Suvaitsevaisuuden puolesta; osa II

26.11.2020 ilmestyy digivallila.comin toimituskuntaan kuuluvan professori Timo Airaksisen ja dosentti Heta Gyllingin Suomen oloissa merkittävä kirja "Suvaitsevaisuus - erään taistelun kuvaus" (Arktinen Banaani 2020), josta digivallila.com julkaisee kaksi kertaa viikossa kokonaisen luvun. Suvaitsevaisuus-suvaitsemattomuus-käsitepari on luonnollisesti uudenlaisen filosofis-kulttuurisen esseenettilehti digivallila.comin peruskauraa. Päätoimittaja Harald Olausen on kirjoittanut digivallila.comiin siitä laajemman artikkelin 11.11.: https://www.digivallila.com/l/kun-kysymyksen-ja-vastauksen-suhde-on-muuttunut-epasymmetriseksi/. Olausen tutkii suvaitsevaisuus - suvaitsemattomuus- käsiteparia sen valistusfilosofisesta kontekstista lähtien Voltairen "Suvaitsevaisuus"-kirjan vuodelta 1763 lähtökohdista. Voltaire nosti suvaitsevaisuuden kirjoituksillaan universaaliksi imperatiiviksi ja kaikkien huulille sekä myöhemmin arvoksi, joka on yhä nykyisen länsimaisen liberaalin yhteiskunnan yksi keskeisin arvo. Dosentti ja digivallila.comin esseisti Heta Gylling on kirjoittanut otsikolla "Liberaali, individualistinen perustelu artikkelin suvaitsemattomuutta vastaan: https://www.digivallila.com/l/liberaali-individualistinen-perustelu/. Professori ja digivallila.comin kolumnisti Timo Airaksinen on kirjoittanut Filosofiaa raakana - sarjaansa otsikolla "Miten toimia eettisesti": https://www.digivallila.com/l/moraalinen-motivaatio-miksi-ja-miten-toimia-eettisesti-kant-ja-hume/.

Kevättalvella 2017 kaksi keskenään vihamielistä ryhmää asettui majailemaan Helsingin rautatientorille, kiihkeät maahanmuuton puolustajat ja yhtä ehdottomat maahanmuuton vastustajat - kumpikin osapuoli vihkiytyneenä ikiomaan kantaansa. Oliko kyseessä suvaitsevaisuuden ja suvaitsemattomuuden kohtaaminen, kuten niin moni kansalainen näytti ajattelevan? Ei ollut. Kumpikaan osapuoli ei ymmärtänyt, mitä suvaitsevaisuus ja suvaitsemattomuus on ja mitä se voisi olla. Kyse taisi olla takertumisesta kunkin omaan ennakkoluuloiseen kantaan, jolloin ei olla halukkaita pohtimaan, mitä naapuri vastustaa tai puolustaa ja miksi. Ehkä oma kantakaan ei ole kovin selkeä? Tai puhutaanko ylipäänsä samoista asioista kuin vastustaja? Vastustetaanko maahanmuuttoa sinänsä vai tietynlaisia tulijoita, halutaanko avoimien ovien politiikkaa vai suojella hädänalaisessa asemassa olleita? Suvaitsevaisuuden ja suvaitsemattomuuden ei pitäisi olla joko-tai politiikkaa eikä kumpikaan ole aina hyvää tai pahaa.

