Taistelu fasismia vastaan jatkuu…

Ja vaikka sarja on kevyttä viihdettä ja imelää romantiikkaa täynnä, se sopii sanomaan, mikä on rasismin ja väkivallan vastainen. Sarjaa katsoo hyvällä mielin ihan kuin se olisi tehty juuri tämän päivän uusfasististen ääriliikkeiden vastaiseksi muistutukseksi siitä, ettei meidän pidä sallia kaikkea rähinöintiä, vihalietsontaa ja valheita, ja idealistiseksi muistutukseksi, että vain uskomalla hyvään ja tekemällä sen eteen yhteistyötä, maailmaa voi jotenkuten kurjuudenkin keskellä asuttaa pieni ihminen. Sarjan viimeisessä osassa kerrotaan draaman perustuvan tositapahtumiin. Ohjelma on kunnianosoitus vastarinnalle ja samalla muistutus sen tärkeydestä: koskaan ei pidä antaa periksi. Näin se vihjaa myös Holokaustin yhteen ikuisuusongelmaan: Mitä jos juutalaiset olisivat panneet aikoinaan kunnolla hanttiin? Ridley Road kertoo televisiodraaman keinoin salaisesta ja jännittävästä ryhmä 62:sta, joka perustettiin vuonna 1962 fasistien vastaiseen taisteluun ja rikosten todistamiseen, saaden paljon hyvää aikaan.

Itse tarina on taidokkaasti punottu ja täynnä sekä yllättäviä juonenkäänteitä, että jännitystä viimeiseen kohtaukseen saakka. Mutta mikä parasta sarjassa osataan näytellä, ihmisten väliset suhteet ja tarinan jännitteet ovat paikoillaan, meno villin hurjaa, joskus jopa liian selkeän kaavan mukaan A, B ja C, kuvaus selkeää ja osuvan tarkkaa. Taustalla on umpioituneen vihan avoimen räiskyvä yhteiskunnallinen kuvaus. Tämä ei olisi ollut mahdollista vielä muutama vuosi aiemmin. Mutta nyt eletäänkin radikaalien muutosten keskellä 60-luvun vapauteen vannovassa Lontoossa. Sarjan sekaan on leikattu autenttisia kuvia kuohuvasta kukkaisenglannista, missä vastakohdat vanhan ja uuden välillä suorastaan hyökkäävät katsojan silmille. Englannin historiassa se on aikaa, missä rakennetaan vasta lisää köyhiä ja rikkaita jakanutta luokkayhteiskuntaa ja sen pahamaineisia 15-kerroksia vuokratalojen masentavia slummeja, joiden sosiaaliset ongelmat ryöpsähtävät yhteiskunnan silmille seuraavina vuosikymmeninä niin, että 2000-luvulla niitä alettiin huonojen kokemusten valossa purkamaan.

Brittinäyttelijän klassiseen koulutukseen voi aina luottaa niin hyvässä, kuin ennalta-arvattavassa pahassakin; brittinäyttelijät ovat alansa kermaa, mitä tulee roolin omaksumiseen ja esittämiseen, ongelmia on usein tyypittelyssä ja pienessä yliampumisessa komedian puolelle, kuten tässäkin sarjassa; mutta sekin tehdään taiten mustaa huumoria viljellen - tämä kaikki on tuttua perheyleisölle suunnatuista Larkinin perhe- ja Pokka pitää -sarjoista yleisön kosiskeluna pitkitettyjen vitsien muodossa. Pokka pitää on siitä tyyppiesimerkki. Jokainen yksittäinen ohjelma toistaa samaa vitsiä hieman muunneltuna ja uusissa tilanteissa ja se menee kansaan kuin häkä. Mutta yleisö on nähtävästi tottunut siihen ja ilmeisesti pitää siitä.

Brittinäyttelijät eivät pällistele ja mumise tai tuijottele tyhjänpantteina epämääräiseen horisonttiin, vaan osaavat näytellä luonollisesti kameran edessä luonnenäyttelijöinä yhtä uskottavasti, kuin taitava dramaturgia leikata tarinassa toiminnan ytimessä olevan teeman monenkirjavaksi, mutta vaikuttavaksi katsottavaksi, joka koukuttaa ja herättää katsojan mielessä sekä oikeutettua raivoa että kysymyksiä: Miten tämä kaikki on voinut tapahtua vain kuusikymmentä vuotta sitten ja kuinka paljon sitä tapahtuu ja missä määrin yhä edelleen jossain valvonnan ulottumattomattomissa rakenteellisen fasismin katvealueilla? Ehkä siksi sarja on tehtykin. Se muistuttaa meitä siitä, etteivät pahanilkiset paskiaiset katoa maailmasta mihinkään, vaan itseään suojellakseen pitää koko ajan olla varuillaan.

Kokonaisuudessaan televisisosarja on brittijännäreiden hyvällä maulla ja totutulla kaavalla toteutettu. Manchesterilaisen juutalaisperheen tytärtä odottaa järjestetty avioliitto isän kaupan omistavan rikkaan juutalaisperheen tylsän mammanpojan kanssa, mutta tyttö on rakastunut komeaan juutalaispoikaan. Poika häviää salaperäisesti Lontooseen, soluttautuen kansallissosialistien verkostoon tyttö perässä. Alkaa uskomattomien tapahtumien vyöry katsojan päälle, ja esiin marssitetaan kiinnostavia vastakohtapareja, ja yhteiskunnallisessa marginaalissa eläviä rikollisia ja rasisteja sekä heidän vihan kohteenaan juutalaisia ja mustia. Ilmassa ovat muutoksen tuulet ja orastava yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus kurkistelee nurkan takana.

Brittiyhteiskunta on vielä jäykkä, tosikkomainen ja vain valkoisen miehen puolella. Sillä on vaikeuksia sopeutua kansojen sulatusuunina olemiseen - uusolemiseen, muuallakin kuin vain Lontoossa, josta sellainen muodostui jo Elisabeth I:sen aikakaudella 1500-luvulla pikkuhiljaa ja varsinkin sen lopulla. Sarjan itseään mainostavat huvittavat epiteetit "tositarinoihin perustuva draama" tarkoittaa sitä, että suurelle yleisölle - ja silloin on aina kyse suurista maailmanmarkkinoista, kun englantilaiset tekevät sarjojaan, joita nähdään lähes kaikissa maailman maissa - myydään samassa paketissa moraalinen opetus ja palkkioksi sen nielemisestä kaunis ihmiseen uskova humanistinen rakkaustarina englantilaisilla mustan huumorin ilkikurisilla piikeillä lisättynä. Juuri se on parasta tässäkin brittijännärissä.