Taistolaismaalittaminen ja Pier Paolo Pasolin

Teksti Harald Olausen

"Taistelu Suomen suunnasta ei päättynyt vielä 1940-luvun lopulla. Kamppailu jatkui kylmän sodan pelikentillä, jotka sijoittuivat usein kulissien hämärään. Pelikentän tärkein jakolinja kulki kommunismin ja ei-kommunismin välillä, vaikka 1950-luvun mittaan kalkkiviivoja alettiin piirtää hiukan uusiksi. 1950-luvun alun kylmässä sodassa aseita olivat tieto, tiedustelu ja tutkimus, jotka kytkeytyivät osaksi poliittista päätöksentekoa. Näitä aseita lataili ja käytti myös vuonna 1952 perustettu Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki-säätiö (SYT):"-Jarkko Vesikansa artikkelissaan Kommunismin torjujat ensisammutustyössä kirjassa Ajankohta 1997 (toimittanut Timo Soikkanen Helsingin ja Turun yliopistot).

Vuoden 1918 voitonhuumassa suomalainen äärioikeisto uhosi, ettei työläinen nousisi enää koskaan puolustamaan omia oikeuksiaan omistavaa luokkaa vastaan. 1920-luku olikin poliittisesti vaikeaa aikaa, mutta jo 30-luvulla, ja varsinkin sodan jälkeen, vasemmisto alkoi saada poliittisen luottamuksensa takaisin toimimalla yhdessä maalaisliiton kanssa. Vaaran vuoksiksi nimetyt 40-luvun loppuvuodet ja erityisesti vuoden 1948 vallankaappaushuhut ja kommunistien pelaaminen syrjään olivat osa oikeiston sisällä tehtyä laajaa offensiivia Neuvostoliittoa ja suomalaisia kommunisteja vastaan.

Kokoomuksen vaikutusvaltainen taustajohtaja J.K Paasikivi oli kirjoittanut tästä jo Demokratia vai diktatuuri-kirjassaan (Suomalaisen kirjallisuuden seuran kirjapaino 1934). Paasikivi määrittäessään kantaansa kokoomuksen oikealla puolelle ilmestyneeseen Isänmaalliseen kansanliikkeeseen IKL:ään: "Määrittäessämme kantamme IKL:ään täytyy meidän ottaa huomioon fasistiset ja kansallissosialistiset liikkeet sellaisina kuin ne ovat ulkomailla esiintyneet, tarkastaa ja harkita niiden olemusta ja luonnetta kuin myös, mihin ne ovat muissa maissa johtaneet."

Paasikivi paljastaa IKL:n taustalla vaikuttavan isänmaallis-uskonnollisen ideologian olevan myös saman kuin mitä se on kokoomuksellakin. Erona on vain se, ettei itse liikkeitä voi hyväksyä koska ne rajoittavat ja kieltävät vapautta kaikilla aloilla, niin valtiollisella ja henkisellä kuin myös taloudellisella. Miksi Paasikiven kirja on tärkeä? Siksi että se paljastaa sen samankaltaisuuden, joka oikeistolla on samoin kuin sen ikuisen taistelutahdon vasemmiston vapausnäkemyksiä vastaan.

Erona on vain se, että IKL toimi aikoinaan kuin natsien ruskeapaidat katutappelijoina ja nyrkkinä vasemmistoa vastaan samalla kun kokoomus keräsi kabinetteihin suuromistajat ja rahoitti vasemmiston vastaista propagandaa. Vesikansa kuvailee artikkelissaan, miten moni oikeistolainen koki joutuneensa taistelemaan Neuvostoliiton edustamaa marxismi-leninismiä vastaan "oikea käsi selän takana". SYT oli elinkeinoelämän tukema ja julkisuudelta piilossa pysynyt voimakas vastarintaliike vasemmiston ajatuksia ja politiikkaa vastaan.

