Taistelu IKEA:n rahoista

Teksti Harald Olausen
Ensimmäinen tunne mikä tulee kun katsoo ruotsalaisdokumenttia Kampradin miljoonat on helpotuksen tunne ja huokaus siitä, ettei ole ruotsalainen. Ohjelmassa kuvataan niin osuvasti ruotsalaista teennäisyyttä, pikkumaisuutta ja tekopyhyyttä, etteivät edes asian puolesta elämänsä pyhittäneet turkulaisetkoskaan yltäisi vastaaviin mestarillisiin suorituksiin ihmisyyden jalo olemusta mädätettäessä kaikenlaisella vilunkipelillä ja venkoilulla, naamojen vääntelystä nyt puhunmattakaan.
Toinen on kiitos siitä omille pellepelottomillemme, ettei meillä ole vastaavaa maailmanlaajuista jättiä pilaamassa suomalaisuutta ja teettämässä kyseenalaisissa olosuhteissa puoli-ilmaiseksi raskasta työtä riistetyillä - kuten aina silloin tällöin maailmalle putkahtavat tiedot näistä lapsista kertovat, joiden pitäisi olla nukkumassa ja leikkimässä eikä IKEA:n alihankkijoiden höykytettävinä.
Pitihän se arvata, kun IKEA:n perustaja Ivar Kamprad (1926-2018) kuollessaan jätti maailman kymmeneksi rikkaimpana puolet silloisesta omaisuudestaan eli 670 miljoonaa SEK epämääräiselle idealle kehittää Norlannin elinkeinoelämää siitä syntyy suuri soppa ja koko maata ja sen mainetta ravisteleva pitkäaikainen sota, jolle ei ole ihan heti loppua näkyvissä. Niin on käynyt nyt vihdoin Ruotsissa. Viime vuodet maassa on taisteltu kulissien takaa siitä kenelle ja mihin kuuluvat Kampradin miljardit kruunut. Sota kulminoituu kahteen osapuolueen: rahoja hallitsevaan Kampradin perheen säätiöön ja niistä taistelevaan demaripoliitikko Sven-Erik Buchtiin.
Tästä kertoo Ylen Teemalla tuleva ruotsalainen televisio-ohjelma Kampradin miljoonat ruotsalaiseen tapaan yrittäen silotella mahdollisuuksien mukaan ongelmaa lakaisemalla maton alle itse varsinaista syytä sotaan. Televisio-ohjelma kertookin, yllättävää kyllä, paljon enemmän Ruotsin henkisestä vararikosta ja paljastaa katsojille koko maata vaivaavasta mielikuvitusköyhyydestä sekä arvotyhjyydessä yhteiskunnan tietynlaisessa tyhjäkäynnistä kuin itse varsinaisesta IKEA:sta.
Pitää kuitenkin aina muistaa, että Ruotsi on ollut, ja tulee ilmeisesti aina olemaankin, Pohjolan taloudellinen suurvalta, jossa yritystoiminta on hoidettu esimerkillisellä tavalla myös syrjäalueilla Norlannissa. Mutta se mikä tekee IKEA-dokumentin erityisen kiinnostavaksi, on Pohjoisen-Ruotsin vahvan miehen, Haaparannan entisen sosiaalidemokraattisen kunnanjohtajan, kansanedustajan ja maatalousministeri, Sven-Erik Buchtin rooli riidassa toisena ja vahvana osapuolena. Bucht panee dokumentissa poliitikon tavoin kaiken yhden kortin varaan ja laskee itse luomiensa tarinoiden ja niiden media-arvon mukaan.
