Sympaattinen työväenvallankumouksen ajopuuteoria pyhtääläisittäin

Teksti:

Harald Olausen

Elokuussa 2020 myllykoskelaisen Reuna-kustantamon julkaiseman Pyhtään sisällissodassa-kirjan kirjoittaja Sanna Lönnfors on itse kotoisin Pyhtäältä. Sukututkimusta tehdessä alkoi tulla vastaan sisällissodassa mukana olleita sukulaisia. Lönnforsin uteliaisuus heräsi mitä heille oli tapahtunut. Häntä alkoi kiinnostaa laajemminkin, mitä Pyhtäällä tapahtui vuonna 1918. Ja koska mitään isompaa selvitystä ei ollut tehty, hän päätyi tekemään sellaisen itse.

Sanna Lönnforsin kirja "Pyhtää sisällissodassa" (Reuna 2020) on monessakin mielessä merkittävä kirja ja tutkimus sekä pyhtääläisille että koko maalle ja erityisesti hieman suppeaa ja usein yksipuolista sisällissota-kirjallisuutta omalta osaltaan täydentämään.

Ensinnäkin se on ensimmäinen kirja pitkään aikaan sisällissodasta, joka kertoo ohi tavanomaisen ja tylsän puuduttavan paikallishistoriateoksen tavallisen ihmisen näkökulmasta missä sisällissodasta oli oikein kysymys (Tähän pitää muistuttaa heti lukijaa, että sisällissota on viime aikojen konsensus-hengessä käytetty nimitys vuoden 1918 tapahtumille. Kommunistit käyttävät edelleenkin luokkasota-sanaa ja vanhan kansa, erityisesti sosialidemokraatit, vakiintunutta kansalaissota-sanaa. Sen sijaan pohjanmaalaisten ja porvarien käyttämä vapaussota-sana on hävinnyt lähes kokonaan käytöstä osin siksi, ettei se ollut vapaussotaa vaan julmaa ja säälimätöntä teurastusta, varsinkin sodan loppupuolella saksalaisten johdolla sekä yritys liittää Suomi osaksi keisarillista Saksaa).

Toiseksi kirjan näkökulma on inhimillisen lämmin ja ymmärtävä mikrohistoriallinen pienen ihmisen usein suurten kansakunnan kokemien murrosten myllerryksessä unohtama tavisten puheenvuoro "näin minä sen koin"-näkökulmasta. Vastentahtoiset ihmiset niin valkoisten kuin punaistenkin puolella lähtivät sisällissotaan yhtä epäröiden ja epätietoisina, osin jopa uhattuina ja pakotettuina eikä minkään suuren aatteen innoittamana. Oma maha tuli ensin sitten muut asiat. Niin myös Pyhtäällä.

Kolmanneksi Sanna Lönnforsin kirja on ensimmäinen sisällissotaa käsittelevä kirja pyhtääläisestä näkökulmasta kirjoitettuna ja siksi alansa harvinaisuus ja hatunnoston arvoinen suoritus kymiläiselle historiankirjoitukselle. Lisäksi kirja on hyvin kirjoitettu ja pitää lukijansa näpeissään kirjan loppusivuille saakka. Poikkeukselliseksi alueen sisällissotatutkimusta silmälläpitäen kirjan tekee se, että Lönnfors on löytänyt kirjaan tietoja ihmisistä ja tapahtumapaikoista, joista ei ole aiemmin kuultu tai tiedetty juuri lainkaan. Mielenkiintoista on myös lukea miten sanan mahti, porvarillinen media ja sosialidemokraattinen media, kantoivat kansakunnan hysterisoimisessa molemmat yhtä vankaksi kortensa sytysherkkään kekoon, joka sitten syttyikin niiden lietsomalla tavalla ilmiriehuun.

Neljänneksi on selvää, että kirja kuvaa enemmän sotaa punaisten puolelta, olihan Pyhtää punaisten aluetta suuren ja mahtavan Kotkan kyljessä, ja punaisia riitti kylillä enemmistöksi 5000 asukkaan kunnassa jo siksikin, että norjalaisten perustamassa Stockforsin tehtaassa työskenteli satoja työläisiä. Ja juuri tehtaat olivat punaisten pesimispaikkoja, toimihan niiden yhteydessä yleensä sekä sosialidemokraattiset työväenyhdistykset että ammattiyhdistykset. Kirjan mukaan tehtaalla oli jo vuonna 1906 satakunta työntekijää, jotka perheineen jo tuolloin muodostivat enemmistön Kirkonkylän väestöstä. Vuoden 1910 tienoilla tehdyn laajennuksen jälkeen työväkeä oli jo runsaat kaksisataa. Suurimmaksi osaksi uudet tulokkaat olivat lähipitäjien, Ruotsinpyhtään ja Elimäen, suomenkielistä väestöä. Stockforsin tehtaan perustamisen ja rakentamisen tuotua Pyhtäälle työväkeä perustettiin jo vuonna 1904 Stockforsiin työväenyhdistys ja seuraavana vuonna voimisteluseura ja ammattiosasto.