Kaikkea ei voi suvaita. Joskus "suvaitaan" liian paljon, joskus taas liian vähän. Suvaitsevaisuus ei merkitse, että mikä tahansa kelpaisi, mikä tahansa on hyvää, kivaa ja sallittua, eikä suvaitsemattomuus ole sitä, että kaikki mikä ei miellytä itseä on oikeasti väärin ja kiellettyä. Meidän pitää keskustella suvaitsevaisuuden ja suvaitsemattomuuden rajoista ja pohtia, miksi on suotavaa suvaita jotakin ja olla suvaitsematta jotakin muuta. Liika suvaitsevaisuus johtaa välinpitämättömyyteen ihmisten hädästä ja suvaitsemattomuus johtaa usein pelkoon, joka sitten kääntyy vihaksi ja vainoksi. Lähihistoria kertoo, miten suvaitsemattomuus ja viha houkuttelevat ihmiset rasismiin, väkivaltaan ja jopa kansanmurhiin. Kansallismielinen ja poliittinen terrori herätti aikanaan pelkoa Pohjois-Irlannissa ja Englannissa, kun katolisten ja protestanttien vihanpito ei ottanut laantuakseen, ja BaaderMeinhofin äärivasemmistolainen joukkio kylvi pelkoa manner-Euroopassa 1970-luvulla. Uskonnollinen kiihko levittää nyt väkivallan pelkoa Euroopassa, kun itsemurhapommittajat iskevät väkijoukkoon ja autot on muunnettu aseiksi. Afrikassa heimovihamielisyys hutujen ja tutsien välillä sai aivan tavalliset ihmiset tarttumaan kirveeseen ja tappamaan naapurinsa Ruandan kansanmurhassa vuonna 1994.

Vihan lietsonnassa voi välineenä käyttää hienovaraista propagandaa, jossa vääristetään todellisuutta, mutta Ruandassa radion kuuntelijoille toistettiin jatkuvasti käskyä tappaa ja tuhota naapurinsa. Hutut, jotka olivat hallinnollisena enemmistönä vuonna 1994, tappoivat arvion mukaan puolesta miljoonasta miljoonaan tutsia sadan päivän aikana. Kukaan ei puuttunut asiaan, ulkovallat olivat hiljaa. Propagandana toimi väite tutsien salaliitosta ja aikeesta kaapata valta, alistaa hutut alamaisiksi suunnittelemassaan monarkiassa. Tappokehotuksen toisteleminen radiossa piti sitten huolen lopusta. Miksi ihmiset sitten ovat valmiit kiihkoilemaan, ryntäämään joko itse naapuriensa kimppuun tai ainakin kannustamaan nyrkit pystyssä väkivaltaisimpia lyömään, hävittämään ja tappamaan "vihollisia"? Kaikenlaisia selityksiä on maailman sivu tarjottu. Jotkut ihmiset ovat toisia alttiimpia kiihotukselle. Jostakin syystä poliitikot, papit ja muut kansankiihottajat yltyvät joskus yllyttämään vihaan. Tärkeintä on muistaa, että riippumatta siitä, mitä käytettiinkään selityksenä - vähäosaisuutta, asemaa yhteiskunnan pahnan pohjimmaisena tai vallanhimoa - mikään ei oikeuta vihaa ja väkivaltaa eikä tee sitä anteeksiannettavaksi. Viha saattaa olla perinteistä ja syvään juurtunutta, kuten antisemitismi, tai uutta ja tuoretta, kuten suomalainen muukalaisviha. Ei tarvitse mennä kovin kauas historiassa, kun yhdenkin afrikkalaisen näkeminen Helsingissä herätti lähinnä vain ihmetystä, Vaasasta puhumattakaan. Tänään moni muukalainen pelkää valtaväestön reaktioita. Viha on aina ongelma, ei ratkaisu, ja suvaitsevaisuus on paras lääke vihaa vastaan. Suvaitsevainen kyllä torjuu pahana pitämänsä ilmiöt, mutta viha on aivan eri asia.