Juuri tällä tavalla poliitikko valehtelee, ei varsinaisesti vaan tulkitsemalla omista lähtöäkohdistaan asioita ja ihmisiä juuri niin parhaalla mahdollisella tavalla myös itseään ja omaa asiaansa hyödyntäen. On vaikea sanoa kumpi on oikeassa: säätiö vai Bucht siitä, mihin rahat on tarkoitettu. Mutta se on selvää, etteivät ne mene koskaan sinne, minne niitä tarvittaisiin eli Kampradin testamentissa tarkoitettuun Norlannin yritystoiminnan kehittämiseen. Se on sääli ja esimerkki siitä, miten hyvät aikomukset voidaan romuttaa huonoilla käytännöillä, ja olemattomalla valvonnalla sekä vain omaa etuaan ajavilla vallanhimoisilla ihmisillä pakkaa sekoittamassa.
Köyhä ja tyhjentynyt Norlanti on kova pala Ruotsin rapistuvalle imagolle. Mutta aivan erityisesti alueen mahtipuolueelle sosiaalidemokraateille, joiden kannatus on vähentynyt yli 50 prosentista vaarallisen lähelle 30 prosenttiin viimeisten vuosien myötä. Mennyttä on maine dynaamisena ja tasapuolisena maana, jossa pohjoisella oli tärkeä osuus myös teollistumisessa ja hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisessa siitä huolimatta, että Ruotsilla on vielä Kiirunan kaivokset ja Boforsin tykit. Norlanti, joka ulottuu Gävlestä Ruotsin pohjoisiin osiin Lappiin aina Norjan ja Suomen rajalle Kilpisjärven korkeudelle saakka, on tyhjentymässä asukkaista ja työpaikoista.
Bucht on hirttäytynyt Kamradiin. Koko hänen poliittisen uransa maine perustuu siihen, että hän sai ylipuhuttua Kampradin rakentamaan Haaparanta-Tornioon IKEA:n tavaratalon antaen näin jo silloin hiipuvaksi talousalueeksi julistetulle syrjäseudulle piristysruiskeen. Siksi on vain luonnollista, että Bucht jatkaa saman roolin esittämistä kunnialla loppuun saakka. Bucht on saanut paljon aikaan. Mutta ei hän ole mikään puhdas pulmunen, sillä hän on muiden mielipiteistä piittaamaton voimakastahtoinen määräilijä, joka on tottunut saamaan tahtonsa läpi vaikka taistelemalla.
Bucht on ottanut Kampradin kuoleman jälkeen lainattua sädekehää "Ivarin henkilökohtaisena ystävänä" ja yrittää pelata sen päälle ja että saisi testamentissa tarkoitetut rahat pois säätiön haluamista melko tyhjänpäiväisistä ja elinkeinoelämää hyödyntämättämistä koulutuskohteista itse suoraan yritystoiminnan tukemiseen. Tai niin hän antaa ymmärtää. Se on poliitikko Buchtille Kampradin testamentin todellinen tarkoitus, siis alastomasti vain oma tarkoituksensa. Hän antaa ymmärtää tietävänsä tarkkaan, mihin rahat on tarkoitettu käytettäväksi: "Testamentin tarkoitus oli hyvin yksinkertainen. Puhuin näistä asioista aina Ingvarin kanssa, kun hän kävi täällä. Hän halusi auttaa pienyrittäjiä, joiden on vaikea saada rahoitusta toiminnan laajentamiseen – tai jotka tarvitsevat lainaa rakennushankkeisiin."
Buchtin sanat voivat olla joko totta tai eivät. Niiden tulkinnallisuus samoin, kun Kampradin testamentin yleisyys, tekevät riidasta ratkaisemattoman säätiön eduksi. Säätiön asiamies, myös omien sanojensa mukaan (tässä vaiheessa vedotaan sodassa tunteisiin ja henkilökohtaisiin suhteisiin sekä kykyyn tulkita Kampradin monimutkaisia ajatuksia, mikä ei pidä paikkansa: Kampradin tahto oli yksinkertainen: rahat tulisi käyttää Norlannin yrityselämän hyväksi) "Ivarin hyvä' ystävä" sanoo suoraan eli tarkoituksellisesti annettujen ohjeiden ja valitun strategian mukaisesti puhuu muunneltua totuutta, ettei säätiö voi tukea Buchtin tarkoittamia toimia.