Pyhtää sisällissodassa-kirja alkaa lyhyellä selvittelyllä, millainen Pyhtää viime vuosisadan vaihteessa oli. Köyhä ja maataloudesta elävää maaseutua, kunnes paikkakunnalle 1890-luvun lopulla saapuivat norjalaiset, Kotkan Hallan sahan johtajiksi Suomeen tulleet Olaf Bülow ja Ole Nerdrum, etsimään paikkaa uudelle puuhiomolle. Kymijoen itäisinhaara alkoi olla tuolloin jo täyteen rakennettu, eikä lähimmissä haaroissa riittänyt vesivoimaa. Läntisimmän haaran Strömforsin ruukki ja Ahvenkosken kartano puolestaan eivät olleet myytävänä. Viimein norjalaiset huomasivat Kymijoen Pyhtään haaran Ediskosken tarkoitukseen sopivaksi: putouskorkeus oli suuri ja sijainti hyvä. Puutavara saataisiin kuljetettua lastauspaikalle meren rannalle. Kauppakirjassa 29. joulukuuta 1897 kaikki Kymijoen Pyhtään haaran kosket ja virrat siirtyivät Terichoffin suvulta Stockforsin omistukseen. Millaista tuo aika oli? Raadollista ja köyhää. Uusi yhteiskunta oli vasta muodostumassa ja kasvukipuina sen yleisilme oli kuin villistä lännestä. Siitä kertoo sosialidemokraattisessa Eteenpäin-lehdessä Kotkassa 8.3.1917 ilmestynyt runo Stockforsin laulu: riimitti "Humu",

Portin pieless' maantien vieress' on 100 mk sakkotaulu,

Siintähän se on aina saanut tää Stockforssin laulu.

Jylhänä kohoo kosken rannalla Stockforssin kivimuurit,

Siellä ne raatajaraukat saavat osakseen nälkäkuurit.

Silakalla ja leivällä siellä köyhän lasta ne ruokkii Unhoittaen aivan,

kutka heille kylläisyyden kuokkii.

Tehdas siellä on pikkunen ja tiilistä rakennettu.

Siellä on moni työläinen raatamaan opetettu.

Tehdas ompi se massatehdas ja pumput ne massan nostaa,

vaan työläiset siellä juhlapäivää viettää ei saa koskaan.

Tehtaalla siellä raataja raukat yötä päivää häärää,

herrat heille lisää työt lakkaamatta määrää.

Stockforssi on matala tehdas,

"liipit" ne massan jauhaa.

Herrat siellä työläisille lakkaamatta pauhaa.

Tehdas siellä on rakennettu Stockfors-kosken santaan siellä ne työläiset toistensa päälle kieliä herroille kantaa.

Siis Stockforsissa raatajan on riivatun hauska olla.

"Pomo sun herra, tehdas sun linna ja työläisen arvo on nolla".

Kirjailija kertoo, miten seuraavina vuosina Bülow ja Nerdrum ostivat tehdastontteja Ediskosken itärannalta, ja keväällä 1901 saatiin viranomaislupa rakentaa Ediskoskeen puuhiomo ja ylemmäs Klåsaröhön voimalaitos. Saman vuoden syksyllä käynnistyivät hankalat rakennustyöt: talvi 1901-02 tuli varhain ja oli kylmä, ja tulta pidettiin yllä jatkuvasti, ettei padon rakentamiseen käytettyjen graniittilohkareiden ja sementin sekaan päässyt jäätyneitä lohkareita. Vastoinkäymisiltä ei vältytty muutenkaan, sillä kevättulvat veivät vasta valmistuneen padon mukanaan keväällä 1903. "Miljoona meni", sanottiin silloin, mutta padon sortumisesta ei lannistuttu, vaan uutta ryhdyttiin rakentamaan. Työvoimaa haalittiin kasaan "kirjava joukko", kirjoitti rakennustöitä johtanut ruotsalainen insinööri Daniel Ullgren myöhemmin muistelmissaan:

