Suuret kertomukset ohjaavat ja oikeuttavat

Teksti:

Professori Timo Airaksinen

Maalla ja sen kansalla on identiteetti, joka kertoo, keitä me olemme, mistä tulemme ja miksi olemme sellaisia kuin olemme. Ei tässä mitään tieteellistä ole tai tutkittua, onpa vain jaettu käsitys tärkeistä asioista. Ja suuri kertomus on aina myönteinen, ei sen varassa kukaan muuten jaksaisi elää. Moni kansa pitää itseään ihan sankarikansana, joka pahan voitettuaan on noussut arvoon arvaamattomaan ja ainakin henkiseen ellei sitten aineelliseen kukoistukseen.

Tärkeää on myös se, mistä ei kirjoiteta suurissa kertomuksissa. Itseruoskinta ei ole rakentavaa, sen me tiedämme. Vaikkapa rasismi, joka on syvään juurtunutta Euroopassa ja erityisesti USA:ssa. Vähemmistöjen sorto on paras unohtaa, mukaan lukien seksuaaliset vähemmistöt. Surkeat sodat ovat oma lukunsa.

USA:n hyvään myyttiin kuuluu, että tuossa lännen kultamaassa jokaisella on mahdollisuus miljonääriksi. Kun olin Asla-stipendiaattina vuonna 1976 Washington DC:ssa virallista propagandaa kuulemassa, siellä kerrottiin että Amerikassa on köyhiä, mutta säätykierto on niin nopeaa, ettei kukaan ole kauan köyhä - jos siis tekee hommia. Ja sen muistan, että Ruotsia moitittiin sosialismista ja sanottiin, siis ihan virallisesti, ettei moinen meno kauaa vetele. Tuho tulee Ruotisille, kun rahaa jaetaan sinne sun tänne. Olin hyvin vaikuttunut. Vapaus kuulemma merkitsi sitä, että oli auto ja liikkui sillä.

Englantilaisten, ei skottien, suuri kertomus pulpahti pintaan Brexitin perusteluissa. Englanti on maailmanmahti ja imperiumi, jonka itsenäisyyttä ei saa alistaa EU:lle. Tästä oli kysymys paluusta imperiumin jaloihin arvoihin. Varsinkin vanhemmat ikäpolvet ihastuivat kansallisen kunnian palauttamisesta.

Malka omassa silmässä on vaikea nähdä. Ihan vavisten ajattelen, millainen on tämän päivän saksalaisten suuri kertomus itsestään. Natsi-Saksalla oli ihan oma kertomuksensa, joka romahti hävityn sodan takia. Venäjä voitti sodan ja kai siksi tämän päivän venäläisten suuri kertomus jotenkin epämääräisesti halajaa takaisin Stalin aikoihin, kun maa oli suuri ja mahtava hyvän johtajansa huomassa.

Suuri kertomus ei totuudesta piittaa, se on myytti. Nykykreikkalaiset omivat antiikin Kreikan itselleen ja kai egyptiläisetkin olettavat olevansa pyramidinrakentajia. Italialaiset eivät kuulemma ajattele olevansa antiikin Rooman perillisiä. Italialaisten kansallisidentiteetti on kovin heikko: ei kukaan milanolainen kuvittele olevansa samaa sukua napolilaisen kanssa.

Lopuksi vielä kysytään tuo pelottavin kaikista kysymyksistä, mitä kuuluu Suomelle ja suomalaisille. Mitä me uskomme itsestämme? Jotakin me uskomme ja kuvittelemme, mutta mitä? Joku määritteli minulle, pohjoisessa asuva pieni mutta pottumainen kansa. Ja Suomesta, pitkä pusikkoinen ja ruma maa.

Nyt meni ihan väärin. Suuri kertomus kertoo jotakin suurenmoista kansan historiasta ja luonteesta, siis kansallisylpeyden juurista topeliaaniseen henkeen. Hyvin on pärjätty, itsenäisyys taattu ja rahaakin tienattu sen verran että toimeen tullaan. Joskus on urheiltukin ja alkoholikulutus on laskussa. Sukupuolivähemmistöjen oikeudet on turvattu ja naisten asiat kunnossa. Kyllä tämän pitäisi riittää.