustettavana.

Tämän päivän tietojen valossa tiedämme myös Ruotsin nojanneen salaisesti samanlaiseen periaatteeseen, josta tuli uudenlainen pohjoismainen realiteetti samalla, kun Norjan ja Suomen välit kiristyivät Kekkosen suhtautuessa Natoa edustaneeseen Norjaan yhtä varauksellisiksi kuin norjalaiset Moskovaa edustaneeseen Kekkoseenkin pohjoismaisessa yhteistyössä sekä maiden välisissä kahdenkeskisissä suhteissa, jotka supistuivat siitä lähtien vuosikymmeniksi vain harvoiksi käyneisiiin keskinäisiksi diplomaattiksiksi kohteliaisuuksiksi samalla, kun kotkanorjalaisista tuli maittemme välille ongelma, ja Kekkonen halusi unohtaa heidät näkyvistä ikuisiksi ajoiksi.

Tässäkin asiassa ongelmana on se, että joudumme turvautumaan toisen käden tietoon, yleisiin olettamuksiin sekä "viralliseen historiankirjoitukseen" yrittäessämme saada selville menneiden aikojen mentaalihistoriaa sekä sitä miten noiden aikojen ihmiset ovat mahtaneet oikeasti syvällä sisimmissään ajatella. Eli tehtävä on mahdoton ja siksi "raavimme vain pientaa hieman syvemmälle" tässä luvussa. Tapahtumahistorialla on oma merkityksensä tässä pelissä, mutta tärkeämpää on edes hieman rivien välistä raottaa, vaikkakin vain aavistuksen omaisesti, menneen ajan tunnelmia ja ihmisten ajatuksia, toiveita ja pelkoja esimerkiksi niin, että lukijalle jää mieleen jokin valtavirrasta poikennut ajatus, pelko tai radikaali toisinajattelija, jolla on tärkeä, usein paljon suurempi merkitys arjessa kuin mitä olemme itsekään oikein ymmärtäneet.

Silloin suurempia "valtiollisia salaisuuksia" paljastava kaava on; miksi ajattelija X ajatteli asiasta Y ajankohtana Z juuri niin eikä toisin? Jos teemme näin, joudumme perehtymään myös norjalaisten edustaman aikakauden aikomuksiin ja uskomuksiin sekä myös uskomusten ja aikomusten edellytyksiin. Ja vaikka työ ei ole helppo eivätkä yleistykset osu aina kohdalleen, voi hyvin väittää Norjan historian monet tärkeimmät aikomusten ja uskomusten edellytyksien liittyvän maan suojaisen eristäytymisen turvaamaan kotikenttäetuun. Aikomusten ja uskomusten edellytykset liittyvät pelkoon uutta ja usein nimenomaan vierasta valloittajaa kohtaan.

Mikä on siis saanut menneiden aikojen norjalaisten ajattelemaan ja puhumaan kuten he ovat tehneet ja sitten niistä kirjoittaneet? Mitä he ovat halunneet tällä saavuttaa? Norja on ollut aina jonkinlaista välimaata - mikä ei tarkoita että he olisivat kyhjöttäneet yksinään eristyksessä jossain maailman ja tosiolevaisen reunalla kuin sumuisessa unessa; ei vaan päinvastoin he ovat olleet aktiivisia toimijoita, kauppiaita ja kansainvälisesti tunnettuja purjehtijoita maailman alusta lähtien, vaikka maa on kallioinen saarivaltakunta, jonka syvät vuonot ja heti niiden jälkeen korkealle nousevat vuoret ovat niin kulttuurisesti, maantieteellisesti kuin sosiaalisesti ihan kokonaan toinen maailma ja erityksissä kuin mikään muu ympäristö maapallolla.

Käsitteet, kuten norjalaisuus tai Suomen ja Norjan väliset suhteet, ovat kuin ajattelumme tiilisikiviä ja niiden muutokset ilmaisevat paitsi yhteiskuntarakenteen muutosta niin myös sen vaikutusta siihen. Ehkä siksi käsite norjalaisuus on myös erilaista ja moninaista, osin ristiriitaistakin ja sillä on sama ongelma kuin kuvitelmalla ideoiden samuudesta eri aikoina, mikä johtaa vain omien ennakkonäkemyksiemme heijastamiseen menneisyyteen. Siksi otteeni tässäkin eseekirjassani, kuten monissa muissa aiemmissakin (Anteeksipyyntö ei auta ja muita epätoivon esseitä 2017, Mediaesseitä 2018 sekä Jumalaa lähellä: kohti korkeuksia-ortodoksiesseitä 2019) esseekirjoissani on journalistinen ja jäykän "historismin vastainen" aitoon Hayden Whiten tapaan. Hän osasi arvostaa kirjallisuuden ja erityisesti modernistien tapaa esittää mennyt. Esimerkiksi James Joyce, Henrik Ibsen tai Thomas Mann onnistuivat tavoittamaan hänen mielestään kaunokirjallisilla töillään jotain hyvin olennaista menneestä aikakaudesta.