Säätiön perustelut kuitenkin ontuvat pahasti. Kampradin tahto on Buchtin tiedossa jo siksikin, että juuri Bucht syötti hänelle idean Norlannin yrityselämän tukemisesta. Säätiön hommassa haisee välinpitämättömyys Kampradin viimeistä tahtoa kohtaan, sillä tokkopa suurpiirteinen ja pienyrittäjiä ymmärtänyt Kamprad olisi halunnut jättää rahojaan kokoustavalle ja seminaareja järjestelevälle muutaman harvan ylläpitämälle järjestölle, joka osaa toki puhua ja elvistellä Kampradin nimissä, mutta ei saa aikaan, kun ei halukaan, mitään oikeaa ja näkyvää Norlannin yrityselämän hyväksi.
Ongelma on selvä kuin pläkki. Kyse on halusta ja ymmärryksestä tai juuri niiden puutteesta, sillä ne puuttuvat tältä smoolantilaiselta säätiöltä, samoin kuin ymmärrys siitä, miksi Kamprad halusi rahansa hyödyntävän Norlannin takametsien kituvaa elinkeinoelämää eikä smoolantilaista (mm. Kalmari, Oscarsham, Växjö ja Astrid Lindgrenin Vimmerby) – ehkä siksi, että smoolantilainen elinkeinoelämä voi jo historiallisestikin katsottuna hyvin. Säätiön asiamiehen sanat "Tämä on yleishyödyllinen koulutus- ja tutkimussäätiö. Voimme jakaa tietoa"- paljastavat paljon siitä, mitä hän yrittää kätkeä ja miksi. Kyse on rahasta ja vallasta sekä siitä kuka pääsee kukoksi tunkiolle.
Säätiö haluaa pitää tietenkin rahat itsellään, vaikka luultavasti Kampradin tahto olikin käyttää säätiötä vain rahojen jakajana. Onko kukaan ajatellut tätä? Harmikseen Kamprad ei ollut tullut ajatelleeksi byrokratiaa munaamassa alkuperäistä tarkoitustaan tai sitä, että säätiö oli verotusteknisesti naamioitu yleishyödylliseksi koulutus- ja tutkimussäätiöksi. Säätiöillä on yksi toinenkin perusongelma: ne ovat tarkoituksellisesti kovia linnoituksia, joihin voidaan piilottaa suuria summia rahaa, eikä kukaan ulkopuolinen koskaan pääse niiden kimppuun tai selville mihin rahat on käytetty. Ei edes verottaja. Onko kukaan ajatellut tätä? Kyseessähän on jättiomaisuus.
Säätiön perustelujen mukaan se ei voi tukea suoraan yritystoimintaa, koska sen toiminta on verovapaata. Sen sijaan säätiö on tehnyt 100 miljoonan (SEK) lahjoituksen esimerkiksi Luulajan teknillisellen yliopiston yritystoimintaa kehittävälle keskukselle. Mutta kun jokamiehen laskuopilla laskettuna tietää rahojen uppoavan vuokriin, toimintaa tukevaan henkilöstään, seminaareihin ja muuhun, ymmärtää ettei lahjoitus voi olla käytännönläheisen ja suoran toiminnan miehen toiveiden mukainen. Hän halusi kehittää yritystoimintaa Norlannissa, ei yritystoimintaa tukevaa ja kehittävää toimintaa, saati sitten yrityskoulutusta, olisihan hän maininnut niin, jos olisi halunnut.
