Tahallisesti vääriä historiantulkintoja – muutamia esimerkkejä Laura Päiviö-Häkämies

Teksti Harald Olausen

"Kotkan uusi valtuusto päätti kaupungin oman kirjaston perustamisesta vuonna 1880 eli heti kaupungin perustamisen jälkeen. Kirjasto oli selkeästi kotkalaisten päättäjien ensimmäinen vapaaehtoinen panostus kulttuuripalvelujen saralla. Samaan aikaan kaupungin perustama kansakoulu aloitti toimintansa entisessä kauppaneuvos Ahlqvistin koulussa, ja kirjasto sijoittui kansakoulun osaksi."

-Laura Päiviö-Häkämies.

Nyt kun poliittinen vastakkainasettelun aika on taas ikävän ajankohtainen vuoden 1918 henkeen, on hyvä etsiä medioista ja tutkimuksista sitä hyssyttelevää porvarillista kynänjälkeä, minkä mukaan mikään ei ole huonosti, kunhan vain kateelliset vinkuvat ja valittavat nälissään – ja vieläpä ihan turhaan. Tunkkainen historiatiede sopii hyvin porvarillisen pysähtyneisyyden monumentiksi ja esimerkiksi siitä, millaista maailmaa, Suomea ja hengettömyyttä säilyttävät konservatiivit haluavat ja tarjoavat.

Eräs tällainen on Laura Päiviö-Häkämiehen vuonna 2018 Helsingin yliopistossa hyväksytty väitöskirja KAUPUNGIN ON TEHTÄVÄ IHMINEN MAHDOLLISEKSI Kunnallispolitiikalla kulttuuripalveluja Kotkassa 1879–1982. Väitöskirjan taustalla on toiminut kepulainen professori Laura Kolbe. Päällisin puolin jäykkä ja asiallinen väitöskirja vaikuttaa yhdellä silmäykseltä täyspäiseltä ja ok:lta, mutta kun sitä hieman syvällisemmin tutkii, huomaa sen kätkevän sisälleen ikävän valtapoliittisen asennevamman.

Eikä ihme. Kyseessä on aito kepututkimus, sillä tutkimus on saanut rahallista tukea kepulaisesta Maaseudun kukkaissäätiöstä, jonka hallituksen nimittää Keskustanuorten hallitus. Sen tarkoituksena on keskustanuorten tukeminen. 2006 presidentinvaaleissa säätiö tuki Matti Vanhasen kampanjaa 50 000 eurolla. Rahaa ei siis anneta ei-kepulaisille toimijoille. Ehkä siksi kirjassa viitataan alituiseen myös muihin kepulaisiin tutkijoihin, kuten Paula Tuomikoski-Leskelän vuonna 1977 valmistuneeseen väitöskirjaan Taide ja politiikka, kansanedustuslaitoksen suhtautuminen taiteen edistämiseen Suomessa.

Jostain kumman syystä umpikepulainen Laura Päiviö-Häkämies valittiin 2000-luvulla vielä silloin vasemmistolaisen Kotkan kulttuurijohtajaksi. Hän on (kaiketi vielä jonkin aikaa?) naimisissa karhulalaisen Kari  Waldemar Häkämiehen kanssa, joka tunnetaan siitä, että on sekä istuvan presidentin hyvä ystävä että tuomittu rikollinen. Häkämies hakkasi kesämökillään sairaalakuntoon silloisen naisystävänsä, sai parit rikostuomiot, esiintyi televisiossa kännissä, esti homojen oikeuksia laajentamaan pyrkineen lakiesityksen, ja potkittiin lopuksi ulos sisäministeriön kansliapäällikön virasta pakkoraitistumaan.

Oli mielenkiintoista nähdä, millaisen tulkinnan vahvasti vasemmistolaisen kaupungin kulttuuripolitiikasta vahvasti porvarillisen taustan, ystävän, omaiset ja näkemyksen, omaava Päiviö-Häkämies sai aikaan ja erityisesti, miten hän "tulkitsee" kovien faktojen pohjalta tapahtumien historialliset raamit. PETTYMYS ON SUURI! Tuloksena on kuten saattoi odottaakin, porvarillinen vähättely työväen toimista ja yritys kieltää vastakkainasetteluja sekä nietzscheläinen valtapolitiikka. Tässä muutamia kauhuesimerkkejä.

Päiviö-Häkämies yrittää "tutkimuksessaan" asettaa heti auluksi (ehkä lopussakin mutta en sinne saakka jaksanut kun vaikutti tämä teksti jo alusta merkityksettömältä) huonoon valoon kotkalaissosiaalidemokraatit, jotka muka vastustivat työväenopiston perustamista, vaikka se oli nimenomaan demareiden aloite. Päiviö-Hetemäen mukaan työväenopistoon liittyi jo alusta alkaen "poliittisia vivahteita", vaikka sen tarkoituksena oli olla neutraali toimija kaupungin tuella. Näin ei kuitenkaan de facto ollut.

Miksi hän sitten väittää niin, vaikka tietää, ettei näin ollut? Hän huijaa olemalla kertomatta asioiden oikeaa syytä ja taustoja. Ns. poliittiset vivahteet liittyivät siihen, että demarit halusivat nostaa opetuksessa esille yhteiskunnallisia kysymyksiä, porvarit taas eivät. Valhettaan hän tukee väittämällä demareiden suhtautuneen nurjasti työväenopistoon. Sen jälkeen hän joko osaamattomuuttaan tai tahallisesti tekee väärän johtopäätöksen, sekoittaa lähteet, eikä perustele tarkemmin vääriä tulkintojaan.