"Helsingin poliisi tuli tämän tästä vierailulle etsimään kaikenlaisia pahan tekijöitä. Tänne käännyttiin ensimmäisenä, kun oli kyse etsintäkuulutuksista ym, ja melkein aina menestyksekkäästi, poliisi sanoi. --- Useat työläiset asuivat tuon ankaran talven lautamökeissä ja risumajoissa, joita he pystyttivät joka puolelle. --- Juopottelu oli hirveää. Pahinta talvisaikaan. Viinanmyyjät pystyin jotenkuten pitämään loitolla työ- - 17 - paikoilta, mutta he lymyilivät ympäristön metsissä, ja palkan saatuaan työläiset pujahtivat suksilla metsään! Siellä myytiin puhdasta pirtua, joka sekoitettiin vähään lumeen. Sitten seurasivat perusteelliset ryyppäjäiset. On aivan käsittämätöntä, ettei minun tietämäni mukaan kukaan paleltunut kuoliaaksi nietokseen."

Pyhtää oli pieni paikkakunta, mutta erityisesti Kirkonkylässä Stockforsin tehtaan työntekijöistä muodostui suuri punakaarti kylän kokoon nähden. Kun maaliskuussa tehdas seisautettiin, muodostettiin Pyhtäällä vielä punainen naiskaartikin. Pyhtää ylipäänsä oli sotakevään ajan sen verran punainen, että moni valkoinen tai sellainen, joka arveli, että häntä pidettäisiin valkoisena, katsoi parhaaksi paeta metsiin tai Pyhtään saaristoon, ettei joutuisi vangituksi tai pakko-otetuksi punakaartiin. Kirjan varsinainen jännitysnäytelmä, eri kansanryhmien välisten jännitteiden kiristyminen ja tie sisällissotaan alkaa sivulta 54 kuvauksesta (luku: Suurlakko ja Långön asetakavarikko: "Ovat aikoneet räjäyttää koko Kotkan työväestön ilmaan"). Eteenpäin-lehti kertoi 13. marraskuuta 1917 porvarien perustaneen "lahtarikaartin" Länsi-, Mylly- ja Siltakylään, rekrytoivan mukaan 15-60-vuotiaita ja aikovan pitää harjoituksia joka sunnuntai. Nämä olivat ilmeisesti jo tiedossa, eikä niitä kenties siksi pidetty erityisemmin "epäiltävinä hommina". Olen jo tänä syksynä ilmestyneessä kirjassani "Norjalaisesseet" (Kulttuuriklubi 2020) kirjoittanut siitä, etteivät kotkannorjalaiset Gutzeitia perustamaan tulleet työläiset olleet porvareita, vaikka kotkannorjalaiset vaikuttivat sahateollisuudessa niin Kotkassa, Hallassa, Pernoossa ja Pyhtäällä, kuten käy ilmi Pyhtään sisällissota-kirjassa presidentti Martti Ahtisaaren sukulaisten, Karl ja Verner Adolfsenin Työmies-lehdessä 2.11.1917 julkaistussa julkisessa anteeksipyynnössä:

"Me allekirjoittaneet pyydämme järjestyneeltä työväeltä anteeksi siitä, että vuotena 1907 Pyhtäällä, Stockforsin tehtaalla lakon aikana menimme työnhaluisina halventamaan järjestyneen työväen elinehtoja sekä omiamme, ja lupaamme ettemme tästälähtien mene niin halpa maiseen tehtävään. Karl ja Verner Adolfssen."