Jotain kiinnostavaa näistä käsitteistä kertoo se, että suvaitsevaisuuden nimissä voidaan yhtä lailla syyllistyä hirmutekoihin: annetaan pahan toimia vapaasti. Ehkä sanotaan, että on ymmärrettävää ja hyväksyttävää jahdata vähemmistöjä. Kaikkea ei pidä suvaita, joten suvaitsevaisuudella on omat rajansa. Välinpitämättömyys on eri asia kuin suvaitsevaisuus: suvaitsevainen paheksuu mutta sallii, jos paheksuminen riittää. Hän välittää. Ellei paheksuminen riitä, on toimittava. Ellei kykene tai ole halukas paheksumaan pahaa, on välinpitämätön. Ja välinpitämättömyys, joka sallii pahuuden, edistää pahuutta ja hirmutekoja. Esimerkiksi silmien ummistaminen kiihkomielisyydeltä ei ole suvaitsevaisuutta, vaikka joku niin yrittäisi väittääkin. Jos oma henki on vaarassa, saatamme olla oikeutettuja olemaan puuttumatta muihin kohdistuvaan väkivaltaan. Suvaitsevaisuudesta ei silloin kuitenkaan ole kysymys. Olisiko joku valmis väittämään, että vuosikymmeniä, vuosisatoja, roomalaiskatolinen kirkko, kuten monet uskonnolliset lahkotkin, ovat olleet suvaitsevaisia salliessaan erityisesti nuoriin kohdistuvan väkivallan, kuten pedofilian, rehottaa papiston keskuudessa? Kehtaako joku väittää, että meidän pitäisi suvaita näiden pahan pappien seksuaalisia haluja ja siksi olla tuomitsematta heitä? Kyse on ollut joko välinpitämättömyydestä tai sitten kyynisestä oman valta-aseman turvaamisesta. Ehkä pedofiliaa on joskus paheksuttu, mutta mitään ei ole tehty. Australiassa paljastui talvella 2020 tapaus, jossa paha pappi oli tunnustanut syntinään rippituolissa tuhat viisisataa kertaa raiskanneensa pikkupoikia, ja jokaisessa tapauksessa hän sai synninpäästön.

Rippipappi ei ilmoita tietojaan eteenpäin, joten paha pappi sai aina luvan jatkaa. Hän sai anteeksi ja oli taas vapaa toimimaan himojensa tyydyttämiseksi. On outoa, että kristitty saa anteeksi mitä vain, kunhan uskoo ja katuu. Näin ollen hän ei voi tehdä väärin. Ilmaisunvapaus tai sananvapaus, kumpaa ilmaisua halutaankaan käyttää, ei tarkoita vapautta ja lupaa kiihottaa väkivaltaan tai avoimeen vihaan ja halveksuntaan toisia ihmisiä kohtaan. Kaikki hyväksikäytön muodot ovat tuomittavia. Vapaus ei myöskään tarkoita lupaa olla sanomatta mitään, silloin kun viattomia ahdistetaan. Entä mitä meidän pitäisi ajatella Yhdysvaltojen moraalisesta ongelmasta, kun tuhannet nuorena maahan tulleet halutaan karkottaa? Osa heistä on tullut nuorena, osa pieninä lapsina eikä ketään heistä voi oikeutetusti syyttää tahallisesta luvattomasta maahantulosta. Ihmisiä ei tule vainota eikä vihata, mutta mielipiteitä ja uskomuksia täytyy saada arvostella ja jopa pilkata, jos haluamme elää moniarvoisessa demokratiassa. Haastavaa moniarvoiselle yhteiskunnalle on se, että monelle moniarvoisuus on kirous. Tämä on suvaitsematonta. Jos oma vakaumus ja usko näyttäytyvät ainoina oikeina ja ehdottomina totuuksina ja toisen yksilönvapaus moraalittomana holtittomuutena, vuoropuhelu on mahdotonta. Moniarvoisuus eli pluralismi vaatii toisaalta itselle vieraiden tai vastenmielisten oppien, aatteiden ja mielipiteiden sietämistä - mikä ei aina ole helppoa. Outojen mielipiteiden tai uusien taideteosten sensurointi vain siitä syystä, että ne eivät miellytä, ei ole perusteltua tulemmekin myöhemmin osoittamaan, miksi se on sekä haitallista että tarpeetonta.