Pitäisiköhän säätiötä hieman tutkia mitä se on syönyt ja mitä se tekee sellaista, mikä ei kuulu sen tehtäviin? Olisiko säätiön tiukkailmeinen asiamies roisto? Minua hän ei ainakaan vakuuttanut tippaakaan. Päinvastoin minusta hän valehteli. Kehonkieli oli jännittynyt ja ilkeät sanat puolustusmielessä lausuttuja ihan kuin hän olisi jäänyt jo kiinni hillopurkilla käymisistään. Onko tämä "Ivarin henkilökohtainen asiamies" pistänyt jo muutaman miljoonan omaan taskuunsa? Asiames tylyttää Buchtia kuin tukistaen: "Sven-Erik Bucht ei päätä säätiön rahojen käytöstä!"
Yksi asia mikä selittää säätiön asiamiehen vahvaa ja peräänantamatonta asennetta rahojen käytöstä vain koulutukseen, on hänen entinen asemansa Växjön yliopiston rehtorina. Tietenkin hän näkee asemansa, elämäntyönsä ja asenteensa takia koulutuksen avaimena kaikkeen, toisin kuin käytännönläheiset Bucht ja Kamprad, joille tosi maailma, se missä tapahtuu koko ajan ja kovaa, oli tässä ja nyt. Kiistassa törmäävät toisiinsa siis optimistinen kaikki autuaaksi tekevä koulutususko ja ruotsalaisen maaseutumaailman usko oman itseensä sekä periksiantamaton jääräpäisyys.
Säätiö osaa tietenkin olla oman hakansa pelastaakseen enemmän kuin ovela niin lakien mukaan kuin niiden katvea-aluiden asiantuntijana. Saadakseen medioissa kovaäänisen Buchtin hiljaiseksi, he ovat ottaneet käyttöönsä nykyisin vallalla olevan pehmeän despotian ja tarjonneet Buchtille puheenjohtajan paikkaa Norlannin elinkeinoelämästä koostuvan neuvoa-antavan elimen johdossa. Bucht meni lankaan ja alkoi isotella asiasta ennen aikoja, kunnes hänelle ja muille jäsenille selvisi, ettei neuvoa-antavalla elimellä ole mitään nokan koputtamista säätiön tulevaan rahanjakoon, mikä ei muutu kiistan keskellä piiruakaan Norlannin elinkeinoelämän tukemiseksi edes sanoissa.
Kipinät oikein sinkoilivat epäruotsalaiseen tapaan, kun Bucht ja säätiön edusnainen ottivat toisistaan mittaa televisiodokumenttia varten, siitä huolimatta, että eri huoneissa. Samaan huoneeseen tai yhteiseen keskusteluun ongelmasta he eivät olleet suostuneet, mikä kertoo jo omaa kieltään tulehtuneista suhteista. Buhctin puheissa on kuitenkin rahanahneudesta ja vallanhimosta huolimatta jotain järkeäkin, vaikka niistä karsii hänelle tyypillisen omahyväisyyden ja kokeneen politiikon halun muovata välittämänsä viesti mainokseksi omien tarkoitustensa hyvyydestä ja roolinsa tärkeydestä.
Ohjelma näyttää miten likaista ja naurettavaa peli kulisseissa jättiomaisuudesta voi olla siitä huolimatta, että ohjelman valittu toimitustyyli ei ole tutkiva eikä syvällinen, koska kyseessä on ruotsalaismyyttien yksi varjelluimmista tabuista eli IKEA:n imago. Se on vahinko sillä muutaman asiantuntijan, veropetoksia tutkivan polisin ja talousrikoksiin erikoistuneen toimittajan haastatteluilla ohjelman toimittaja olisi voinut laitata oikeisiin mittasuhteisiin se miksi perintäriitaa käydään ja kenen ehdoilla ja toimesta.
Nyt tulos on valju ja jää juoruilun sekä henkilökohtaisten kostoteemojen armoille. Kyllä kaikille pitäisi olla jo selvää, että rahanahne ja ehkä jopa laittomuuksiin sortuva Kampradin perhehän se tässä on taustalla naruja vetämässä. He eivät halua luovuttaa jättiomaisuutta noin vaan jaettavaksi kuin tuhkat tuulessa epämääräisiin tarkoituksiin jonnekin Ruotsin harvaan asuttuihin takametsiin.