Lönnfors kertoo, miten pyhtääläisiä lähti rintamalle sekä punaisten että valkoisten puolelle. Monet pyhtääläiset eivät toki olleet itse millään lailla sodassa mukana, mutta sota ei jäänyt heiltäkään huomaamatta, sen verran lähelle se tuli. Sota syttyi tammikuun lopussa, ja pian sen jälkeen, helmikuun alussa, marssi suuri joukko kotkalaisia punakaartilaisia Pyhtään läpi Loviisaa valloittamaan. Loviisassa käytiin taistelu, missä pyhtääläisiä oli mukana niin punaisten kuin valkoistenkin puolella. Vangiksi jääneitä ulkopaikkakuntalaisia valkoisia teloitettiin helmikuussa Pyhtäälläkin. Sen jälkeen Lönnforsin mukaan kevättalvella tilanne Pyhtäällä rauhoittui toviksi siinä mielessä, että taisteluita ei lähellä käyty, mutta huhtikuun alussa saksalaiset joukot nousivat maihin Loviisassa ja kulkivat Pyhtään läpi kohti Kotkaa ja Kyminlinnaa. Pyhtääläiset punaiset perääntyivät saksalaisten edellä Kyminlinnaan. Siellä käytiin taistelu, missä pyhtääläisiäkin kaatui, jonka jälkeen saksalaiset eivät edenneet pidemmälle vaan vetäytyivät takaisin Pyhtään läpi kohti Loviisaa. Silloin puolestaan pyhtääläisiä valkoisia lähti saksalaisten matkaan perässä tulevien punaisten kostoa peläten, ja muutama pyhtääläinen värvättiin jopa saksalaisten palvelukseenkin Lahden valloitukseen.

Ahvenkosken siltaa lukuun ottamatta, missä käytiin sisällissodan viimeiset taistelut, Pyhtäällä ei ollut varsinaisia taisteluita, vaan pyhtääläiset joutivat sotimaan muualla, kuten Mäntyharjulla, Luumäellä ja Kotkassa. Pyhtää sisällisodassa-kirja kertoo etupäässä punaisten tarinaa osin siksi, että valkoisten materiaali on ollut vähemmän käytettävissä. Mutta millä tavalla hän kuvaa punaisia ja punaisten sisällissotaa, on jo eri juttu. Lönnfors on tutkinut tarkkaan kaikki mahdolliset lähteet ja kaivanut mm. alueen sanomalehdistä ja kuulustelupöytäkirjoista satojen tähän asti tuntemattomina pysytelleiden pyhtääläisten kohtalon vuonna 1918. Kirjasta käy hyvin selville se sama, mitä Jari Enrothin kirjassa "Sanan vallassa, vihan voimalla- sosialistiset vallankumousopit ja niiden vaikutus Suomen työväenliikkeessä 1905-1914 (SHS 1992)-kirja kertoo:

"Samalla tavoin kuin sosialismin oppi kuluvan vuosisadan alussa valaisi työväestön ison osan onnen tavoittelua, heittää sen historiallinen vaikutus tänään pitkän varjonsa kaikkien ihanneyhteiskuntaa hakevien päälle."

Enroth pohti sitä, miten paljon on historiallisissa tulkinnoissa kiistelty siitä, oliko ns. vanha työväenliike vallankumouksellinen vai maltillinen. Heti kun oli korostettu maltillisuutta, on alkanut näyttää myös siltä, ettei vuonna 1918 tapahtunutkaan työväen vallankumousta, johon ryhdyttiin, vaan epämääräisempi vallanotto johon ajauduttiin:

"Mutta jos on päinvastoin korostettu vallankumouksellisuutta, on vuoden 1918 punakapina heti vaikuttanut tosin huonosti valmistellulta mutta yhtäkaikki täysmittaiselta kumoukselta. Vaihtelevia tulkintoja on ohjannut yhteinen mutta eri tavoin kohteensa valikoiva pyrkimys luokkavihan silittelyyn. Tässä silittelyssä voidaan ehkä erottaa ensinnäkin punaisia saatanallistava ja voittanutta valkoista valtaa pyhittävä vapaussota-projektio, toi-seksi valkoisia demonisoiva ja hävinnyttä punaista valtaa pyhittävä luokkasota-projektio sekä kolmanneksi molempia osapuolia ymmärtävä konsensus-projektio. Suomen historiassa kansallisesti hyväksyttävän tulkinnan painopiste on vähitellen siirtynyt vapaussota-projektiosta konsensus-projektioon."

Enroth kirjoittaa myös siitä, miten kansallisen sovittelun ja eheytymisen nimissä sisällissodan syiksi on syntynyt myös "rauhoittava ja sympaattinen työväenvallankumouksen ajopuuteoria. Yhä useammin on taivuttu hänen mukaansa näkemään maaliskuun vallankumouksesta 1917 alkaneessa tapahtumasarjassa - johon yleensä sisällytettiin myös keskusvallan luhistumista seurannut valtatyhjiö. Suomen itsenäistyminen, kaksoisvalta, valkoisten ja punaisten yhtäaikainen pyrkimys ylivaltaan, punainen terrori, kansalaissota, valkoinen terrori, valkoisen puolen voitto ja Suomen tasavallan syntyminen - ei ainakaan punaisella puolella ollut Enrothin mukaan määrätietoisen vallankumouksellisen subjektin vahvoja pyrkimyksiä.