Turvallisuuspolitiikasta

Jo 1820-luvulta lähtien Tanska, Norja, islanti ja Suomi alkoivat pikkuhiljaa ymmärtää yhdessä olevansa vahvempia kuin erillään ja yksin, kuten Norja ja Suomi pohjoisen Skandinavian molemmilla äärilaidoilla. Mutta vasta Neuvostoliitosta syntymisensä jälkeen lokakuussa 1917 tuli näitä maita yhdistänyt turvallisuusongelma, eikä vain koko maailmalla, vaan aivan erityisesti sen pohjoiseurooppalaisille naapureille, Norjalla ja Suomelle, jotka olivat itsenäisinä valtioina yhtä nuoria ja kokemattomia kuin Neuvostoliitto, joka oli kaksi- ja kolmikymmenlukujen Suomen "ykköskysymys", ja sen jälkeen selviytymiskysymys hinnalla millä hyvänsä Paasikivin ja Kekkosen omaksuman ovelan snellmannilaisen myöntyvyyslinjan mukaan.

YK:n ensimmäiseksi pääsihteeriksi vuonna 1946 valittu norjalainen Trygve Lie paljasti heti sodan jälkeen norjalaisten koko ajan uskoneen suomalaisten palaavan sodasta irtaannuttuaan takaisin Pohjoismaiden pariin. Se oli ovelasti sanottu melkein samaan aikaan kun pääministerinä ensimmäistä ulkopoliittista ns. Messuhallin puhettaan pitänyt Paasikivi vakuutteli Suomella olevan kaksi päämäärää ulkopolitiikassaan: puolueettomuus ja pohjoismaisuus, sillä itsenäistymisen aikaan ja varsinkin Oslon sopimuksen jälkeen 1933 Pohjoismaiden yhteinen tavoite oli pidättäytyminen suurvaltojen riitojen ulkopuolella puolueettomina.

Yksi syy oli Pohjoismaiden hallituksissa istuneiden työväenpuolueiden sisällä vaikuttanut vahva pasifismi. Toinen syy oli halu yhteispohjoismaiseen talousunioniin tai jopa valtio- tai puolustusliittoon. Suomen Talvisodan syttyminen oli sekä järkytys muille Pohjoismaille että testi pohjoismaiselle keskinäiselle solidaarisuudelle ja yhteistyölle. Suomi koettiin entistä kiinteämmäksi osaksi Pohjolaa ja se sai valtavan sympatia-aallon mm. Norjassa. Mutta se ei riittänyt. Pohjoismaat ymmärsivät vasta sotien jälkeen, ettei strategisesti tärkeä Skandinavia voi koskaan pysyä täysin puolueettomana suurvaltojen silmissä.

Ongelmaksi tuli Suomen suhde Neuvostoliittoon, joka oli ollut historiallisesti huono. Neuvostoliitto koettiin edelleenkin Suomessa itäiseksi uhkaksi ja kommunismin kotimaaksi, jota vastaan rakennettiin suomalaista yksimielisyyttä, ja joka liitettiin usein myös esimerkiksi työmarkkinakamppailuun. Toinen piirre, mikä viittaa ykköskysymyksenä "ryssänvihan" poliittis-historiallisiin juuriin, ovat autonomia-ajan Ruotsissa asuneet vaikutusvaltaiset älykköemigrantit, jotka ajoivat Suomen liittämistä takaisin Ruotsiin, ja joiden vaikutus näkyy vielä kaksi vuosisataa myöhemmin siinä romanttisessa haaveilussa ja kulttuurisessa ylemmyydentunteessa, mitä omaa merkitystään hyvinä, lahjakkaina, terveinä ja kauniina skandinaaveina monet ruotsinkieliset tuntevat yhä pahoina, lahjattomina, sairaina ja rumina mongoleina pitämiään suomalaisia kohtaan samoin kun suomalaiset tuntevat hurrivihaa "bättre folk"-määritelmän kuullessaan.

