Kertomus siitä, miten taivutaan mutta ei taituta...

09.06.2021

Teksti:

Harald Olausen

Tampereen rajut taistelut 1918 ratkaisivat voiton valkoisille, mutta melkein heti voiton jälkeen punaiset saivat käsiinsä kaupungin demokraattisissa vaaleissa...
Tampereen rajut taistelut 1918 ratkaisivat voiton valkoisille, mutta melkein heti voiton jälkeen punaiset saivat käsiinsä kaupungin demokraattisissa vaaleissa...

Lisää tällaisia hienoja televisiodokumentteja please Yle, jonka Areenasta tulee parhaillaan Esko Varhon ohjaama ja Ylen ajankohtaistoimituksen tuottama Julma maa - dokumentti 1918 sisällissodasta. Jos lukija ei ole koskaan katsonut tai lukenut mitään liittyen luokkasota-kansalaissota-sisällissota-vapaussota-ongelmatiikkaan, tämä tunnin mittainen televisiodokumentti kannattaa ilman muuta katsoa sen sisältämän poikkeuksellisen näkökulman ja dramaattisten valokuvien takia. Koskettavinta on nuoren lääkärin, valkoisten puolella olleen Niilo Koskiniemen dokumentissa luetut päiväkirjat (Sota on kauheaa, se on raakaa, siinä ei ole mitään kaunista, kaikki urheus ynnä muu, se on vain harhanäkyä) - hän näkee kauheita unia, jossa hänen morsiantaan oli ammuttu kaulan läpi - nuorelle morsiamelleen Tampereelle samaan aikaan, kun Tampereen valloitus on alkamassa. samoin punaisten puolella olleen Frans Tähtisen vaimon päiväkirjat kuolleeksi tietämälleen miehelleen sinne jonnekin tunnistamattomien ruumiskasojen keskelle:" Jos kultani vielä hengissä olet, ja vapaana saat olla, älä koskaan enää rupea minkään ihanteen puolesta taistelemaan, niin raukkoja on ihmiset." Siinä televisiodokumentin inhimillinen sanoma typistettynä. Poliittinen puoli taas siinä, että huolimatta siitä, että Lenin oli luvannut auttaa suomalaistyöläisten vallankumouksessa, he joutuivat Saksan kanssa sopimassa rauhassa hylkäämään heidät pelastaakseen oman vallankumouksensa.

Julma maa - dokumentti 1918 sisällissodasta lähestyy vaikeaa ja vieläkin kansakuntaa jakavaa kollektiivista traumaa kiihkottoman asiallisesti mediapsykologisesta näkökulmasta. Samalla saamme nähdä, miten modernin yhteiskunnan peruselementit, propaganda ja politiikka lyövät kättä keskenään ja näyttävä miten voimakkaita ja vaarallisia vihapuhe ja pelko voivat olla sellaisissa käsissä, jotka ovat vaarallisten hullujen ohjaamia. Parhaan ja kattavimman esityksen vuoden 1918 tapahtumista on tehnyt professori Heikki Ylikangas "Tie Tampereelle":https://books.google.fi/books/about/Tie_Tampereelle.html?id=xO20DwAAQBAJ&printsec=frontcover&source=kp_read_button&redir_esc=y#v=onepage&q&f=false. Kirja nosti valtavan kohun erityisesti valkoisten hallitsemalla Pohjanmaalla, missä Ylikangasta vastaan käynnistettiin molempien valtasanomalehtien päätoimittajien, kepulaisen Ilkan ja kokoomuslaisen Pohjalaisen toimesta hävytön ja henkilökohtaisuuksien mennyt viha- ja loanheitto, joka jatkui siihen saakka, kunnes molemmat änkyröiksi tunnetut porvaripäätoimittajat kuolivat.

Ylikankaan Tie Tampereele oli ilmestyessään, ja on sitä yhä, yksi parhaiten koskaan kirjoitettu kirja vuoden 1918 tapahtumista.
Ylikankaan Tie Tampereele oli ilmestyessään, ja on sitä yhä, yksi parhaiten koskaan kirjoitettu kirja vuoden 1918 tapahtumista.