Enroth näyttää olleen oikeassa, sillä ainakin Sanna Lönnforsin Pyhtää sisällissodassa-kirja vahvistaa Enrothin näkemyksen siitä "Kansalaissodasta", joksi hän sitä hieman vanhakantaisesti 1990-luvun alussa tekemässään tutkimuksessa kutsuu, ei perustunutkaan syviin ristiriitoihin eikä Suomen työväenvallankumouksen taustalla ollut syvää ruohonjuuritason tyytymättömyyttä. Punaisten vallanotto on alkanut näyttää yhä enemmän yleisestikin ennen muuta vallankumoukselta, johon jouduttiin, ihan kuten Lönnfors kuvaa kirjassaan. Samasta asiasta on puhunut aiemmin myös sosiologi Risto Alapuro. Taustaa suomalaiselle kapinalle voi lukea lisää suomalaisten kapinaa tutkineen naapurikylän pojan, myllykoskelaistaustaisen Itä-Suomen yliopiston Suomen historian professori Kimmo Katajalan teoksesta "Suomalainen kapina - Talonpoikaislevottomuudet ja poliittisen kulttuurin muutos Ruotsin ajalla n. 1150-1800" (SHS 2002), joka kertoo siitä, kuinka tavallinen ihminen nousi esivaltaa vastaan tuona aikana ja aseellinen kapina, erilaiset protestit ja tottelemattomuus olivat talonpoikien tapoja osallistua silloin politiikkaan. Kirjan tapahtumat sijoittuvat aikavälille Lallin verityöstä 1150-luvulla Ruotsin ajan loppuun. Kirja sai vuonna 2011 Vuoden tietokirja-palkinnon. Mahtoiko noiden aikojen muistoilla olla jotain tekemistä vuoden 1918 räjähdyherkkyyden kanssa?

Lönnfors kuvaillee, miten sisällissodan viimeinen rintama muodostui Ahvenkoskelle. Ahvenkosken kylässä asuneiden pyhtääläisten täytyi lähteä pakoon, koska alueella käytiin aika koviakin taisteluita ja eri kertomuksissa Pyhtäältä on kerrottu, että tykkituli kuului kilometrien päähän, Hirvikosken kyläänkin asti. Viimeiset punaiset antautuivat juuri Ahvenkoskella 4. ja 5. toukokuuta. Vangiksi jääneet punaiset, joista useampi sata oli pyhtääläisiä, marssitettiin Loviisaan. Siellä kymmeniä pyhtääläisiä punaisia teloitettiin ja loput kuljetettiin vankileireille, etupäässä Lahden Hennalaan. Vaikka kyseessä oli sota, niin taisteluissa kaatui verrattain vähän pyhtääläisiä, yhteensä hieman yli kymmenen, joista suurin osa oli punaisia ja muutama valkoinen. Taisteluiden ulkopuolella sen sijaan kuoli valtava määrä pyhtääläisiä. Liki kymmenen valkoista tai sellaiseksi ajateltua vietiin Kouvolaan ja surmattiin. Pian sodan päätyttyä teloitettiin yli 30 pyhtääläistä punaista, ja vankileireillä tai pian vapautumisen jälkeen kuoli vielä yli 40 pyhtääläistä punaista. Kaikkiaan satakunta pyhtääläistä menehtyi tavalla tai toisella sisällissodassa tai sen jälkiselvittelyissä:

"Yksi mielenkiintoinen tarina, joka oli myös iso syy siihen, että kiinnostuin sisällissodan tapahtumista Pyhtäällä, liittyy isovaariini. Äidin isän isä Kaarlo Lindfors oli Stockforsin tehtaalla töissä, työväenyhdistyksen johtomiehiä ja päätyi myös punaisten esikuntaan Pyhtään Kirkonkylässä. Meillä suvussa on kerrottu, että hän sai eräänä päivänä helmikuussa 1918 tietää, että joukko pyhtääläisiä punakaartilaisia oli ilmeisesti omasta päähänpistostaan vanginnut Stockforsin tehtaan omistajan Baumgartnerin ja isännöitsijän Larssonin, ja vankeja oli lähdetty viemään Tammijärven jäälle. Tarinan mukaan isovaari otti hevosen ja lähti ratsastamaan perään ja ehti väliin, eikä ketään ammuttu, vaikka kivääreillä oli jo vankeja osoiteltu. Kun sodan päätyttyä isovaari joutui Loviisaan vangiksi ja olisi työväenjärjestön ja punaisten esikunnan johtohahmona todennäköisesti tullut teloitetuksi, kävivät Baumgartner ja Larsson vapauttamassa hänet."

