Teksti Harald Olausen

"Olin vakuuttunut siitä, että puolueella oli tiukka johto, jossa puolueen puheenjohtaja Einar Gerhardsen ja puoluesihteeri Haakon Lie seisoivat rinta rinnan. Eivätkö he olleet läheisiä ystäviä varhaisesta nuoruudesta lähtien? Myöhemmin tajusin ne kahdeksi raskaaksi myllynkiveksi, jotka jauhavat minut paloiksi niiden välissä".

-Reiulf Steen (1933-2014) kirjassaan Nye bilder fra et liv Matkamp (Tiden Norsk Forlag 1989).

Norjan ensimmäinen naispääministeri, Gro Harlem Brundtlandt, syrjäytti puolueen istuvan puheenjohtajan, Norjan vastineen Ruotsin Olof Palmelle, moraalisen tulisielun ja puolueen vasemmistoa edustaneen, Reiulf Steenin, ensin siististi Norjan eduskunnan (Stortinget) varapuhemieheksi, ja lopulta karkotti hänet suurlähettilääksi mahdollisimman kauas Oslosta Chileen saakka. Steenistä odotettiin maan seuraavaa pääministeriä mutta toisin kävi. Hänen uransa oli ollut nousujohtoista siitä lähtien kun hän muutti Osloon 25-vuotiaana työväenpuolueen (AP) nuorisoliiton (AUF) vaikutusvaltaisen sihteerin toimeen.

Steenin kohtalo oli hieman sama kuin aiemmin brittikonservatiivi Edvard Heathin, jonka syrjäytti Margaret Thatcher. Työväenpuolueessa Brundtland oli Thatcherin tapaan kovakourainen vastustajiaan kohtaan, ja määrätietoinen edistäessään omaa agendaansa. Hän oli poikkeus muutenkin kuin vain sukupuolensa takia. Hänellä oli ensimmäisenä työväenpuolueen pääministerinä akateeminen koulutus. Brundtlandin edeltäjät pääministereinä; Einar Gerhardsen oli ollut lähettipoika, Oscar Torp kartanossa apulainen, Trygve Bratteli valaanpyytäjä ja rakennustyöläinen, rautatieläisen poika Odvar Nordli oli tilintarkastaja.

Karismaattinen Reiulf Steen tuli yksinkertaisista olosuhteista isättömänä työläispoikana. Huolimatta useista traagisista lapsuuden kokemuksista, hän nousi korkealle jo nuorena. Hänestä tuli vain 31-vuotiaana hallitsevan työväenpuolueen varapuheenjohtaja vuonna 1965. Hänet valittiin puolueen puheenjohtajaksi vuonna 1975. Silloin myös päätettiin kulisseissa, ettei hänestä tulisi koskaan pääministeriä. Alkoi kova valtataistelu. Mutta henkilökohtaiset ongelmat veivät voimat, ja koko ajan paheneva konflikti Brundtlandin kanssa, johtivat hänen dramaattiseen eroamiseensa puolueen puheenjohtajan paikalta vuonna 1981.

Brundtlandin nousu pääministeriksi paljasti suurelle yleisölle puolueen sisällä vallinneen valtakamppailun. Brundtlandin valinta ei ollut sattuma, sillä hän kuului puolueen eliittiin ja oli tunnetun työväenpuolueen ministerin Gudmund Harlemin tytär, ensimmäinen 70-lukulaisessa oslolaiseen työväenpuolueen eliitiin – uuden yhteiskunnan aatelistoon kuuluva - hyvinvointikakara. Steenin kirja juoruillee vallan kulissien takana vaikuttaneista ihmisistä ja motiiveista herkulliseen tapaan. Hän muistuttaa kirjassaan työväenpuolueen sisäistä riidoista ja valtataisteluista aina 1960-luvulta 80-luvun lopulle saakka.

