SUVAITSEMATTOMIA IHMISIÄ EI PIDÄ SUVAITA

Teksti Harald Olausen

On tärkeä muistuttaa tänään 26.11.2020 ilmestyneestä digivallila.comin toimituskuntaan kuuluvan professori Timo Airaksisen ja dosentti Heta Gyllingin Suomen oloissa merkittävästä kirjasta Suvaitsevaisuus - erään taistelun kuvaus (Arktinen Banaani 2020), josta digivallila.com julkaisi kaksi kertaa viikossa kokonaisen luvun saman vuoden aikana. Suvaitsevaisuus-suvaitsemattomuus-käsitepari on luonnollisesti (filosofis-kulttuurinen esseeverkkolehti) radikalistis-boheemisen digivallila.comin kuuman ytimen peruskauraa. Päätoimittaja Harald Olausen on kirjoittanut digivallila.comiin siitä jo aikaisemmin laajemman artikkelin 11.11.2020.

:https://www.digivallila.com/l/kun-kysymyksen-ja-vastauksen-suhde-on-muuttunut-epasymmetriseksi/

Olausen tutkii suvaitsevaisuus - suvaitsemattomuus- käsiteparia sen valistusfilosofisesta kontekstista lähtien Voltairen Suvaitsevaisuus-kirjan vuodelta 1763 lähtökohdista. Voltaire nosti suvaitsevaisuuden kirjoituksillaan universaaliksi imperatiiviksi ja kaikkien huulille sekä myöhemmin arvoksi, joka on yhä nykyisen länsimaisen liberaalin yhteiskunnan yksi keskeisin arvo. Dosentti Heta Gylling on kirjoittanut otsikolla Liberaali, individualistinen perustelu artikkelin suvaitsemattomuutta vastaan: 

https://www.digivallila.com/l/liberaali-individualistinen-perustelu/.

Professori ja digivallila.comin kolumnisti, Timo Airaksinen on kirjoittanut Filosofiaa raakana (Arktinen banaani 2023) - sarjaansa digivallila.comissa jo toissa vuonna, otsikolla Miten toimia eettisesti?:

https://www.digivallila.com/l/moraalinen-motivaatio-miksi-ja-miten-toimia-eettisesti-kant-ja-hume/.

Suvaitsevaisuus ja suvaitsemattomuus hallitsevat osaltaan tämän vuosituhannen mielenmaisemaa yhtä hyvin kuin julkisuuttakin Airaksisen ja Gyllingin mukaan. Suvaitsevuutta vaaditaan ja suvaitsemattomuutta kaihdetaan ja pelätään, ellei sitten ihannoida suvaitsemattomuutta esimerkiksi kristityn vastuun nimissä. Joka tapauksessa on otettava kantaa. Ihmiset ärsyyntyvät helposti ja paheksuvat mitä erilaisempia asioita. Joskus tuntuu, että ihmiset paheksuvat kaikkea. Moderni yhteiskunta voidaan nähdä vapauden kertomuksina, jossa eri ryhmät ovat vuorotelleen luoneet itselleen toivoa antavan mielikuvituksen yhteisestä taistelusta ja matkasta vapauteen. 

"Suvaitsevaisuus-suvaitsemattomuus-käsitepari on tavallaan yhteiskunnallisen vapaamielisen ja vapauden barometri sekä eräänlainen hyvyysmarginaali. Ongelmana hyvien ajatusten keskellä on se, että maailmassa ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaan yhtään maata, missä olisi ollut täydellinen sanavapaus tai yhtään ihmistä, joka ei olisi koskaan valehdellut. Tärkeintä on muistaa, ettei luota mihinkään sellaiseen selitykseen, joka väittää tietävänsä ja tekevänsä asioita muiden puolesta paremmin. On myös oltava huolissaan siitä, että nykytilanteessa maltillisuus ja harkinta eivät pärjää kiihkolle ja äärisuunnille."

Siksi on tärkeää muistuttaa ja puhua koko ajan suvaitsevaisuudesta ja suvaitsemattomuudesta sekä historiallisina ilmiöinä että käytännön esimerkkeinä. Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian emeritusprofessori Timo Airaksisen ja dosentti Heta Gyllingin yhdessä kirjoittama uutuuskirja Suvaitsevaisuus - erään taistelun kuvaus ei voinut ilmestyä sopivampaan aikaan Trumpin valtakauden lopulla pohtimaan sitä, mitä suvaitsevaisuus oikeasti on nyt kun suvaitsemattomuus on nostanut taas päätään sekä sanana että erilaisina kielellisinä käytäntöinä.