Pohjolan johtavan maan eli Ruotsin ulkopolitiikkaa leimasi 1900-luvun alussa antivenäläisyys, joka vaikutti kaikkiin Pohjoismaihin, kuten Suomeen, jossa saksalaisvaikutteiset ruotsinkieliset aktivistit olivat avoimen rasistisia venäläisyyttä kohtaan. Ruotsalainen propaganda oli Stolbovan rauhan ajasta 1671 lähtien maalaillut piruja seinille venäläisistä julmina, uhkaavina ja jatkuvasti hyökkäämään pyrkivänä kansakuntana, varsinkin sen jälkeen kun Pietari I käytännössä tuhosi Kaarle XII:n armeijan 1709 Pultavan taistelussa.

Hassunkurista tätä taustaa vasten Norjassa aluksi suhtauduttiin Venäjään myönteisen odottavasti osittain Norjan silloisen työväenpuolueen vasemmistoradikaalin ja maailmanvallankumousta odottaneen suuntauksen takia. Kuningaskin oli vuonna 1923 sanonut olevansa myös kommunistien kuningas. Vasta myöhemmin Neuvostoliitosta ja kommunismin vastaisuudesta tuli myös ykköskysymys Norjalle.

Sitä ennen "ykköskysymyksenä" oli ongelmaksi Norjalle muodostunut valkoinen Suomi, erityisesti jännittyneet suhteet suomalaisiin sekä pohjoisen vuoroin avoimen ja vuoroin suljetun rajan turvallisuus, ja erityisesti suomalaisten itsepäinen halu laajentua Norjan kustannuksella jäämerelle.

Suomalaiset eivät aluksi tulleet erityisen hyvin toimeen Norjan kanssa eikä Norja Suomen kanssa. Osittain syynä oli Ahvenanmaan-kysymys. Kristianin (Oslon) lähettiläs Allan Serlachius pakotettiin eroamaan kun hän oli lipsauttanut norjalaisille Suomen virallista linjaa vastaan olevan mahdollista luovuttaa saaret Ruotsille.

Juhani Paasivirta kuvaa tätä aikaa kirjassaan "Suomen diplomaattiedustus ja ulkopolitiikan hoito itsenäistymisestä talvisotaan" (WSOY 1968)-kirjassaan. Ruotsinkieliset olivat monopolisoineet suhteiden hoidon Ruotsiin ja juuri siksi vuoden 1919 jälkeen katsottiin tarkkaan sen perään, että jatkossa Tukholman lähettiläänä oli suomenkielisen taustan omaava henkilö jo siksikin, että Ruotsin merkitys suomen ulkopolitiikassa oli suuri ja lähetystön ominaispaino samaa luokkaa kuin muiden Pohjoismaiden yhteensä. Konservatiiveille oli aluksi sananvaltaa ulkopolitiikassa, liberaaleilla ajatuksilla ja henkilöillä sekä sosiaalidemokraateilla paljon vähemmän.

Ristiriitaa ilmeni sekä Norjan että Suomen vasemmistossa suhtautumisessa Neuvosto-Venäjään kohdistunutta interventiotoimintaa vastaan. Molemmissa maissa sosiaalidemokraatit pyrkivät luomaan rauhanomaisin keinoin suhteita Neuvosto-Venäjään "kunnioittaen maan yhteiskuntakokeilua", kun taas oikeisto koki uhaksi bolsevikkien maailmanvallankumous-puheet. Ristiriitaa oli myös Suomen ulkoasianhallinnon sisällä, joka oli vuonna 1919 jakaantunut jyrkästi "mannerheimilaisiin ja ståhlbergilaisiin".

Tanska, Norja ja Ruotsi sopivat yhdessä vuonna 1912 yhdenmukaisesta puolueettomuusmäärittelystä luodakseen laillisen pohjan neutraliteetilleen, jos sota puhkeaisi. Norjan asema maantieteellisesti muihin Pohjoismaihin verrattuna oli turvatuin. Norja oli itsenäistymisestään vuodesta 1905 lähtien pyrkinyt eroon suurvaltapolitiikasta, ja osoittanut kaupallisten etujen valvonnan lisäksi kiinnostusta Grönlantia ja Huippuvuoria koskeviin aluekysymyksiin, ja pyrkinyt aktivoimaan ulkomaankauppaansa 1890-luvulta Euroopan ulkopuolisten maanosien kanssa.