Siksi Steenin kirja on kiinnostava aikalaistodistus, vaikka se on selvästi myös hänen omien toimiensa jälkiviisas puolustus. Steen kuvaa vallan kulissien takaisia ihmisiä ja operaatioita aikana, jolloin sosialidemokraattien kannatus alkoi murentua ja tyytymättömyys puolueen johtoon ja politiikkaan kansalaisten keskuudessa kasvaa. Muutkin ovat kirjoittaneet tästä ajanjaksosta, mutta koskaan aikaisemmin kukaan ei ole avannut ovia aina näin lähelle salaisuuksien lähteille ytimeen puoluetoimistoon. Kirja on myös syvästi henkilökohtainen sekä ongelmia selittävä, hyvin kirjoitettu poliittinen paljastuskirja. 

Kirjalla oli aikoinaan tilausta, sillä Norjan politiikassa on paljon vaiettuja skandaaleja, joista moni liittyy vakoiluun. Ymmärrettävistä syystä Steen ei puhu näistä ongelmista yhtä avoimesti kirjassaan, ja jättää sanomatta jotain tärkeää, vaikka on muuten avoin. Eräs ongelma on työväenliikkeen sisäinen kahtiajako ja moskova-uskolliset kommunistit. Kommunisteista tuli Norjassa myös muiden länsimaiden tapaan poliittinen ongelma II ms:n jälkeen, mutta aivan erityisesti sosiaalidemokraateille. Kyse oli hegemoniataistelusta; huutelusta toreilla, laittomien lakkojen järjestely-yrityksistä sekä neuvosto-propagandan levittämisestä.

Omaelämänkerrat ovat usein epäluottettavia. Siksi kannattaa kuunnella (googlatkaa) Hans Olav Lahlumin Historien Triumfene og Tragediene (Cappellen Damm, 2019) Steenistä kertova kirja, mikä on jännittävää ja opettavaista Norjan historiaa, mutta myös liikuttava muotokuva vahvasti ympäristöönsä vaikuttaneesta idealistisesta poliitikosta ja tunneihmisestä. Lahlum kirjoittaa, että tuskin yksikään Norjan sodanjälkeisen ajan poliitikko on yhdistänyt ihmisiä yhtä voimakkaasti kuin karismaattinen ja ideologinen poliitikko Reiulf Steen. Hans Olav Lahlum työskenteli kymmenen vuoden ajan elämäkerran parissa.

Sei ei tarkoita, että hän olisi löytänyt Steenistä tai noista hurjista "palatsivallankaappauksen vuosista" lopullista tietoa tai totuutta. Steen oli kiistanalainen henkilö puolueen sisällä ja sen ulkopuolella. Kun hän oli uransa huipulla, hän oli myös syvässä henkilökohtaisessa kriisissä ahdistuneisuuskohtausten, alkoholin väärinkäytön ja levottoman perhe-elämänsä vuoksi. Steenin muotokuvan lisäksi kirja on myös katsaus ja analyysi AP:n sodanjälkeiseen historiaan. Lahlum kirjoittaa, että vanhempana Steen väitti, että hänellä olisi ollut intiimi suhde puoluekaverinsa Gro Harlem Brundtlandiin, minkä Brundtland itse on jyrkästi kiistänyt.

https://www.aftenposten.no/kultur/i/70JGn9/bokanmeldelse-naadeloest-om-en-tragisk-storhet

https://www.aftenposten.no/kultur/kommentar/i/zGe1zq/ny-flamme-i-utbrent-ryktebaal-harald-stanghelle

Demokraattiin Lahlumin kirjasta esittelyn kirjoittanut Henrik Helenius osuu lähelle käytännön politiikan psykologiaa kommentoidessaan, miksi Steen oli todistamassa valtataistelua, joka hänen oli kaukana sosialismin ja solidaarisuuden kauniista ihanteista, joita Norjan työväenliikkeessäkin virallisesti tunnustettiin: "Kriittinen lukija todennäköisesti kysyy, miksi Reiulf Steen ei siinä tapauksessa päättänyt jättää politiikkaa? Sen sijaan hän näyttää olleen alusta alkaen niin viehättynyt, että hän itsekin oli vuosikymmeniä osa valtataistelua, jota kohtaan hän väitti tuntevansa niin paljon vastahakoisuutta."