Ajankohtainen Airaksisen ja Gyllingin kirja ottaa kantaa mm. siihen, mitä ei pidä suvaita. Kirjoittajien mielestä ainoa asia, jota ei pidä suvaita, on suvaitsemattomuus. Mutta sitten asia vaikeutuu. Suvaitsevuutta vaaditaan ja suvaitsemattomuutta kaihdetaan ja pelätään, ellei sitten ihannoida suvaitsemattomuutta esimerkiksi kristityn vastuun nimissä. Suvaitsevaisuus on arvokysymys, joten suvaitsemattomuuden arviointi saattaa käydä hankalaksi, ja sen tulokset jäädä kiistanalaisiksi. Juuri tämän vuoksi he ovat tämän kirjan kirjoittaneet; suvaitsevaisuus on tärkeää, mutta suvaitsemattomuuden kriteerit ovat usein avoimet.

Näitä asioita on pohdittava monelta eri kannalta ja tarpeeksi syvällisesti, jotta keskustelussa olisi jotakin järkeä. Kirja on filosofista pohdintaa alusta loppuun. Airaksisesta ja Gyllingistä tuntuu, että ihmiset paheksuvat kaikkea koko ajan. Ongelma on aito ja uusi, mutta sillä ei ole heidän mukaansa mitään tekemistä nettiraivon kanssa. Nettiraivo on paheksuttavaa toimintaa ilman mitään oikeutusta. Se on estottoman vihan ilmaus silloin, kun kirjoittelu on nimetöntä, anonyymiä, eikä siitä jää kiinni. He eivät käsittele kirjassaan tätä ilmiötä juuri siksi, että se ei kuulu suvaitsevaisuuden käsitteen alaan. 

He pohtivat myös sitä, miten mielenkiintoinen kysymys on saada selville, ketä nämä ihmiset oikein olivat. Kadulla kulkijat näyttävät kaikki normaaleilta, ja kun puhuu kenen tahansa kanssa eri tilanteissa, he tuntuvat sosiaalisesti pystyviltä ja miellyttäviltäkin ihmisiltä, jotka noudattavat normaaleja käytöstapoja. Mutta kuka muuttuu netissä hirviöksi ja miksi, he kysyvät. Kirja on ensimmäinen suomenkielinen yleisesitys erittäin hankalasta aiheesta niin filosofian kuin julkisen keskustelun alalla.  Suvaitsevaisuudesta ei ole kirjoitettu käsiteanalyysiä, eli mitä koko käsite merkitsee ja on merkinnyt filosofian historiassa.

Suvaitsevaisuus-kirjan vahvuus tulee juuri tässä: se yleistajuistaa ja popularisoi nämä monitahoiset ja vaikeat asiat: eli mitä itse suvaitsevaisuus tarkoittaa, mikä sen historia on, miksi siitä kiistellään ja miksi koko asiasta on vaikea muodostaa konsensusta. Kirja on hyvä ja tarpeellinen sekä helppo johdatus vaikeisiin asioihin, joista julkisuudessa ei pohdita niiden oikeilla nimillä eikä filosofisesti tutkita käsitteitä ja ilmiöitä juurta jaksaen. Mutta on suvaitsevaisuus -suvaitsemattomuus vaikea asia sitä harrastaville ihmisille ja ideologioillekin. Moni keskenään riitasointuinen sana ja asia vaikuttavat käsiteparin taustalla. 

Airaksinen ja Gylling muodostavat konsensuksen asiasta: suvaitsevaisuuskehitys on heidän mielestään osa vapautumis- ja edistymiskehitystä. Airaksinen ja Gylling selittävät syynkin miksi: suvaitsevaisuus ja suvaitseminen ei ole heistä helppoa, suvaitseminen kun tarkoittaa sellaisen asian sallimista, jota paheksun, vierastan ja pidän vähemmän hyvänä tai jopa vääränä. Toisaalta siis kiellän, mutta toisaalta taas hyväksyn. Tilanne on hankala ja outokin, ristiriitainen. Tärkeintä keskustelussa heidän mielestään on muistaa, että kieltäytyminen suvaitsemasta ei ole aina suvaitsemattomuutta. 

"Saatan sanoa, etten suvaitse, olematta silti suvaitsematon. Tuntuu ensi alkuun ehkä kummalliselta ajatella, että kun suvaitsevainen kieltäytyy suvaitsemasta, hän ei ole suvaitsematon, mutta näin se on kirjoittajien mielestä. Jotain oleellista kirjasta tuntuu puuttuvan ja se hieman harmittaa vaativampaa lukijaa. Kirjassa ei oteta kantaa viime viikkoina taas pelottavan ajankohtaiseksi leimahtaneeseen sotaan vapaata maailmaa, sananvapautta sekä Ranskan vuoden 1789 vallankumouksen arvoja, vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa vastaan."