Puoluettomuus oli ainoa mihin Norjalla olisi varaa, jos iso sota syttyisi taas. Skandinavian maat onnistuivat tasapainottelemaan ensimmäisessä maailmansodassa Englannin ja Saksan välissä mutta ei aivan ilman naarmuja. Norjan ja Ruotsin kauppalaivat pakotettiin ympärysvaltojen alaisiksi. Suuri osa Ruotsin teollisuustuotantoa ja Kiirunan sekä Jällivaaran rautamalmista kuljetettiin Saksaan. Saksa pakotti Tanskan miinoittamaan osan ison-Beltin salmesta Kielin laivastotukikohdan suojelemiseksi.

Neuvostoliiton ilmaantuminen uudeksi naapuriksi ja sitä kautta "suuren maailman saapuminen omille kotinurkille" sekä Suomen aggressiivinen tähyily Ruijan suuntaan, olivat Norjalle kauhistus. Suomalaisten intoilua alueella kuvaa se, kun Ranskan Muurmanskin konsuli raportoi hallitukselleen venäläisten viranomaisten huolestuneen suomalaisesta sotajoukosta Tuloma-joella. Jorma Kallenautio on kuvannut kirjassaan "Suomi katsoi eteensä" (Tammi 1985) norjalais-suomalaisissa suhteissa Ruijan kysymyksen noustessa esille 1920-luvun lopulla selvästikin viilentäneen Suomen ja Norjan välisiä ennestäänkin huonoja suhteita:

"Norjan suurkäräjillä mielialat olivat enimmäkseen vihamielisiä Suomea kohtaan, sillä pitkin 1920-lukua Norjan ja Suomen välillä oli vallinnut jyrkkää erimielisyyttä Petsamon alueen raja-ja liikennekysymyksistä. Lopullisesta rajasta maiden välillä ei oltu päästy yksimielisyyteen. Aitosuomalaisuus oli taas norjalaisille punainen vaate, sillä liikkeen tarkoituksena oli heidän käsityksensä mukaan ruotsalaisuuden hävittämisen ohella luoda Suur-Suomi johtavaksi vallaksi Pohjolaan. AKS:n ja muiden heimojärjestöjen Ruijassa harjoittaman heimotyön vilkastuessa lisääntyivät Norjan lehdissä kirjoitukset suomalaisesta vaarasta Ruijalle. Norjassa vallinneet epäluulot suomalaisten tarkoitusperistä erityisesti Petsamon suhteen johtivat jopa keväällä 1928 neuvottelukriisiin, kun Norja kieltäytyi käsittelemästä mitään maiden välisiä asioita."

Myös suomalaiset suhtautuivat yhtä varauksellisesti ja vähätellen norjalaisiin kuin norjalaiset suomalaisiin. 1920-luvulla Suomen eduskunnassa keskusteltiin useasti Suomen Norjan lähetystön lopettamisesta "turhana". Suhteet eivät kehittyneet normaaleiksi vielä 30-luvullakaan, vaan johtivat Suomen paitsioon pohjoismaisesta yhteistyöstä, osin myös kieliriidan aiheuttamien jälkivaikutusten jälkeen muiden Pohjoismaiden pidättyväisyydessä Suomea kohtaan.

Suomikin piti Norjaa ja Oslon suurlähetystöä melko mitättömänä ja vähämerkityksellisenä Suomen kannalta. Esimerkiksi vielä niinkin myöhään kuin marraskuun alkupuolella 1932 hallituksen esittämässä ulkomaanedustuksen supistamisohjelmassa Oslon lähetystöstä lakkautettiin attasean toimi. Mutta se ei ollut tavatonta vaan ajan hengen mukaista, sillä pari vuotta myöhemmin myös Norjan ulkoministeriössä vähennettiin menoja ja jätettiin täyttämättä avoinna olevia virkoja budjettivuodeksi 1934-1935 ilman että Norjan kansainvälinen asema siitä kärsi tai työpaineet ulkoministeriössä olisivat nousseet kohtuuttomiksi.