Heleniuksen huomiot Steenistä ovat syvällisiä. Hän on itse elänyt tuon ajan vasemmistolaisen innostuksen ja tavannutkin Steenin ruotsinkielisenä demarina joitakin kertoja pohjoismaisissa yhteistyökuvioissa. Heleniuksen mukaan Steen oli pohjimmiltaan empaattinen ja suorapuheinen henkilö, mutta joutui maksamaan valitettavasti raskaan hinnan ulkoisista onnistumisista henkilökohtaisten tragedioiden muodossa. Steen oli viimeinen suuri vanhan ajan norjalaispoliitikko. Mutta hän jää historiaan enemminkin tappioidensa takia ja siksi, ettei hänestä koskaan tullut pää-tai ulkoministeriä, vaikka hän olisi ollut sopiva niihin.

Sodan jälkeen kommunistit kävivät työväenjärjestöissä avointa taistelua työläisten sieluista liian maltillisina ja länsimielisinä pitämiään sosialidemokraatteja vastaan. Norjan sosialidemokraattisen työväenpuolueen pitkäaikainen puheenjohtaja ja pääministeri, Einar Gerhardsen , kirjoittaa muistelmissaan, miten kommunistit esittivät kovaan ääneen suuria ja uhrautuvia isänmaanystäviä, vaikka totuus oli hänen mielestään hieman toisenlainen. Pinnan alla kyti ja kommunisteihin ei luotettu siitä huolimatta, että heti sodan jälkeen ensimmäisissä Stortingetin vaaleissa työväenpuolue sai 76 ja kommunistit 11 paikkaa. 

Vasemmisto sai enemmistön eli yhteensä 87 paikkaa oikeiston 63 paikkaa vastaan. Erityisesti oikeistopuolue Höyre menetti paljon edellisistä vaaleista, peräti 11 paikkaa 36:sta saaden vain 25 paikkaa. Vaalivoiton jälkeen Gerhardsen oli aluksi sitä mieltä, että kommunistit voitasiiin ottaa hallitukseen tukipuolueeksi, olivathan he vahvistaneet asemiaan myös ammattiyhdistysliikkeessä ja nousseet tärkeään asemaan monissa ammattiliitoissa. Gerhardsenin ajatus oli näin estää kommunistien masinoimia levottomuuksia. Työväenpuolue ei kuitenkaan ottanut hallitukseen kommunisteja. Kommunistien menestys ei ollut pitkäikäinen. 

Vuoden 1949 vaaleissa he menettivät kaikki paikkansa. Uuden vaalilain myötä kommunistit palasivat hetkeksi Stortingetiin vuoden 1953 vaaleissa kolmella paikalla. Vuoden 1957 vaaleissa he saivat enää yhden paikan, ja jo seuraavissa vaaleissa vuonna 1961 he menettivät viimeisenkin paikkansa. Norjassa toimi aina 2000-luvun puoliväliin saakka kaksi hajanaista ja pientä kommunistipuoluetta. Mutta ne yhdistyivät ja nyt heidän perillisillään RÖDT:eillä on 11 paikkaa. Työväenpuolueelle kysymys omista sisäisistä pettureista ja poliittisista takinkäännöistä oli arka pala samoin kuin äärivasemmisto ja Neuvostoliitto.

Norjalaiset yrittivät selviytyä maailmapolitiikan myrskyistä sen jälkeen, kun heille oli selvinnyt, ettei skandinaavinen puolustusyhteistyö tule toteutumaan, ja että Saksa määräisi tahdin lähialueilla (YK:n ensimmäiseksi pääsihteeriksi 1946 valittu norjalainen Trygve Lie paljasti sodan jälkeen norjalaisten koko ajan uskoneen suomalaisten palaavan sodasta irtaannuttuaan takaisin Pohjoismaiden pariin). Gerhardsen on viideskolonnaisuudesta kirjoittanut jotain muistelmiensa toiseen osaan, missä hän pohtii samanaikaisesti tärkeää kysymystä vuonna 1947 Huippuvuorten yhteisestä sotilastukikohdasta venäläisten kanssa. 