Kysyin kerran itsekin pohjanmaalaistaustaiselta Ylikankaalta, saiko hän aikoinaan tappouhkauksia. Ei, hän vastasi, mutta muutaman hän itse antoi. Aiheen kipeyttä kuvaa se, kun Ylikangas selittää kirjansa aluksi, miksi hän tarttui aiheeseen. Hän suosittelee kirjan lukemista vain niille (hän fiksuna ennakoi pohjanmaalaisten valkoisten perillisten ja erityisesti sen äärioikeistolaisen elementin reaktiot), jotka eivät odota, että siinä ylistetään tai puolustellaan jommankumman puolen taistelevan puolen asiaa. Ylikangas on suora ja puolueeton ja kieltäytyy heti alussa kirjoittamasta ihannoivaa jatkoa valkoisten tarulle tai puhdisteta kapinallisten mainetta. Hän ei anna gloriaa kummallekaan puolelle, vaan yrittää tutkia, miltä sota tavallisten mukana olleiden ihmisten silmissä näytti ja mitä se toi tullessaan. Tavoitteenaan hänellä oli yritys luoda mahdollisimman realistinen ja totuudenmukainen sodan arkipäivästä ja sen ruohonjuuritasosta. ja siinä Ylikangas on onnistunut erinomaisesti. Kirja on hyvin kirjoitettu ja kiinnostavaa luettavaa. Ylikankaan teoksen tekee vielä arvokkaammaksi se, ettei sisällissodissa yleensä virallista materiaalia sanan varsinaisessa merkityksessä yleensä synny. Kaikki on enemmän tai vähemmän puolustelevaa tai puolueellista, vääristelevää, salailevaa, paisuttelevaa, kaunistelevaa tai muulla tavoin yksipuolista, ihan kuten se, kuka, miten ja millä nimellä tapahtuneista saa puhua.

Suomessa oli pitkään kynnyskysymys, miten noita vuoden 1918 tapahtumia kutsui. Samalla se millä nimellä niitä kutsui, paljasti sanojansa poliittisen värin. Kommunisteille se oli kahden toisilleen vastakkaisen luokan luokkasota, demareille neutraalimpi kansalaissota ja porvareille vapaussota, mitä se ei missään nimessä ollut, koska hallitseva porvarillinen luokka omasi jo sen vapauden, taloudellisen ja poliittisen, mitä niitä ilman oleva maaseudun tilattomat ja muut irralliset sekä kaupunkien muodostumassa ollut työväenluokka ei omannut. Porvarit perustelevat vapaussotakäsitettä sillä, että sodassa vapauduttiin venäläisestä armeijasta riisumalla se aseista. Oikeasti venäläinen armeija oli ollut kaaoksen tilassa jo lähes vuoden edellisen vuoden, maaliskuusta lähtien Kerenskin kaapatessa vallan maaliskuun porvarillisessa vallankumouksessa Venäjällä, ja Suomeen jääneen tsaarin armeijan rippeiden ollessä lähes taistelukyvyttömiä.

Minusta kyse oli TYÖVÄEN VALLANKUMOUKSESTA. Harrastin innokkaasti pikkupoikana historiaa. Jopa niin, että sain siitä aina täyden 10 koulutodistukseeni ja sain pitää joskus lyhyitä esitelmiä historiantunnin alussa. Pidin eräänä päivänä esitelmän vuoden 1918 luokkasodasta. Kutsuin sitä sillä nimellä eikä historianopettaja ollut lainkaan tyytyväinen termiini. Väitin kivenkovaan sen olleen luonteeltaan luokkasotaa ja työväestön oikeutettua vallankumousta sortajiaan vastaan. Historianopettaja pyysi tarkastamaan lähteet. Olin käyttänyt esitelmäni pohjaksi kommunistisen Kansankulttuurin kustantamaa kirjaa, lukenut toki muitakin, ja verrannut niitä keskenään, mutta se ei ollut historianopettajan mieleen. Minusta luokkasotanimitys oli silti osuvin. Opettaja ei varsinaisesti tyrmännyt teoriaani, vaan pyrki näkemään sen ajan hengen mukaan sovittelunhenkeä kutsuen itse sotaa kansalaissodaksi, joksi sitä aloin tämän jälkeen itsekin kutsumaan, ymmärtäen sen kuuluva sen ajan hengen mukaiseksi "sosialidemokraattiseksi historian sovinnaistamiseksi ja totuuden kliiniseksi normalisoinniksi".