Osasyy oli myös suomalaisten omaehtoinen eristäytyminen sekä jyrkkyys ja valkoisen-Suomen tiukka Venäjän ja kommunismin vastainen politiikka, sillä sisällissodan jälkeen suomalaiset liittyivät laajaan eurooppalaiseen kommunisminvastaiseen liikkeeseen, ja "heimosodan" nimissä yrittivät ensin vapauttaa idän suomalaisperäisiä kansoja Mannerheimin hiljaisella tuella (tästä kertoo Jukka Nevakiven kirja "Muurmannin legioona), kunnes Englannin pääministeri Lloyd Georg 16.4.1919 alahuoneessa pitämässään puheessa kieltäytyi julkisesti lähettämästä joukkoja valkokenraalien tueksi.

Ongelmalliseksi suomalaisten jyrkkyys ja pohjoismaisen yhteistyön puuttuminen tuli vuonna 1931 kun silloinen maalaisliiton, kokoomuksen ja edistyspuolueen muodostaman Sunilan II-hallituksen puolustusministeri Jalo Lahdensuo ymmärsi Suomelta puuttuvan mahdollisen liikellekannallepanon edessä suuria varustemääriä eikä Suomella ollut silloin muuta mahdollisuutta kuin kääntyä Englannin rintamaan silloin kuuluneen Ruotsin puolueen, sillä jo silloin oli ymmärretty hallituksen sisäpiirissä mahdollisen sodan sattuessa Suomen jäävän pahasti alakynteen Neuvostoliittoon nähden sotavarusteluissa. Suomalaisia ei päästetty vanhojen kaunojen takia yhteispohjoismaisiin neuvottelupyötiin ja Neuvostoliitossa heidät nähtiin vihollisina. Leningradin puoluejohtaja Kirovin murhan jälkeen 1934 Izvestijan päätoimittaja Radek nimesi suomalaiset pahimmiksi neuvostovastaisen propagandan ja venäläisvihan levittäjiksi Helsingin Sanomat ja Turun Sanomat eturintamassa.

Vuona 1931 silloinen Weimarin tasavallan Saksan lähettiläs kirjoitti Suomessa sukupolvia sitten tulleen urheiluksi kiihotustyö Venäjää vastaan, ja suomalaisaktivistien olleen tässä työssään todellisuudelle vieraita, itsepäisiä, fanaattisia ja usein peräti lapsellisia. Suomen sekä Ruotsin välillä oli eriäviä mielipiteitä eivätkä kaikki mm. Suomen silloinen Geneven-lähettiläs, ministeri Rudolf Holsti uskonut pohjoismaiseen yhteistyöhön, eivätkä siihen uskoneet Suomen kanssa muutkaan Pohjoismaat. Hyvässä muistissa oli, miten Ruotsin ulkoministeri Hedenstierna joutui eromaan vuonna 1923 esitettyään, että Ruotsin olisi vahvistettava Suomen turvallisuutta solmimalla sen kanssa puolustusliitto.

Ongelmana oli myös sekä Ruotsin poliittisen ja sotilaallisen johdon jatkuva pyrkimys ja halu muuttaa Ahvenamaan sotilaallinen tyhjiö niin, että saariryhmän puolustus olisi suunniteltu Ruotsin ja Suomen sotilaallisen yhteistoiminnan perusteella. Suomi oli tavallaan puun ja kuoren välissä tarvitessaan ennen kaikkea aseita ja ampumatarvikkeita, joista oli huutava pula. Jo vuonna 1926 englantilainen kenraali Walher Kirke, joka arvioi Suomen hallituksen toimesta puolustuskysymyksiä, oli ehdottanut Suomelle yhdeksi varteenotettavaksi vaihtoehdoksi liittymisen skandinaaviseen blokkiin, vaikka hänen mielestään Ruotsi flirttailikin aseidenriisunnan kanssa.

Sosialidemokraattien ja talonpoikien punamultahallituksen pääministeri Per Albin Hanssonin, joka oli suhtautunut Suomeen myönteisesti, hallitus kaatui kesällä 1932 eikä seuraava hallitus ollut enää tietoinen tai sitoutunut edeltäjänsä ajatuksiin ja päätöksiin. Suomen sotilaspiireissä ei yleisesti oltu innostuneita yhteistoiminnasta Ruotsin kanssa, sillä sen katsottiin, samalla kun se vahvisti maan turvallisuutta, myös rajoittavan sen sotilaallista toimintavapautta saamaan aikaan kun äärioikeiston uhka konkretisoitui Pohjoismaissa, erityisesti sekä Suomessa että Norjassa vuonna 1933 sen jälkeen kun natsit nousivat valtaan Saksassa ja maailma alkoi valmistua siihen tosiasiaan, että kohta räsähtäisi ja kovaa jossain päin Eurooppaa, ja oli pakko kokeilla kaikkia keinoja oman turvallisuutensa varmistamiseksi.