Asialla ei ollut mikään poikajoukko vaan alan kokeneita ammattilaisia, jotka olivat omistaneet koko elämänsä kommunismin vastustamiseen puolifasistisessa Suomessa sen traagisesta sisällissodasta lähtien AKS:n ja Karjala-seura riveissä. Näillä miehillä oli valtaa ja rahaa sekä suhteita medioihin, joista suurin osa edusti heidän omia intressipiirejään lähellä äärioikeistoa ryssän- ja uuden punakapinan pelossa, kuten he sitä itse kutsuivat. Uuden Suomen pääkirjoituksessa keväällä 1953 kuvataan hyvin taustalla vaikuttaneita ajatuksia:

"On liikaa tuudittauduttu kuvitelmaan, että kommunismin "rauhoittuminen" olisi muka merkki sen aktivismin taantumisesta ja heikkenemisestä. Ei mikään ole itsenäiselle kansakunnalle kohtalokkaampaa kuin tällaiseen harhakuvaan alistuminen. Nykyvaiheessa kommunismi on meilläkin yhtä vaarallinen kuin aikaisemminkin, jolloin se synnyttämillään häiriöillä antoi varoitusmerkkejä ja herätti nukkuvat."

KOM-teatterin laulu PORVARI NUKKUU HUONOSTI tarkoitti tätä ja oli suoraa vittuilua ja samalla varoitus historian toistumisesta. Porvari nukkui todella huonosti 1950-luvulla, jolloin Sdp ja Sak alkoivat saada sosiaalipoliittisia uudistuksiaan läpi eduskunnassa ja kommunistien kätyrinä ja neuvostoliitolaisten tiedottajana pidetty ja epäisänmaalliseksi leimatun Kekkosen asema vahvistui maalaisliitossa pitkien pääministerikausien ja puolueen oikeiston kukistumisen jälkeen. Kommunismin vastaisen toiminnan johdossa olivat professori Lauri Puntilan ns. poppooseen ja filosofian tohtori Keijo Alhon ns. johtoryhmään kuulunut joukko Vesikansan mukaan:

"Vaikka SYT:stä ei tullut EVA:n veroista mielipiteen muokkaajaa, ei sen yhteiskunnallista vaikutusvaltaa kannata väheksyä. Käytännön politiikkaan hallituksessa tai eduskunnassa se ei pystynyt enää vaikuttamaan samalla tavalla kuin Puntilan "poppoo", johon kuului jopa ministereitä. Kulissien takaisena verkostojen luojana SYT silti vaikutti niin politiikan ja elinkeinoelämän päättäjiin kuin toimittajiin, pappeihin, opettajiin ja muihin mielipidejohtajiin. Säännölliset raportit, tiedotusmateriaali, vaalipropaganda ja informaatiotilaisuudet, joissa yhteiskunnallista ilmiöistä puhuivat aikakauden vaikuttajat kuten L.A.Puntila ja Arvo "Poika" Tuominen, syvensivät osallistujien käsityksiä yhteiskunnallisista asioista ja uhkatekijöistä."

Tälle poppoolle pahin uhka tuli idästä ja sen viideskolonnalaisina pahimmat roistot olivat kotikommunistit. He seurasivat herkeämättä uhkina pitämiään kommunisteja ja olivat koko ajan askeleen edellä, tyyliin: hyökkäys on paras puolustus. Taistolaismaalittaminen on asia, josta kukaan ei puhu, kun ei halua paljastaa mistä ilmiössä on todella kysymys. Tai sitä, että se oli suurella rahalla kulissein takana suoritettu pitkä operaatio, mikä jatkuu vielä tänäänkin.

Sanalla sanoen taistolaiset on julistettu 70-luvulta lähtien Suomen lähihistorian pahimmiksi roistoiksi, jos ei mukaan lasketa Lallia, joka perimätiedon mukaan tappoi piispa Henrikin Köyliöjärven jäällä. Kumpikaan edellä mainituista väitteistä ei pidä paikkansa. Lalli ei tappanut piispa Henrikiä eivät taistolaiset ole Suomen lähihistorian pahimpia roistoja vaan kansainväliseen malliin tahallisen poliittisen mustamaalaamiskampanjan uhreja, jos oikein tarkkoja ollaan. Kuva on isompi kuin varsinainen kohteensa. Se on kollektiivisen muistin räpelöimistä ja kurinpalautusta syyllistämällä koko sukupolvi aina kun sen, tai sen perillisten, parissa alkaa esiintyä taas radikaaleja ajatuksia.

Ilmiöllä on toinenkin nimi: maalittaminen, joka jatkuu yhä kiihtyen. Asialla ovat vanhat tutut oikean äärilaidan mainosnikkarit, kuten kokoomuksen kansanedustaja Ben Z. Historiallisesti ilmiö on kansainvälinen ja limittyy maailman murroskausiin; Euroopan hulluksi vuodeksi kutsuttu vuosi 1848 oli räpistelyä irti Wienin tanssivan kongressin jälkimainingeissa Eurooppaan hiipineestä jäykkäniskaisesta oikeistodiktatuurista.