"Työväenyhdistyksen toiminta oli jo tällöin selvästi esimerkiksi pää-äänenkannattajan artikkeleissa muuttunut luokkataistelua julistavaksi, ja lehti myös arvosteli esimerkiksi opiston perustamisvuonna niitä työläisiä, jotka eivät osallistuneet luokkataisteluun."

Laura Päiviö-Häkämies ei kuitenkaan kerro, että valtakunnallinen pää-äänenkannattaja, Työmies (1985-1918), oli eri lehti kuin vuonna 1905 perustettu paikallinen Eteenpäin-lehti. Niiden sisältökin oli erilainen. Se olisi kannattanut kertoa, jos oli sen huomannut. Vuonna 1910 demarit eivät olleet vielä radikalisoituneita, vaikka hän antaa niin ymmärtää. Puheet olivat kovia molemmin puolin, niin porvarillisella kuin työväestökin puolella, sen hän olisi voinut lukea Jari Enroothin väitöskirjasta Sanan voimalla, vihan vallassa (1992). Ne alkoivat koventua vasta vuosia myöhemmin saavuttaen huippunsa vuoden 1917 aikana.

Luokkataistelu tarkoitti tuon ajan retoriikassa työväen asian tiedostamista ja osallistumisesta aktiivisesti yhdessä muiden työläisten kanssa omien olosuhteidensa parantamiseen. EI SIIS PORVARIEN AMPUMISTA! Tarkoituksenmukaista on unohtaa mainita sen ajan tapa puhua ja kirjoittaa. Porvarillinen hegemonia, jota ylläpitivät koulu, kirkko, armeija ja suurmaanomistajat, pankit sekä sen ajan sivistysporvarit, yrittivät lakaista ongelmia maton alle ja hyssytellä oikeuksiaan vaatineita työläisiä.

"Samoihin aikoihin etenkin Etelä-Suomi-lehdessä ilmestyi maltillisemmin huolta ilmaisevia artikkeleja sosialismin ja luokkataistelun lietsomisen aiheuttamasta negatiivisesta hengestä. Porvarilliset lehdet ja etenkin Kotka Nyheter säilyivät edelleen melko maltillisina."

"Sisäsiisti" Päiviö-Häkämies ei siis "valehtele". Tutkimuksessa syntyy tahallisesti kuitenkin vääriä tulkintoja, missä hän saa demarit näyttämään sivistysvihamielisiltä, mitä he eivät olleet, olihan sivistys ja tieto sosialistien mukaan osuva ase tietämättömyyttä ja porvarien riistoa vastaan. Demarit halusivat työväestölle samanlaista sivistystä kuin porvareillekin, ihan kuten SDP:n kuuluisassa Forssan ohjelmassa selviää vuonna 1903, jossa vaadittiin yleistä kouluvelvollisuutta ja ilmaista oppivelvollisuutta.

Tästä hän ei tietenkään puhu sanallakaan, eikä hän tunnu joko tajuavan tai ymmärtävän työväestön alisteista asemaa ja oikeutta vaatia itselleen parempia koulutusmahdollisuuksia. Tästä esimerkki, kun hän väittää VPK:n eli vapaapalokunnan kaltaisten monipuolista toimintaa harjoittaneiden yhdistysten olleen usein merkittäviä uudenlaisen yhteisöllisyyden paikkoja, koska ne olivat "ainakin periaatteessa" avoimia kaikille yhteiskuntaluokille. Eivät olleet edes periaatteessa. Taas typerän paljastava valhe.

Kun "väitöskirja" on täynnä tällaisia epämääräisiä vihjauksia ja tulkintoja, ei sitä voida pitää tieteellisenä tutkimuksena. Se on enemminkin laajennettu kouluaine. Päiviö-Häkämies ei halua suoraan puhua silloisen eliitin, fennomaanien, tavoitteena olleen hyväksyä työväestö, kunhan he eivät olleet sosialisteja tai osallistuneet aktiivisesti työväenjärjestöjen toimintaan. "Kiltit" porvarit halusivat tukea työläisiä vain yhteiskuntasopeuttajan näkökulmasta, ja estää työväen ajautuminen proletariaatin toimintaan.

Työväen sivistämisen oli tarkoitettu olevan vain harmitonta viihdettä, mistä puuttui yhteiskunnallinen aspekti; asiathan olivat porvarien mielestä hyvin, eikä mitään parannuksia yhteiskuntaan tarvittu, tai muuttaa mitään hyväksi koettua yhteiskuntajärjestystä porvarien vahingoksi. Tämä paljastuu Päiviö-Häkämiehestä, joka tekee näkymättömän näkyväksi. Historia hänen käsissään on muovailuvaha, josta hän luo halumansa unohtaen tärkeän totuuden vaatimuksen nollatutkimuksessaan.

Ketä tämä muuta tämä väitöskirja hyödyttää kuin itseään Päiviö-Häkämiestä, joka sai tohtorinhatun keveästi ja itse asian vierestä kirjoitetusta väitöskirjastaan? Ei ketään tietenkään. Valitettavasti Suomi on pullollaan tällaisia. Ihan samanlainen oli aikoinaan pääministerinrouvan, Päivi Lipposen (sdp.), väitöskirja Pohjois-Savon kouluolosuhteista toisen maailmansodan jälkeen. Apuna oli samasta aiheesta gradun tehnyt kyseenalaisen maineen myöhemmin saanut professori Kimmo Katajala (sdp.).