Vasta myöhemmin, luokkasota-kansalaissota-vapaussota-käsite neutralisoitiin ja puhdistettiin arvolatauksista nimittämällä sitä puolueettomasti sisällissodaksi, kun vuoden 1918 sukupolvi alkoi olla jo haudassa. Se oli suuri virhe, sillä vuoden 1918 tapahtumat, ja erityisesti niiden huono jälkihoito, hiertää suomalaista edelleenkin kollektiivista muistia, vai pitäisikö sanoa, on kivi kengässä. ASIOISTA PITÄSI SAADA AINA PUHUA NIIDEN OIKEILLA NIMILLÄ. Valkoisten järjestelmällinen punaisten jälkeläisten ja koko poliittisen työväenliikkeen sorto, vihapuheet ja väkivalta leimasivat itsenäisyyden alkuvuosikymmenet maatamme. Eikä kyseessä ollut mikään viaton pohjanmaalaisfasistien uhittelu, vaan täyttä totta kysymys elämästä ja kuolemasta. Ikävää kyllä, se ei ole mihinkään maastamme hävinnyt, vaan suomalainen äärioikeisto elää vihapuheista ja väkivallasta sekä laittomuuksista ihan samalla tavalla kuin sata vuotta sittenkin. Vuosina 1918-1920 oli räjähdysherkkää ja melkein mahdotonta tuona aikana oli perustuslaillisia kansalaisoikeuksiaan puolustavan yksilön, joka ei kulkenut armeijan saappaissa yhtä tahtia muiden samanlaisten öykkärien kanssa kohti fasistisia mielivaltaisuuksia ja järjettömiä hullutuksia, yrittää hengittää vapaasti valkoisen terrorin vainoharhaisessa ilmapiirissä saati vielä sitten, jos sattui olemaan sosiaalidemokraatti, tai peräti pahnanpohjimmaisena punakapinaan osallisuudesta tuomittu valtiorikollinen, joka oli menettänyt kaikki kansalaisoikeutensa, mahdollisuuden tienata kunniallisesti elantonsa ja muiden ihmisten silmissä - erityisesti paremman väen keskuudessa- sen vähäisenkin luottamuksen sekä pakkasenpuolella olleen lähes olemattoman arvostuksen, mikä "persona non grata"- työläisillä siihen aikaan häthätää juuri ja juuri oli, jos oli. Usein ei ollut.