Ehdotuksen tekivät venäläiset samaan aikaan, kun Gerhadsenin poliittinen oppi-isä, Martin Tranmael, kirjoitti puolueen pää-äänenkannattajassa, Arbeiderbladetissa, tulikivenkatkuisen syytöskirjoituksen Norjan kommunistipuoluetta kohtaan niin, ettei jäänyt epäselväksi kenen kynästä se oikeasti tuli ja miksi. Tämän päivän tietojen valossa tiedämme Ruotsin nojanneen salaisesti Norjan kanssa samanlaiseen periaatteeseen, josta tuli uudenlainen pohjoismainen realiteetti toimia kulissien takana yhdessä USA:n kanssa turvallisuus- ja puolustuskysymyksissä. Norjasta tuli II ms:n jälkeen USA:lle tärkeä yhteistyökumppani.

Tanska, Norja ja Ruotsi, jotka sopivat yhdessä vuonna 1912 yhdenmukaisesta puolueettomuusmäärittelystä luodakseen laillisen pohjan neutraliteetilleen, jos sota puhkeaisi. Norjan asema maantieteellisesti muihin Pohjoismaihin verrattuna oli turvatuin. Norja oli itsenäistymisestään vuodesta 1905 lähtien pyrkinyt eroon suurvaltapolitiikasta, ja osoittanut kaupallisten etujen valvonnan lisäksi kiinnostusta Grönlantia ja Huippuvuoria koskeviin aluekysymyksiin, ja pyrkinyt aktivoimaan ulkomaankauppaansa 1890-luvulta Euroopan ulkopuolisten maanosien kanssa. Puoluettomuus oli ainoa mihin Norjalla olisi varaa, jos iso sota syttyisi taas. 

Skandinavian maat onnistuivat tasapainottelemaan ensimmäisessä maailmansodassa Englannin ja Saksan välissä mutta ei aivan ilman naarmuja. Norjan ja Ruotsin kauppalaivat pakotettiin ympärysvaltojen alaisiksi. Suuri osa Ruotsin teollisuustuotantoa ja Kiirunan sekä Jällivaaran rautamalmista kuljetettiin Saksaan. Saksa pakotti Tanskan miinoittamaan osan Ison-Beltin salmesta Kielin laivastotukikohdan suojelemiseksi. Neuvostoliiton ilmaantuminen uudeksi naapuriksi ja sitä kautta "suuren maailman saapuminen omille kotinurkille" sekä Suomen aggressiivinen tähyily Ruijan suuntaan, olivat Norjalle järkytys ja kauhistus. 

Jorma Kallenautio on kuvannut kirjassaan Suomi katsoi eteensä (Tammi 1985) norjalais-suomalaisissa suhteissa Ruijan kysymyksen noustessa esille 1920-luvun lopulla selvästikin viilentäneen Suomen ja Norjan välisiä ennestäänkin huonoja suhteita: "Norjan suurkäräjillä mielialat olivat enimmäkseen vihamielisiä Suomea kohtaan, sillä pitkin 1920-lukua Norjan ja Suomen välillä oli vallinnut jyrkkää erimielisyyttä Petsamon alueen raja-ja liikennekysymyksistä. Lopullisesta rajasta maiden välillä ei oltu päästy yksimielisyyteen. Aitosuomalaisuus oli taas norjalaisille punainen vaate, sillä liikkeen tarkoituksena oli heidän käsityksensä mukaan ruotsalaisuuden hävittämisen ohella luoda Suur-Suomi johtavaksi vallaksi Pohjolaan", Kallenautio kirjoitti. 

Kallenaution mukaan AKS:n ja muiden heimojärjestöjen Ruijassa harjoittaman heimotyön vilkastuessa lisääntyivät Norjan lehdissä kirjoitukset suomalaisesta vaarasta Ruijalle. Norjassa vallinneet epäluulot suomalaisten tarkoitusperistä erityisesti Petsamon suhteen johtivat jopa keväällä 1928 neuvottelukriisiin, kun Norja kieltäytyi käsittelemästä mitään maiden välisiä asioita. Myös suomalaiset suhtautuivat yhtä varauksellisesti ja vähätellen norjalaisiin kuin norjalaiset suomalaisiin. 1920-luvulla eduskunnassa keskusteltiin Suomen Norjan lähetystön lopettamisesta "turhana". Suhteet eivät kehittyneet 30-luvullakaan.