Lisäksi on perusteltua kysyä, onko rasististen järjestöjen ja niiden edustajien saatava vapaasti arvostella ja tuomita alempiarvoisiksi ihmisiä esimerkiksi ihonvärin vuoksi - kuten valkoisen ylivallan edustajat tekevät Yhdysvalloissa ja esimerkiksi jalkapallokannattajat Bulgariassa ja muualla itäisessä EU:ssa. Rasistinen yleisö on kansainvälisen jalkapallon suuri ongelma. Pitäisikö otteluita pelata tyhjille katsomoille? Rasististen oppien kannattajat eivät esitä omasta mielestään mielipiteitä vaan tosia väitteitä, joilla ei kuitenkaan ole tiedollista tai tieteellistä pohjaa. Tämä on ristiriitaista. Tiedolle on aina saatava hyvät perustelut, jotka on myös huomioitava. Silti jotkut puhuvat vanhentunein käsittein roduista ja väittävät totuutena valkoisten olevan herrakansaa, jonka pitää saada hallita ja siten riistää yhtäläiset ihmisoikeudet muilta. Itse asiassa rasisti ei tietenkään usko koko ajatukseen ihmisoikeuksista, koska hänelle kaikki ihmiset eivät ole ihmisinä samanarvoisia - pahimmillaan kaikki eivät heille näyttäydy edes ihmisinä. Ihmisoikeuksien ja sananvapauden - tai ilmaisun vapauden - koko ideaali perustuu siihen, että kaikilla tulisi olla yhtäläinen oikeus omaehtoiseen elämäänsä yhtäläisen arvokkaana ihmisenä. Tämän rasistit puheillaan ja teoillaan kieltävät. Etniset kysymyksetkin toistuvat eri muodoissaan, kun siirtolaisista puhutaan.

Aikanaan amerikkalaisille tuotti päänvaivaa, kuinka intialaisiin pitäisi suhtautua. Monet intialaiset, kun ovat hyvin tummia, kuuluisivat mustien luokitukseen. Toisaalta heillä on suorat hiukset ja arjalaiset piirteet, joiden arveltiin oikeuttavan, vaikkei aivan valkoisten asemaan, niin ainakin muita ryhmiä ylempään statukseen. Siirtolaisissakin on kuitenkin kyse joukosta yksilöitä, ei massasta, jossa kaikki olisivat hyviksiä tai kaikki pahiksia. Kuka sitten on musta ja kuka valkoinen? Ääriajattelun mukaan "tippa väärää verta" riittää eron tekemiseen. Jos suvussa on yksikin musta, ihminen ei ole valkoinen. Tämä lienee ainoa objektiivinen kriteeri valkoisuudelle, mutta valitettavasti se on järjetön. Oikean ihmisen kriteerin piti olla valkoisuus, mutta tippa mustaa verta tarpeeksi kaukana menneisyydessä ei näy päältä. Siis kuka tahansa rasistien omissa joukoissa saattaa olla musta. Otettakoon huomioon, että jonkun ihmisen sukuun tipan väärää verta tuonut esivanhempi ehkä itse kantaa tippaa väärää verta. Mitään järkevää kriteeriä väärän "rodun" toteamiselle siis ei ole olemassa. Roduista puhuminen on väärin, sekä tieteellisesti että moraalisesti. Ihonväriin viittaaminen on aina moraalisesti epäilyttävää. Otetaan esimerkki suvaitsevaisuuden rajoista. Ne ovat tulleet vastaan Etelä-Afrikan rotusortohallituksen kohdalla ja tietysti USA:n syvään juurtuneessa rasismissa - vaikka USA onkin onnistunut kieltämään ongelman vakavuuden. Jostakin syystä tätä USA:n kulttuurin pimeää puolta on ikään kuin suvaittu välinpitämättömyyden varjolla.

On ristiriitaista, että USA:n kansallislaulussa lauletaan "The land of the free and the home of the brave". Nämä sanat kirjoitettiin jo vuonna 1814, jolloin orjuus oli vielä voimissaan. Nyt tyydytään hienovaraisempaan rasismiin, joka silti merkitsee, etteivät kaikki kansalaiset ole yhtä lailla vapaita, vaikka he olisivat miten urheita - siis mustat ovat urheita ja valkoiset vapaita. Näin suvaitsevuuden rajat on vedetty liiaksi vapaalla kädellä. On ehkä ajateltu, ettei muu maailma voi asialle yhtään mitään, joten paras olla hiljaa ja unohtaa ongelma. Joskus todella on niin, että emme suvaitse jotakin asiaa, mutta emme pysty tekemään mitään. On tietysti kyseenalaista, onko näin tilanne USA:n rasismin kohdalla. Sepitteinen esimerkki valaisee asiaa: Asut rikollisjärjestöjen hallitsemassa lähiössä, jossa olet pienen vähemmistön jäsen. Paheksut avoimesti rikollisten toimintaa - et suvaitse sitä - ja teet sen monin tavoin selväksi. Sitten saat viestin, että perheesi on vakavassa vaarassa, ellet lopeta. Tässä tilanteessa olet voimaton ja sinun on järkevä luopua paheksunnan avoimista ilmaisuista. Valta ja vallan puute vaikuttaa paheksunnan ilmaisuun, sekä itse ilmaisuun että sen tehoon. Usein kansalainen saa ilmaista paheksuntansa ja kutsua asiantilaa sietämättömäksi. On kuitenkin eri asia, onko ilmaisulla mitään tehoa ja vaikutusta. Sellainen yhteiskunta on huono, jossa poikkeavan mielipiteen saa ilmaista vain silloin, kun sillä ei ole mitään tehoa. Esimerkiksi, demokratiaa saa vaatia vain silloin, kun diktatuuri tietää olevansa niin vahva, ettei vaatimuksia ota kukaan tosissaan. Sananvapaus on aina tärkeä, totta kai, mutta joissakin oloissa kriittinen puhe on vain huutavan ääni korvessa.