Vasta Mouhijärven tapauksen jälkeen poliittinen työväenliike uskalsi alkaa toimia, tosin hiljaisella liekillä, ettei olisi ärsyttänyt liikaa vieressä kovaan ääneen kuolemaa työväenluokalle huutanutta äärioikeistoa. Taustaa Muohijärven tapaukselle: sosiaalidemokraatit olivat huolissaan valkoisen vallan suojissa tapahtuneesta ja sen kannattajakuntaan työväestöön suunnatusta järjestelmällisestä ja mielivaltaisesta terrorismista, hakkaamisista ja murhista pelottelumielessä, että ymmärtäisivät suuret laumat pysyä joukolla pois äänestyskopeista vetämästä äänestyslappuihin sitä kuuluisaa punaista viivaa, mikä oli ollut este Mannerheimin nostamiselle valkoisen Suomen johtoon suojeluskuntien tukemana. sosiaalidemokraatit päättivät vaihtaa taktiikkaa ja panna kovan vastaan Mouhijärvellä, mistä alkoi ensimmäisen tasavallan sosiaalidemokraattien voimaantuminen hädän keskellä sekä se hidas nousu kohti vallan eteiskammareita ja Tannerin sosiaalidemokraattista Väinöjen vähemmistöhallitusta (hallituksessa oli viisi Väinöä; pääministeri Väinö Tanner, ulkoministeri Väinö Voionmaa, oikeusministeri Väinö Hakkila, kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri Wäinö Vuolijoki sekä kauppa- ja teollisuusministeri Väinö Hupli). Toimittaja- ja myöhempi kansanedustaja Sylvi-Kyllikki Kilpi muistuttaa Mouhijärven suojeluskuntamielivallan nujertamisen olleen suuri tapaus koko maassa, mutta aivan erikoisesti ja ymmärrettävästi se innosti hänen mukaansa porilaisia:

"Vaikka muualla piirissä oli saatu työväen järjestötoiminta jonkin verran alkuun, ei se ollut onnistunut Mouhijärvellä nimismies Wahlroosin ja sikäläisen suojeluskuntapäällikkö Jussi Mäkisen uhkaavan esiintymisen vuoksi. Olivat kuulemma yhdessä vannoneet, että heidän pitäjässään ei ainoatakaan työväentaloa avata eikä ainuttakaan työväenkokousta pidetä. Sinne menneet agitaattorit olivat palaneet Poriin pahoinpideltyinä eikä yleisö uskaltanut tulla kokouksiin. Käytiin sitten Väinö Tannerin puheilla Helsingissä ja hän lupasi tulla puhumaan Mouhijärvelle järjestettävään poliittiseen valistustilaisuuteen. Sovittiin, ettei hänen nimeään mainita sanomalehti-ilmoituksessa eikä paikallisesti kiinnitettävissä tiedonannoissa. Kokoushuoneen saanti tuotti vaikeuksia, kunnes eräs mökin mies suostui luovuttamaan tupansa tilaisuutta varten. Samaan aikaan kirjoitimme lehdessämme entistä innostuneemmin suojeluskuntalaisten harjoittamaa terroria vastaan. Kun sitten uutinen levisi siitä, että Tanner oli käynyt puhumassa Mouhijärvellä ja nimismies oli suojelukuntalaisineen yrittänyt hajottaa tilaisuuden, kertoivat porvarilliset lehdet tapauksesta ensin tuomitsevaan sävyyn. Härjälän kylässä Hakala-nimisessä torpassa oli pidetty kokous, jossa oli ollut saapuvilla ehdonalaiseen vapauteen laskettuja. Näiltä oli kielletty osallistuminen poliittisiin tilaisuuksiin. Torpan omistaja ja kaksi hänen veljeään oli tuomittu kapinaan osallistumisesta. Tanner oli näiden lehtien kertoman mukaan esiintynyt tilaisuuksissa räyhäävästi, pitänyt käsiään taskussa nimismiehen puhutellessa häntä eikä ollut ilmoittanut nimeään."

Oli vaikea uskoa aina rauhallisen ja mietteliään Tannerin muka räyhänneen, kuten porvarilliset mediat väittivät. Kaikkihan Tannerin tunteneet tällaiselle valheelliselle väitteelle nauroivat. Kyse oli valkoisten vastapropagandasta silloin, kun he tajusivat kauhukseen menneensä liian pitkälle, ja kuinka lähellä oli ollut tuomari Tannerin teloitus oven takana aseet taskussa valmiina olleiden äärioikeistolaisten kuumakallejen toimesta. Silloisessa porilaisessa sosiaalidemokraattisessa sanomalehti Uusi Ajassa toimittajana työskennellyt Sylvi-Kyllikki Kilpi oli paikalla ja todisti miten suojeluskuntapäällikkö Jussi Mäkinen, joka ei tiennyt paikalla olevan sosiaalidemokraattien johtajan, meinasi ampua Tannerin ja oli huutanut: "Käskekää se äijä ulos, että mä saan sen ampua, ei sitä tonne huoneeseen voi ampua, kun siellä on niin paljon naisia ja lapsia." Tilanne oli pelottava ja lähellä piti, ettei päätynyt yleiseen teurastukseen.