Suomen varustautuminen oli järkyttävän alhaisella tasolla kuten olemme saanneet tietää presidentti Svinhufvudin vuonna 1931 puolustusneuvoston puheenjohtajaksi nimittämän Mannerheimin kirjoituksista. Siksi Suomen ulkoministeriö oli ollut halukas turvallisuuspoliittiseen lähentymiseen muiden Pohjoismaiden kanssa, varsinkin kun he olivat lämmenneet vuonna 1932 Yhdysvaltojen presidentti Hooverin tekemään yhteistyöehdotukseen. Ratkaiseva rooli tässä oli Norjalla.

Suomi taktikoi luottamalla muiden Pohjoismaiden, erityisesti Ruotsin puolustuskykyyn, että Suomi hyökkäyksen kohteeksi jouduttuaan olisi saanut Kansainliiton peruskirjan mukaista sotilaallista apua. Norjan pää- ja ulkoministeri Mowinckel oli muuttanut kantaansa Suomeen, ja tullut vakuuttuneeksi Suomen päästessä 1933 kahdeksan muun maan kanssa ns. Oslo-ryhmään, maan kannattavan täydellistä puolueettomuuspolitiikkaa, vaikkei se kuulunut ns. ex-neutraaleihin ja sen poliittinen asema oli sellainen, että puolueettomuuskysymysten esille ottaminen saattaisi herättää Suomessa epäluuloja, mahdollisen sodan syttyessä. Suomalaisia epäilytti kulisseissa Mowinckelin myönteinen suhtautuminen Moskovan esittämään hyökkäämättömyyssopimukseen.

Norjan Helsingin-lähettiläs Jakhellnin seurasi pääministerinsä pyynnöstä tarkasti Suomen ulkoministeri Antti Hackzellin ja hänen ruotsalaisen virkaveljensä, Richard Sandlerin neuvotteluja alkuvuodesta 1934, sillä Kansainliiton arvovallan väheneminen merkitsi huolien lisääntymistä pienille valtioille kuten Norja, missä johtavat puolueet eivät vain luottaneet Kansainliiton kykyyn esiintyä kansainvälisten ristiriitojen sovittelijana, vaan myös uskoivat - perinteellisen rauhanideologian mukaisesti - konflikttomaan kansainväliseen kehitykseen.

Mowinckelin mielestä pikkuvaltioilla piti olla mahdollisuus artiklan 16. mukaan pidättää itsellään oikeus päättää, miten jokin sota suhtautui peruskirjan velvoituksiin. Tämä olisi voitu hänen mukaansa saavuttaa jo etukäteen annetulla puolueettomuusjulistuksella: "Man vore en dålig ledare av sitt folk om man icke med all makt förberedde sig på att man i ett krig kunde förbli neutral trots förbundsaktens bästämmelser".

Norjan pääministerin suhtautuminen ymmärtävästi Suomeen, yhteinen huoli Neuvostoliiton liittymisestä Kansainliittoon ja tummuvat pilvet Euroopan yllä, saivat ensimmäistä kertaa antipatioistaan välittämättä Pohjoismaat yhdessä Kansainliittoa käsittelevässä ulkoministerikokouksessaan vuonna 1934 pohtimaan yhteistä turvallisuuspolitiikkaansa niin, että siinä näkyi jo kahden äärilaidan, Suomen ja Norjan erilaiset turvallisuuspoliittiset intressit, joita muovasivat ja muovaavat yhä pitkälti itä-länsigeopoliittiset reaaliteetit. Samaan aikaan kun Neuvostoliiton epäluulo Suomea ja muita Pohjoismaita kohtaan kasvoi, alettiin Berliinistä käsin tarkastella Pohjoismaita uusin silmin, olihan Tanskassa ja Ruotsissa sosiaalidemokraatit mukana hallituksissa. Norjassakin vuodesta 1935.