Puhe on tärkeää, mutta niin on kuuleminenkin. Kukaan ei vaikuta mihinkään, ellei hän tule kuulluksi, ja päinvastoin. Ruotsalainen teinisensaatio, ympäristöaktivisti Greta Thunberg on hyvä esimerkki, häntä kuunnellaan, vaikka hänen esiintymisensä todelliset vaikutukset ilmastopolitiikkaan ovat vielä tulevaisuuden haaveita. Laajemmin ilmaisu- ja sananvapaudessa on kysymys siitä, kuinka vapaus määritellään. Jos halutaan antaa mahdollisimman laaja vapauden määritelmä, voisimme sanoa, että kaikilla ihmisillä tulee olla täydellinen vapaus toimia haluamallaan tavalla. Tämä niin kutsuttu anarkistinen vapausperiaate on kuitenkin sekä käsitteellinen että käytännöllinen mahdottomuus, jota emme siis pysty toteuttamaan. Jos kaikilla olisi täydellinen vapaus toimia haluamallaan tavalla, vahvimmat voisivat halutessaan alistaa heikoimmat orjikseen - jolloin heillä ei olisi enää jäljellä mitään omasta vapaudestaan. Vapauden periaate jäisi tyhjäksi, koska orjilla ei olisi enää vapautta toimia haluamallaan tavalla. Yhden vapaudesta tulisi toisen vankila. Anarkistinen kirjallisuus pyrkii vastaamaan tähän haasteeseen, mutta anarkististen yhteisöjen historia ei vakuuta. Esimerkkinä on Ayn Rand, Suomessakin vähän jälkijättöisesti muotiin tullut egoisti ja kapitalismin airut. Tämä ei tarkoita, etteikö erityisesti klassisen anarkismin edustajien tekstejä kannattaisi lukea. Jo Lenin sanoi, että vallankumouksen alettua tykit viedään ensiksi anarkistien päämajan eteen. Anarkistit ammutaan ensiksi. Anarkismi on vaarallista ja siksi myös mielenkiintoista.

Anarkismin vastavoimana ovat vapauksia rajoittavat järjestöt ja ideologiat. Onko mahdollista puhua kaikkien yhtäläisestä vapaudesta, jos erilaiset natsijärjestöt ja Ku Klux Klan ovat sallittuja, kuten myös sellaiset äärijärjestöt, joilla ei ole näiden kaltaista historiallista syyllisyyden taakkaa kannettavanaan? Euroopassa olisi sangen vaikea perustella sitä, miksi Ku Klux Klanin kaltainen lynkkausjärjestö, joka naamioituu valkoisiin huppuihinsa ja polttaa ristejä, olisi laillisesti sallittu. Näiden ideologioiden päämääränä on rajoittaa tiettyjen ihmisryhmien vapauksia, joten niiden itseilmaisua ja toimia ei ole syytä sietää ja suvaita. Tämä taas edellyttää toimia ja lakeja niiden vapauksien suitsemiseksi. Jotkut vapausvaateet ovat huonosti perusteltuja, joten ne on hylättävä. Ja jos vapautta toimia tietyllä tavalla on rajoitettu, yhteiskunta myös valvoo, ettei näitä rajoja rikota. Vapaus sortaa muita kun ei kuulu suvaitsevaisuuden piiriin.