Mutta ei jotain pahaa, ettei jotain hyvääkin. Sinä iltana sosiaalidemokraatit vapautuivat suurimmasta pelostaan, äärioikeiston hyökkäyssuunnitelmista, tuomiten kaikissa sanomalehdissään ympäri maata Mouhijärven tapahtumat. Myös maltilliset porvarilliset lehdet tajusivat Mouhijärvellä tietyn rajan ylittyneen ja alkoivat varovaisesti tuomita Mouhijärven tapahtumia. Mouhijärven tapahtumat laukaisivat koko maassa tapahtumaketjun, missä lopulta äärioikeistolaiset perääntyivät hammasta purren ja kostoa vannoen muutamaksi vuodeksi ennen Lapuan liikkeen, Mäntsälän kapinan ja IKL:n muodostamista henkeä vetääkseen pakon edessä. Lopulta "Mouhijärven perustuslaiksi" kutsuttu työväenjärjestöjen toiminnan häiritseminen ja kokoontumisten estäminen murtui. Melkein heti tapahtuman jälkeen demarilehdissä kerrottiin miten "neljä työväenyhdistystä on jo herätetty henkiin ja aloitettiin kerätä tilastoa Mouhijärvellä ammutuista työväenjärjestöjen jäsenistä". Vasta vuonna 1921 Wahlroosia ja hänen kumppaneitaan vastaan nostettiin syytteet. Sosiaalidemokraattinen, Porissa ilmestynyt Uusi Aika-sanomalehti raportoi sarkastisesti, ettei valkoinen Suomi ottanut tapahtumia todesta eikä halunnut tuomita sen omia jäseniä: "Majuri ja kumppanit vapautettu edesvastuusta. Toveri Tanneria ei sentään syytetty." Mouhijärven tapaus vuodelta 1920 kuvaa sitä valkoisen ylivallan terrorin tappavaa henkeä, jota kuvaa myös vankileirillä olevien punaisten ympärillä olevaa kostonhaluista isänmaata Suomen hauskin mies elokuva, mikä on kaikessa traagisuudessaankin elämäniloinen suomalaiskansallinen komedia laajakeskeisistä ja lämpimistä sieluista, joille kaikki olivat oikeassa elämässä kuin veljet keskenään kuuluisan työväenliikkeen laulun sanoin.

Tällaiset historiaa raikkaasta elämännälkäisestä näkökulmasta kertovat televisiodokumentit ovat tervetulleita tänä päivänä kuin muistutukseksi siitä, mihin yltiöpäinen vihapuheen viljeleminen ja vastustajan demonisoiminen voi ääripäässä johtaa. Suomen kohtalo ei ole maailmalla tuntematon. Kummallista on se, ettei työläisten vallankumous synnyttänyt kaihomielisiä balladeja ja sankaritarinoita kuin vasta II ms:n jälkeen. Tai ehkei nyt sentään sittenkään, sillä valkoinen Suomi kitki punapropagandan niin perusteellisesti, etteivät hävinneet uskaltaneet muistella häviötään ja tehdä töistä oman ja yhteisen surunsa hävittämiseksi. Mutta millaista olisi tasan sadan vuoden päästä 2020-luvun "nykypunaisten" vankileiri ja suomalaisen äärioikeiston tapa toimia? Vankileiriä ei olla vielä pystytetty, vaikka sen eteen ollaan Pohjanmaalla ja erityisesti Lapualla paiskottu töitä koko persuvallankumouksen ajan hiki hatussa monta vuotta kolmivuorolöysissä.