Kirja pysähtyy kevään 1918 tapahtumiin. Mutta olisi ollut kiinnostava tietää vielä hieman lisää, mitä tapahtui vuoden toisella puoliskolla Pyhtäällä, kun Suomi oli joutunut valkoisten käsiin ja saksalaiset olivat miehittäneet maan? Millaista oli tavallisten ihmisten arkinen aherrus ja elämä puutteenalaisessa ja poliittisesti tulenarassa maassa samaan aikaan, kun monilla tahoilla ulkomailla puuttui luottamusta Suomen vastaisiin mahdollisuuksiin itsenäisenä valtakuntana ja kykyihin suoriutua itsenäisyyden vaatimista menoista? Väitetään, että tämä uskon puute olisi vaikuttanut voimakkaasti myös markan arvon alenemiseen. Syksyllä 1918 Suomen markka oli menettänyt arvoaan noin 20 % ja se näkyi varsinkin hävinneen kansaosan puolella kasvavana köyhyytenä. Mutta millaisena se näkyi Pyhtään hävinneiden osapuolen punaisten kotien arjessa?

Ehkä siinä olisi jatkoa hienosti tehdylle "Pyhtää sisällissodassa" tutkimukselle tulevaisuudessa? Ehkä Pyhtään harrastajateatteri voisi tehdä kirjoista oman "pyhtääläisen Täällä Pohjan Tähden Alla"-esityksensä. Ties vaikka "pyhtääläisyydestä tulisi ilmiö" kun sen hyvin tuottaisi. Näytelmän nykypäivää kertovaan osaan olisi roistokin valmiina muutaman vuoden huonosti Pyhtäätä johtanut ja raiteiltaan suistunut, alkoholisoitunut entinen karhulalainen kokoomuskansanedustaja ja ministeri Kari Häkämies, SETAn kunniarotalla tasa-arvoisen avioliittolain estämisen takia kyseenalaisesti palkittu "paatunut taantumuksellinen Stockforsin patruunoiden henkeen", joka ensitöikseen Pyhtään kunnanjohtajana yritti myydä kunnan vuokra-asunnot ja tontit parhaiten tarjoaville. Mitä siinä kävi? No mieshän sössi totuttuun tapaansa koko homman ja munasi itsensä. Siinä olisi aihetta vielä ainakin yhteen kirjaan tai dekkariin, kirjoittaahan Häksy kokoomusdekkareita "vasemmalla kädellä", kuten hän itse mainostaa tosta vaan kassaneidin kuukausipalkan edestä muutaman vuodessa.

Pyhtää sisällissodassa-kirjan tekijä Sanna Lönnfors edustaa maltin ja tolkun linjaa eikä hekumoi vanhalla kostonhimoisella vasemmiston viharetoriikalla menneiden talvien lumien tapaan. Kirja on siksi myös miellyttävää luettavaa eikä se ärsytä lukijaansa, tuli hän sitten kummalta puolelta tahansa. Kun kysyn vanhan ajan patruunoista asiaa kirjailijalta itseltään, hän vastaa ettei "paatunut taantumuksellinen Stockforsin patruunoiden henkeen" -väitteeseeni osaa sanoa mitään muista patruunoista kuin Stockforsin johtoportaasta vuonna 1918, joista hän kirjassaankin kertoo:

"Ymmärtääkseni he olivat verrattain pidettyjä työväkensä keskuudessa, kirjassa on mainintakin siitä, että esim. työväenyhdistyksen kokouksessa heitä haluttiin kiittää elintarvikkeiden hankkimisesta työläisille (s. 38). Nämä silloiset johtajathan olivat sikälikin reiluja ja oikeudenmukaisia kavereita, että kävivät vapauttamassa Loviisasta vankeudesta mun isovaarin, joka oli siis pelastanut heidät sodan aikana ja joka muutoin olisi ilman muuta punaisten esikunnan jäsenenä ammuttu. Stockforsissa vuonna 1918 vaikuttaneeseen johtoportaaseen viitattuna (mitä et siis välttämättä tarkoittanut, sen hoksasin kyllä) ehkä hieman negatiivisesti ilmaistu."