Työväenpuolueen Johan Nygaardsvoldille, joka toimi pääministerinä vuosina 1935-1940 ja pakolaishallituksen johtajana Lontoossa vuoteen 1945, paikkansa vuonna 1935 menettäneen Norjan liberaalipääministeri Mowinckelin peräänantamattomuus valmiudesta irtisanoutumaan Kansainliiton 16. artiklasta ennakoi Norjan tulevia turvallisuuspoliittisia päämääriä olla itsenäinen ja erillään konflikteista turvassa suurien sylissä etulinjassa Euroopan laitamilla, Suomen ollessa aktiivinen Pohjoismaiden yhteistä linjaa etsittäessä siitä, miten Neuvostoliittoon suhtauduttiin sen päästyä Kansainliiton jäseneksi. Mutta Norjan ja Suomen ulkoministeriöt olivat pieniä vielä vuosien 1921-22 aikaan. Norjalla oli vain 32 työntekijää. Suomella 38.

Kolmenkymmentäluvulla kun Pohjoismaista yhteistyötä alettiin harjoittamaan ensin Kansainliitossa, ja sitten maiden yhteistyönä laajemminkin, Suomen ja Norjan välisten suhteiden merkitystä ja kasvavaa tärkeyttä korosti entisen vuoden 1917 keisarillisen sanaatin jäsenen ja vuosina 1921-1922 eduskunnan puhemiehenä sekä vuoden 1926-27 Tannerin sosiaalidemokraattisen vähemmistöhallituksen ministerinä toimineen Wäinö Wuolijoen siirtyminen Berliinistä vuosiksi 1933-1938 oikeistopiirien painostuksen jälkeen lähettilääksi Osloon, jonka merkitys oli huomattavasti pienempi kuin Tukholman lähetystön paikka jo siitä syystä, että Norja yritti pysyä erossa kansainvälisestä politiikasta syrjässä. Wuolijoki oli ollut Saksassa ja Itävallassa vuodesta 1927 lähtien lähettiläänä ja häntä pidettiin ulkopolitiikan ja diplomatian raskasarjalaisiin kuuluvana. Hänen edeltäjänsä mm. Rolf Thesleff (1918-25) sekä K.Ö.Elfving (1926-30) olivat olleet lähinnä taloudellisten kysymysten asiantuntijoita.

Wuolijoki pitää mainita siksi, että hän oli suomalaisista sosiaalidemokraattisista poliitikoista huomattavampia, sillä muistutuksella, että pohjoismaisilla sosialidemokraattisilla puolueilla oli toimivat yhteistyösuhteet keskenään aikana, jolloin puolueet olivat jo maistaneet maidensa hallitusvaltaa, mutta taistelivat aktiivisesti sekä porvarillista että äärioikeistolaista liikehdintää vastaan. Wuolijoki laskettiin yleisesti ennen kaikkea Tannerin ja Voionmaan rinnalla "puolueen suurten Väinöjen" piiriin Olavi Aaltosen mukaan, joka on kirjoittanut Wuolijoesta Hannu Soikkasen kirjaan "Tiennäyttäjät 2" (Tammi 1968), ja oli siksi tärkeä nimi myöhemmin Norjan ja Suomen suhteiden kehittymisessä sekä erityisesti Norjan ja Suomen sosiaalidemokraattisten puolueiden välisessä hyvässä yhteistyössä, minkä kukoistuksen katsotaan alkaneen Wuolijoen ajasta. Ja vaikka Uusi Suomi-lehti piti sosialistin siirtämistä Osloon huonosti harkittuna, hän osoittautui varsin suosituksi Norjassa toimien aktiivisesti mm. pohjoismaisen matkailun kehittämisessä.

Kumma kyllä Suomen ja Norjan suhteet eivät kärsineet siitä, että Suomi soti Natsi-Saksan rinnalla pohjoisessa, missä saksalaiset olivat miehittäneet Norjan, jonka partisaanit kävivät sissisotaa miehittäjiä vastaan. Sotakokemusten jälkeen alkoi kylmä sota ja maailmoja rajusti jakanut vastakkainasettelun aika, joissa määräävinä tekijöinä oli poliittis-maantieteellinen asema eikä enää se, mihin poliitikot itse uskoivat tai luulivat itse luomansa joukkohysterian hengessä. Norja, joka oli saanut kokea karvaan pettymyksen sopimuksiin ja valheellisiin vakuutteluihin sekä omaan sinisilmäisyytensä ideaalista puolueettomuudesta, valitsi täysin päinvastaisen tien kuin Suomi liittymällä reaalipoliittisesti Norjalle järkevään tiiviiseen Amerikan johtamaan länsirintamaan ja Natoon vuonna 1949.