Suomessa valkoinen valta ja sen omima yksipuolinen käsitys, joka oli muuttunut propagandan avulla yleiseksi totuudeksi, piti itsestäänselvänä, ettei hävinneen osapuolen toimintaa pitänyt tutkia. Vasta demareiden vähemmistöhallitus vuonna 1972 uskalsi käynnistää valtion rahoilla ja projektina Punaisten historian tutkimisen.
Suomessa valkoinen valta ja sen omima yksipuolinen käsitys, joka oli muuttunut propagandan avulla yleiseksi totuudeksi, piti itsestäänselvänä, ettei hävinneen osapuolen toimintaa pitänyt tutkia. Vasta demareiden vähemmistöhallitus vuonna 1972 uskalsi käynnistää valtion rahoilla ja projektina Punaisten historian tutkimisen.

Julma maa - vuosi 1918 televisiodokumentti kuuluu samaan sarjaan kuin opetusministeriön Punakaartin historiakomitean hieno kuusiosainen sarja Punaisen Suomen historia (Valtion painatuskeskus 1981-1986) tai Tulipää (1980 ohjaus Pekka Lehto-Pirjo Honkasalo) -elokuva sekä Suomen hauskin mies (2018 ohjaus Heikki Kujanpää) - elokuva, jotka kertovat myös samasta ikuisesta alistettujen ja lyödyiksi luultujen vastarinnasta, joka aina lopulta sittenkin loppupeleissä voittaa. Ja on siksi tärkeä muistutus kaikille maailman väheksytyille sekä alistetuille auringonpaistamisen mahdollisuudesta itse kunkin risukasaan - varauksella ehkä, eihän kaikki mene aina suunnitelmien ja odotusten tai jonkun näkymättömän universaalin hengen lain tapaan.

Tänään voimme olla onnellisia siitä, etteivät punaiset voittaneet, sillä meille oli varattu alistetun sijaiskärsijän rooli - pahimmassa tapauksessa koko maa olisi Venäjän mallin mukaan muutettu rangaistussiirtolaksi - Leninin bolsevistisessa maailmassa. Silti emme unohda punaisten katkeraa tappiota ja sen muistoa, mitä julmuuksia silloin tehtiin. Aika oli vaikea ja ankea, niin ihmisetkin. Miksi viha sitten ryöpäshti niin valtoimenaan punaisten ja valkoisten välille? Valkoiset ovat tänään unohdettuja altavastaajia. Perintö elää persuissa ja kokoomuksen oikeassa äärilinjassa, mutta henki on poissa. Suomesta on tullut sosialidemokraattisen unelman mukainen tasa-arvon ja yhteistoiminnan mallimaa koko maailman silmissä. Tokkopa kukaan - edes oikeistolaiset ääriryhmät - haluaisivat palata jäykän, huumorintajuttoman ja yksisilmäisen komentopolitiikan käskytettäväksi. Yksi osa tätä perintöä on Suomen työväenliikkeen raju historia vuoden 1918 posttraumaattisine historiallisine kauhukertomuksineen, mikä kertoo omaa karua kieltään siitä, miten taivutaan mutta ei taituta. Juuri siksi tämäkin televisiodokumentti on tänään arvokas.

Miksi valkoiset sitten puhuvat vapaussodasta, jos sota vaati 40.000 suomalaisen hengen ja järjestelmällinen terrori ja mittavat joukkoteloitukset, jotka vaativat 10.000 punaisen hengen, eivät olleet enää mitään satunnaisia poikkeuksia? Ohjelman mukaan siksi, että oli helpompi naamioida hulluus ja viha ulkoista vihollista vastaan käydyksi sodaksi. Svinhufvudin armahtamat punaisten teurastajat selvisivät ilman rangaistuksia, mutta punaisissa se synnytti vihan ja kostonkierteen aina 40-luvulle saakka, jonka voimalla punaisten katkeraa perintöä vaalineet kommunistit kasvoivat maan toiseksi suurimmaksi poliittiseksi joukkoliikkeeksi.