Mutta tätäkö IKEA:n perustaja Ivar Kamprad olisi oikeasti halunnut? Enpä oikein usko, sillä dokumentti tahtomattaan pienentää IKEA:n arvoa katsojien mielissä ja on selvä imagohaitta itse tavaramerkille. Kissanhännänveto Kampradin perinnöstä on kiusallista katsottavaa televisiodokumentista. Samalla entinen suitsutettu IKEA:n ja Abban konsensushenkinen naapurimme muuttuu arkikielessä monien ratkaisemattomien ongelmien (ja gangsterien hengen) vaivaamaksi "lumiseksi Mexikoksi!"
Buchtissa on erä mielenkiintoinen perinne. Vaikka hän edustaakin melko perinteistä 50-lukulaista norlantilaista sosialidemokratiaa, hänessä elää myös vahvasti uudistusmielinen 60-lukulainen radikaalidemari, kun hän lausuu: "Det går, oma man vill – se onnistuu, jos vain tahdomme". Hänenlaisena tahtoihmiset rakensivat Ruotsin kansankodin 1930-luvulta 1970-luvun loppuun, ja vaikka siinä on valuvirheitä, se oli myös siihen aikaan jotain poikkeuksellista koko maailmassa, sillä se oli ensimmäinen rauhanomainen kokeilu sosialismista Pohjolassa. Myös Olof Palme kulki samaa latua muistuttaessaan vaaleista vaaleihin: "Politik är att vilja" – Politiikka on tahdon asia!"
Juuri tähän linjaan istui myös IKEA. Ruotsalaisuuden yhdeksi mittariksi tuli keskinkertaisuus tai tavanomaisuus ja kaiken tuli olla "medel-svensson", tai kuten koomikko Jonas Gardell kuvasi Ruotsia: "Mellanmjölkets land!" Kaikesta tuli myös samalla tavalla ajattelevia sekä tuntevia tasavertaisia kansalaisia, mutta myös valitettavasti tasapäisiä ja tavanomaisia. Peruskoulusta tehtiin kaikille yhteinen ja luokkaeroja kaventava mutta samalla se muuttui voimattomaksi ja liian vapaaksi, kylvien ne ruotsalaisen yhteiskunnan ikävinä puolina kurittomuuden ja hälläväliä-mentaliteetin, joita tänään rajusti eri ryhmiin ja luokkiin jakaantunut Ruotsi on pullollaan.
IKEA-dokumentti paljastaa ruotsalaisen yhteiskunnan pimeät puolet. Ainakin sen, että hyvistä puheista huolimatta monella on pahat mielessä. Mikä voi olla maassa vikana, jossa on maailman kauneimmat ja rikkaimmat (sekä ennen onnellisemmat) ihmiset ja missä rikkaat saavat edelleenkin asua rauhassa ja olla rikkaita Ruotsin demareiden pitkästä valtakaudesta huolimatta.
Kyseessä on ruotsalaiseen tapaan jotain hyvin ikävää, ja pikkumaisia luonteenpiirteitä, kiusaamista sekä pilkunnussimista niin kuin vain hyvää esittävä arvostettu kansalainen osaa esittää pyhimystä, vaikka sielu on sysimusta ja aikeet pahoja. Ruotsalaisten hymyillessä on opittava lukemaan heitä rivien välistä ymmärtääkseen, miksi he tekevät kuten tekevät; ovat kireitä ja puhuvat muuta kuin mitä tekopyhinä ajattelevat.