Vanhakantainen Koraanin tulkinta muslimimaissa on aiheuttanut väkivallantekojen sarjan Ranskassa ja saanut muun Euroopan varpailleen pelkäämään vastaavia islamistiterroristien yllätysiskuja omissa maissaan. Kun kysyn asiaa kirjoittajilta, he vastaavat kirjoittaneensa kirjan paljon aiemmin ja keskittyneensä tutkimaan laajasti suvaitsevaisuutta, rajaten sen kuitenkin koskemaan etupäässä suomalaista kontekstia ja Suomessa käytävää suvaitsevaisuuskeskustelua "suhteessa arkielämän tapauksiin sekä Suomen alituisesti muuttuvaan kulttuuriin".

Kirjan alkusanoissa painotetaan, että kyse on vaikeista asioista, eikä lopullisia vastauksia suvaitsevaisuutta ja suvaitsemattomuutta koskeviin kysymyksiin ole edes saatavilla, mutta niitä on pakko pohtia. Tämä on rohkeaa; vaikeiden asioiden edessä moni päätyy dogmaattisiin ratkaisuihin ja kutsumaan keskustelun toista osapuolta automaattisesti joko "hyväksi" tai "pahaksi". Vaikka luulisi, että tällaisia termejä ei enää poliittisessa keskustelussa käytetä, niin ikävä kyllä ne ovat tulleet takaisin poliittiseen keskusteluun äärioikeiston nousun myötä niin Unkarissa kuin Puolassa, ja viimeisimpänä Virossa. 

Eikä tämä huolestuttava tendenssi ole vieras Suomessa; perussuomalaiset ovat tehneet tästä todellisuutta myös Suomessa. Onkin kylmäävää, miten moni perussuomalaisten eduskuntaryhmästä on tuomittu kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Tällaisia ilmiöitä ja tämän tyyppisiä ilmiöitä ei tarvitse suvaita. Se tulee kirjasta hyvin selkeäsanaisesti ilmi ottaen kantaa terveen järjen puolesta typeryyttä vastaan. Tästä moraalisesta asenteesta teosta on erityisesti kiitettävä, ja tästä nousee esille Philippa Footin asenne moraaliteorioihin, jotka olivat todellisuudesta ja arkielämästä irrallaan. 

Airaksinen ja Gylling ottavatkin alkusanoissaan esiin juuri edellä mainitut arkielämän tapaukset osaksi teoreettista viitekehystään kirjassaan; näistä moraalifilosofia ja etiikka ponnistavat myös Footin mukaan. Arkielämä on läsnä Gyllingin ja Airaksisen elämänläheisessä ja lämminhenkisessä kirjoitustyylissä, joka tuomitsee selkeästi pahan ja ilkeyden - vahingollisten aikeiden edessä ei tarvitse heittäytyä aseettomaksi, suvaitsevaiseksi. Suvaitsevaisuudesta on kirjoitettu paljon mutta ei ole Voltairen tai Locken ylittänyttä, vaan heidän kirjoituksensas ja herjansa ovat olleet klassisia kliseitä on noista päivistä lähtien.

Voltaire totesi puolustavansa mielipiteen- ja sananvapautta seuraavasti: "En ole samaa mieltä mistään mitä sanot, mutta puolustan täysin oikeuttasi ilmaista sanomasi". Voltaire oli vain ihminen eikä toiminut suhteessaan aikalaiseensa ja filosofikollegaansa Jean-Jacques Rousseau'hun näin kirkasotsaisen avoimesti vaan nykynäkökulmasta kovin suvaitsemattomasti. Kun nämä ottivat yhteen avoimesti kirjeenvaihdossaan, Voltaire mm. kutsui Rousseau'ta "lutkaksi, joka haluasi nähdä köyhien ryöstävän rikkaat" molempien kannattaman absoluuttisen sananvapauden hengessä.

"Absoluuttinen sananvapaus on kanta, jota kukaan ei tämän päivän oikeusfilosofiassa kukaan ei kannata vakavasti ilmeisistä syistä, kuten siksi että se mahdollistaisi käytännössä rajattoman kunnianloukkaamisen ja kiihottamisen kansanryhmää vastaan ilman siviili- ja rikosoikeudellisia seuraamuksia. Voltaire ei kuitenkaan toiminut täysin oman avoimuutensa hengessä kirjoittaessaan salaa Rousseau'sta herjaavan pamfletin, jossa hän mm. paljasti Rousseau'n jättäneen kaikki omat lapsensa kasvatettavaksi lastenkoteihin. Voltaire ei kuitenkaan koskaan yrittänyt julkaissut tätä pamflettia. Miksi?"