Norja pelkäsi. Koko kansakunta tärisi yhdessä ja valvoi miettien: mitä X ajatella asiasta Y ajankohtana Z juuri niin eikä toisin. Kun he tekivät niin, he myös antoivat meille ajattelemisen aiheutta miksi he niin tekivät ja samalla perehdyttivät meidät norjalaisten edustaman aikakauden aikomuksiin ja uskomuksiin sekä myös uskomusten ja aikomusten edellytyksiin: tärkeää oli, miten tuo tulevaisuuteen vaikuttava menneisyys ymmärrettiin. Se oli tunnet eli kreikaksi "pathos" nimeltään pelko, jota sarjakuva Asterixin kuvaamat viikingit eivät tunteneet ja jota he tulivat oppimaan pieneen gallialaiskylään.

Se oli myös norjalaisille kuin Platonin "halusielu". Platon kirjoitti Valtio-teoksensa IV kirjassa sielun kolmesta osasta selityksenä ihmisen ristiriitaisista kokemuksista; halusielu (epithymetikon) oli suuntautunut aistinautintoon ja kärsimyksen välttämiseen. Norjalaiset pelkäsivät turvallisuutensa puolesta niinä unettomina öinä 1940-luvun lopulla pohtiessaan minkä epävarman tien he tällä kertaa joutuisivat muiden talutusnuorassa kulkemaan. Niin pelkäsi Suomikin aina YYA-sopimuksen loppumiseen, Neuvostoliiton hajoamiseen vuoteen 1991 saakka ja pelkää yhä.

Suomi sodan hävinneenä maana Neuvostoliitolle unohti nöyränä puolueettomuutensa selviytyäkseen "jotenkuten kituuttaen" hengissä huonojen ja tosihuonojen vaihtoehtojen maailmassa, liittymällä Neuvostoliiton johtamaan itään solmimalla käytännössä poliittisen liiton Neuvostoliiton kanssa YYA-sopimuksena edellisvuonna 1948, joka teki Norjan silmissä Suomesta vihollisen ja uudelleen epäitsenäisen sekä maan vailla omaa ulkopolitiikkaa olevan autonomisen valtion voimakkaasti Jäämerelle ja Huippuvuorille laajentumaan vaikka asevoimin pyrkivän Venäjän ohjailemassa alaisuudessa, kuten se oli ollut Suomen sodan jälkeen vuosina 1809-1917 ennen Venäjän vallankumouksia ja itsenäistymistään, siitä huolimatta että Norjaa sekä Suomea että niiden kansalaisia yhdisti toisiinsa selvästikin maantieteellisestä etäisyydestään huolimatta jo aiemmin mainittu "kohtalonyhteys".

Platonin intosielu (thymoeides) keskittyi vaativimpiin päämääriin uhkaavissa tilanteissa. Sielun järkevän osa (logistikon) keskittyessä tiedon omaksumiseen. Platonin mallin mukaan myös Norja ja Suomi järkevinä pelkäävät ja keskittyvät estämään kaikin tavoin omaan turvallisuutensa kohdistuvat mahdolliset uhkat Platonin sielussa kuvaamien eri tasojen mukaan; se itse havaitsee toimintoja ja kykenee ohjaamaan niitä oman järkensä avulla. Tässä tarvitaan avuksi tiettyä "tervettä vainoharhaisuutta", jota Petter A. Stordalen kuvaa itsellään olevan. Sitä samaa on jokaisessa norjalaisessa, ja se on norjalaisuutta yhdistävä tekijä ollut ja tulee vielä olemaan vuosisatoja niin kauan, kuin Norja pysyy itsenäisenä ja puolustuskykyisenä Norjana. Tietty vainoharhaisuus norjalaisessa turvallisuuspolitiikassa on toiminut samalla tavalla kuin hyökkäys on paras puolustus-politiikka, mutta on myös samalla taannut maalle sen koskemattomuuden. Ehkä tätä samaa tervettä vainoharhaisuutta on hivenen suomalaisissakin kun he pohtivat nykytiedon ja muuttuneiden olosuhteiden keskellä seuraavaa suurta maailmankriisiä odotellessa uudelleen liittyäkö Natoon vai pysyäkö tällä päätöksellä ilmeisesti ikuisesti sen ulkopuolella.