Ja sitten tämä ohjelmassa koko ajan kuisaavalla tavalla ilmeisen tahallisesti esitetty samojen asioiden jatkuva jankkaaminen. Kumpikin kiistan osapuoli jankkaa kyllästymiseen saakka samaa ja yhtä asiaa haastattelusta toiseen ikään kuin muuttumattomina totuuksina mistään muusta kuin omasta kannastaan välittämättä. Buchtilla on hieman lipeäkielisempänä liikkumavaraa omissa jutuissaan ja mahdollisissa totuustulkinnoissaan, sillä hän on tulosvalmiina vastaanottamaan minkä tahansa kompromissin, johon taas säätiön edusnainen ei ja sanoo vain ehdottoman ein: "Hän pyysi meitä hoitamaan tämän tehtävän, sen me tiedämme."
Sven-Erik Bucht on toista mieltä: "Toistaiseksi Ingvarin tahto rahojen suhteen ei ole toteutunut. Tiedän sen. Hän ilmaisi tahtonsa selvästi minulle. Se on toteutunut vain osittain. Siksi tämä ei voi jäädä tähän. On tehtävä paljon enemmän. Kampradin perheen säätiössä on hyvin koulutettua väkeä. On erikoista, että niin koulutettu joukko ei ole keksinyt ratkaisua toteuttaa testamenttia sen tekijän tarkoittamassa hengessä."
Armoton vittuilu jatkuu puolin ja toisin eikä mitään sanottavaa edistystä näytä osapuolien välillä tapahtuvan, jolloin herää ainakin muutama kysymys: onko dokumentti tehty vain pitämään yllä mielenkiintoa IKEA;n markkinamielessä, vai onko Bucht osannut tällä tavalla kohdistaa epäilyn säätiön tarkoituksia vastaan ovelasti painostamalla sitä puolustautumaan tietäen, että ruotsalaiseen tapaan vahvemman on imagosyistä annettava hieman periksi loppuratkaisussa säilyttääkseen kasvonsa, vai onko Buhctilla ajatuksenaan rahastaa tällä myöhemmin kunnolla omaan ja kavereittensa pussiin, sillä rahastahan tässä on oikeasti kysymys – unohdetaan Ingvarin oikea tahto, mikä se sitten lieneekin.
Ohjelman lopussa Bucht soittaa yllättäen ja kertoo asioiden muuttuneen parempaan ja häntä on kuultu. Painostus on tuottanut tulosta ja hyvässä hengessä on pidetty yhteisiä kokouksia rahojen käytöstä. Samalla paljastuu ikävästi Buchtin valehdelleen Ingvarille laatimistaan suunnitelmista. Niitä ei ole olemassakaan.
Mutta mitä vielä, tärkeintähän oli saada julkinen riita aikaan ja huijattua SVT:n porukka osana painostusyritystä kuvaamaan riidasta julkista dokumenttia, jotta Kampradin perhe olisi joutunut huonoon valoon ja säikähtäneenä mahdollisista ikävistä seurauksista antanut voimakastahtoiselle ja painostuksen taidot demaripolitiikassa oppineelle alan ammattilaisille eli Sven-Erik Buhtille periksi.
Bucht siis olikin kuin oli tämän näytelmän konna eikä sankari kuten hän oli itse kirjoittanut näytelmässä etukäteen itselleen roolin. Tätä on korruptio Ruotsissa ja median mädännäisyys pahimmillaan. Ja kun oikein tarkalla silmällä katsoo henkilö nimeltään Ivar Kamprad, vaikuttaa hän epämiellyttävältä huijarilta ja teeskentelijältä, jolle kaikki on ollut vain hauskaa showta.
Ehkä he siksi viihtyivät toisen samanlaisen, eli juuri Sven-Erik Buchtin kanssa niin hyvin keskenään. Mitä ja mistä he ovat silloin keskustelleet? Varmasti kehuneet toisiaan ja nauraneet omaa näppäryyttään ja tyhmien ihmisten hyväuskoisuutta. Sellaista on huijarien maailma ja sitähän tämä dokumentti kuvasi oikein hyvin.