Mitä tämä yllä oleva esimerkki osoittaa, kirjoittajat kysyvät ja vastaavat itse, että se osoittaa sen, että monien valistusfilosofien kannattama absoluuttinen sananvapaus ei sittenkään taipunut edes heidän omien ihanteidensa käyttöön, vaan muut ensisijaiset moraaliperiaatteet ajoivat sittenkin edelle. Yllä oleva kuvaa myös sitä, että sellainen moraalinen hyve kuin myötätunto, tai kiltteys, jota Voltaire tunsi riitakumppaniaan kohtaan, ajoi "for the sake of argumentin" edelle. Yleensä suvaitsemattomuus on Airaksisen ja Gyllingin mukaan liittynyt kristillisen kirkon harjoittamaan terroriin toisinajattelijoita kohtaan.

Kirjoittajien mukaan humanismin avoimen ja leikillisyyteen viekoitelleen vuosisadan jälkeen 1600-luku oli suvaitsematon ja vaarallinen vuosisata vapaudesta sekä suvaitsevaisuudesta puhuneille ja sen puolesta toimineille. John Locke oli yksi heistä, Montaigne teki suuren vaikutuksen Lockeen, joka kirjoitti kirjan, Kirje suvaitsevaisuudesta vuonna 1737, ja oli itse nähnyt mitä vallan kulisseissa oikein tapahtui ihmisen mielessä säikähtäen Montaignen tavoin perinpohjaisesti sielun pimeitä puolia, jotka johtuivat vallanhimosta ja häikäilemättömyydestä, he muistuttavat. 

"Locke kirjoitti Kirjeen suvaitsevaisuudesta, mikä vaikutti valistusfilosofi Voltaireen niin, että hän alkoi taistella suvaitsevaisuuden puolesta enemmän kuin arvona suvaitsemattomuutta - mikä oli tuolloin nimenomaan koviksina pidettyjen ranskalaiskatolisten tavaramerkki - vastaan kirjoittaen vuonna 1763 lyhyen ja iskevän pamfletin nimellä Suvaitsevaisuus. Pamfletti on esseen muotoinen mutta ei Montaignen tapaan polveileva. Kerrotaan tarinaa siitä, että hän teki sen tarkoituksellisesti niin lyhyeksi, että Versaillesin kamarineidot ja Mme Pompadour eivät olisi tehneet kirjan sivuista papiljotteja."

John Locke on Airaksisen ja Gyllingin mukaan suvaitsemattomuus-suvaitsevaisuus-keskustelussa historiallisessa mielessä vielä tärkeämpi kuin Voltaire. Hänen kirjoittamansa Kirje suvaitsevaisuudesta (Epistola de tolerantia), joka oli melkein yhtä merkittävä kuin hänen aiemmin kirjoittamansa ja eniten luettu filosofinen teos 1700-luvun Euroopassa, An Essay Conserning Human Understanding, upposi aikalaisten tajuntaan kuin kuuma veitsi voihin ja vaikuttaa yhtä taistelussa suvaitsemattomuutta vastaan. Se on tärkeä lähtökohtana sille ajattelulle, ettei hallitusvallan tehtävänä ole huolehtia kansalaistensa sielun pelastamisesta. 

"Locke tajusi ensimmäisten joukossa, miten vaarallista on antaa kristittyjen temmeltää vapaasti uskonnon nimissä politiikassa. Hän ei kuitenkaan esittänyt kirjoituksessaan täydellistä omantunnon vapautta, vaikka kielsikin katolilaisuuden ja ateismin poliittisesti vaarallisina oppeina. Locke osoitti selvästi, ettei Raamatusta löytynyt perusteluja absolutismille. Tämä oli silloin tärkeää, sillä sen ajan patriarkaalinen absolutismi toimi samoin, kuin Donald Trumpin viljelemä sisäisesti täynnä ristiriitaisuuksia oleva fanaattinen idiotismi totuutta, kohtuutta ja ennen kaikkea toisia ihmisiä vastaan."

Trump yrittää hakea vihan täyttämälle eriarvoistavalle politiikalleen oikeutusta epäoleellisesta ja harhauttavasta menneeseen nostalgiaan nojautuneesta symboliikasta. On kuitenkin varsin jäätävää, miten Trumpin sanoma on saanut jalansijaa ja saattaa taas marraskuussa nousta uudelleen maailman vaikutusvaltaisemmalle paikalle Yhdysvaltojen presidentiksi; 70 miljoonaa amerikkalaista antoi viime vaaleissa äänensä hänelle. Juuri siksi on tärkeä perehtyä siihen, mitä suvaitsevaisuus oikeasti on, ja mitä se ei ole, ja lukea uudelleen tarkasti Suvaitsevaisuus - erään taistelun kuvaus (Arktinen Banaani 2020),