Suomi joutui paitsioon pohjoismaisesta yhteistyöstä, osin myös kieliriidan aiheuttamien jälkivaikutusten jälkeen muiden Pohjoismaiden pidättyväisyydessä Suomea kohtaan. Suomikin piti Norjaa ja Oslon suurlähetystöä melko mitättömänä ja vähämerkityksellisenä Suomen kannalta. Esimerkiksi vielä niinkin myöhään, kuin marraskuun alkupuolella 1932 hallituksen esittämässä ulkomaanedustuksen supistamisohjelmassa Oslon lähetystöstä lakkautettiin attasean toimi. Se ei ollut tavatonta vaan ajan hengen mukaista. Pari vuotta myöhemmin Norjan ulkoministeriössäkin vähennettiin menoja virkoja vähentämällä.

Ongelmalliseksi suomalaisten jyrkkyys ja pohjoismaisen yhteistyön puuttuminen tuli vasta vuonna 1931, kun silloinen maalaisliiton, kokoomuksen ja edistyspuolueen muodostaman Sunilan II-hallituksen puolustusministeri, Jalo Lahdensuo, ymmärsi Suomelta puuttuvan mahdollisen liikellekannallepanon edessä suuria varustemääriä, eikä Suomella ollut silloin muuta mahdollisuutta kuin kääntyä Englannin rintamaan silloin kuuluneen Ruotsin puolueen, sillä jo silloin oli ymmärretty hallituksen sisäpiirissä mahdollisen sodan sattuessa Suomen jäävän pahasti alakynteen Neuvostoliittoon nähden sotavarustelussa. 

Suomalaisia ei päästetty vanhojen kaunojen takia yhteispohjoismaisiin neuvottelupyötiin ja Neuvostoliitossa heidät nähtiin vihollisina. Leningradin puoluejohtaja Kirovin murhan jälkeen 1934 Izvestijan päätoimittaja Radek nimesi suomalaiset pahimmiksi neuvostovastaisen propagandan ja venäläisvihan levittäjiksi Helsingin Sanomat ja Turun Sanomat eturintamassa. Vuona 1931 silloinen Weimarin tasavallan Saksan lähettiläs kirjoitti Suomessa sukupolvia sitten tulleen urheiluksi kiihotustyö Venäjää vastaan, ja suomalaisaktivistien olleen tässä työssään todellisuudelle vieraita, itsepäisiä, fanaattisia ja usein peräti lapsellisia. 

Suomen sekä Ruotsin välillä oli eriäviä mielipiteitä eivätkä kaikki mm. Suomen silloinen Geneven-lähettiläs, ministeri Rudolf Holsti uskonut pohjoismaiseen yhteistyöhön, eivätkä siihen uskoneet muutkaan Pohjoismaat. Hyvässä muistissa oli se, miten Ruotsin ulkoministeri Hedenstierna joutui eromaan vuonna 1923 esitettyään, että Ruotsin olisi vahvistettava Suomen turvallisuutta solmi-malla puolustusliitto. Ongelmana oli Ruotsin poliittisen ja sotilaallisen johdon jatkuva pyrkimys ja halu muuttaa Ahvenamaan sotilaallinen tyhjiö niin, että saariryhmän puolustus olisi suunniteltu Ruotsin ja Suomen sotilaallisen yhteistoiminnan perusteella. 

Suomi oli ongelmissa halutessaan aseita ja ampumatarvikkeita. Jo vuonna 1926 englantilainen kenraali Walher Kirke, joka arvioi Suomen hallituksen toimesta puolustuskysymyksiä, oli ehdottanut Suomelle yhdeksi varteenotettavaksi vaihtoehdoksi liittymisen skandinaaviseen blokkiin, vaikka hänen mielestään Ruotsi flirttailikin aseidenriisunnan kanssa. Per Albin Hanssonin, joka oli suhtautunut Suomeen myönteisesti, hallitus kaatui kesällä 1932 eikä seuraava hallitus ollut enää tietoinen tai sitoutunut edeltäjänsä ajatuksiin ja päätöksiin. Suomen sotilaspiireissä ei yleisesti oltu innostuneita yhteistoiminnasta Ruotsin kanssa.

Ruotsin katsottiin samalla kun se vahvisti maan turvallisuutta, myös rajoittavan sen sotilaallista toimintavapautta saamaan aikaan kun äärioikeiston uhka konkretisoitui Pohjoismaissa, erityisesti sekä Suomessa että Norjassa vuonna 1933 sen jälkeen, kun natsit nousivat valtaan Saksassa. Vaikuttaa siltä, että Norjan ja Suomen välillä on ollut paljon sekä aitoa vihamielisyyttä, että myös osin hämäävää teatteria eli salaista poliittista peliä yhdessä brittien ja jenkkien kanssa kahdenvälisissä suhteissa. Kolmas tärkeä kysymys on pohjoismainen yhteistyö, millaista se on OIKEASTI ollut, ja miten se on käytännössä toiminut ja kenen laskuun?

Suomalaislukijaa kiinnostaisi tietää enemmän Norjan ja Suomen välisistä salaisista yhteyksistä. Sosialidemokraateilla oli tärkeä asema toimia viestinviejinä USA:n ja Pohjoismaiden välillä. Tästä ei Steen valitettavasti kirjoita. Norjan ja Suomen välit kiristyivät Kekkosen suhtautuessa Natoa edustaneeseen Norjaan yhtä varauksellisiksi, kuin norjalaiset Moskovaa edustaneeseen Kekkoseen pohjoismaisessa yhteistyössä sekä maiden välisissä suhteissa, jotka supistuivat harvoiksi käyneisiiin virallisiin diplomaattisiiin kohteliaisuuksiksiin ja molempien maiden sosialidemokraattien löyhiin mutta onneksi hyvin toimiviin kontakteihin.

Lisää aiheesta norjaksi ja ruotsiksi:

Sindre Hovdenakk i VG gir boka terningkast 5 og skriver: «Hans Olav Lahlum har etter bøkene om Oscar Torp og Haakon Lie etablert sitt eget høye nivå som biografiforfatter. Det er et nivå han holder også i denne boken, med sin særegne, litt stive stil – men likevel fylt av engasjement. Lahlum skriver ryddig og redelig enten det er om politikk og maktkamper eller alkoholmisbruk og damehistorier, og fremstår som en grunnleggende lojal og forståelsesfull biograf.»

Ny flamme i utbrent ryktebål | Harald Stanghelle: "Hadde Gro Harlem Brundtland og Reiulf Steen et intimt forhold? Igjen helles det bensin på et utbrent ryktebål. Det er å gå inn i en etisk blindsone med åpne øyne."

I Dagsavisen skriver politisk kommentator Arne Strand: «Historikeren og forfatteren Hans Olav Lahlum har skrevet en imponerende biografi om Reiulf Steen (1933-2014). Det er samtidig en bred gjennomgang og kritisk analyse av Aps etterkrigshistorie. Boka vil bli et viktig oppslagsverk for alle som vil vite mer om Reiulf Steen, Trygve Bratteli, Odvar Nordli, Gro Harlem Brundtland og andre sentrale personer i Ap på Reiulf Steens tid.»

"Något av en politisk konstnär och bohem". Med de orden beskrivs den kände norske socialdemokratiske politikern Reiulf Steen (1933 – 2014) i en omfattande biografi som nyligen utgetts i Norge. Det är den norske historikern Hans Olav Lahlum som tagit sig an den krävande uppgiften att skildra Steens bana från vaggan till graven."

Henrik Helenius

-https://demokraatti.fi/recension-reiulf-steen-politisk-konstnar-och-bohem