Taistolaisuudeksi kutsuttu ilmiö linkittyy taas vuoden 1968 rajuihin De Gaullen ajan jäykkää konservatismia vastustaneisiin Pariisin opiskelija- ja nuorisomellakoihin, joissa vastustettiin sotia, vanhempia, USAta sekä imperialismia että vaadittiin oikeuksia aiemmin alistetuille ja syrjityille vähemmistöille ja jotka levisivät kulovalkean tavoin ympäri ajattelevaa länsimaailmaa vallanpitäjiä säikytellen kuin varoitukseksi uuden vallankumouksen mahdollisuudesta.

Suomessa radikaalinuoriso imeytyi 60-luvun lopussa ja 70-luvun alussa kommunistien radikaaliin vähemmistösiipeen, jonka kuolonsuudelmaksi osoittautui liian läheiset suhteet silloiseen Neuvostoliiton hallitsevaan kommunistipuolueeseen, joka oli Breznevin kaudella jähmettynyt vanhoilliseksi kylmän sodan ja omaa kansaansa sortavaksi vanhojen punanaamaisten ukkojen kuolemalle haisevaksi kerhoksi vailla kosketusta todellisuuteen. Taistolaiset ovat saaneet osin syystä ja osin syyttä niskoilleen kaikki sen ajan radikalismin helmasynnit, vaikka Suomessa unohdetaan, että taistolaiset olivat kovin nuoria hurmapäisyydessään eivätkä synnyttäneet Italian ja saksan tapaan väkivaltaisia terrorisoluja murhaamaan mädän kapitalismin pahimpia edustajia.

Taistolaismaalittaminen on ollut ja tulee aina olemaan se luuranko, joka vedetään heti kaapista ulos, kun joku uskaltaa alkaa puhua taas ihmisten keskinäisestä solidaarisuudesta, tavallisten ihmisten riistosta, Marxin kurjistumisteoriasta ja ahneiden ylikansallisten kapitalistien saastuttamasta planeetastamme. Asetelma on kummallinen. Kurjuudesta ja hädästä hätääntyneiden ihmisten syyllistäminen versus sillä hyvin tienaavien ja siksi välinpitämättömien, on mestarinäyte siitä, miten maalittamalla saadaan syyttömät näyttämään syyllisiltä ja ihmiset unohtamaan omat etunsa. Kaikki alkoi, kun maailmalla julkaistiin Kommunismin Musta kirja. Sitä yritti huonolla menestyksellä matkia entinen taistolainen Ilkka Kylävaara, joka edusti sitä viidettä kolonnaa työväenluokan älyllisen nuorison keskuudessa, joiden tiedettiin taustojensa takia palaavan kasvukipunsa kärsittyään takaisin isiensä jalanjäljissä luokkansa etua puolustamaan.

Juuri siksi on ikävä lukea Kylävaaran (toim.) taistolaisia pahasti alta lippaan omaa kilpeään kiillottaakseen panevaa kirjaa Taistolaisuuden musta kirja (Tammi 2004). Kirja on hyvin tehty ja etenee yhtä sulavasti kuin myrkky suonissa. Juuri sitä se onkin täynnä pahanilkisyyttä ja sormella osoitteluineen. Olivathan taistolaiset pelottava ajanilmiö sen ajan Kekkoslandian konsensus-Suomessa. Tai tarkemmin, juuri siksi syntyi Metallin lakon jäljiltä ja taistolaisten hävittyä taistelun työpaikoilla, kouluissa ja yliopistoissa ihmisten mielistä Korpilammella 1977 se kuuluisa Korpilammen henki, mikä ei ollut yhteen puhaltamisineen Suomi Nousuun (oli heti seuraavana vuonna 1978 järjestettyjen eduskuntavaalien SDP:n vaalitunnus).

Olli Santavuori kirjoittaa kirjassa otsikolla katkelmia teoksesta Maolaisuus sisältäpäin 1969-1974 ja muita poliittisia muistelmia mielenkiintoisia huomioita ja ajankuvia noista hetkistä, joista moni ei haluisi enää kuulla tai muistaa yhtään mitään. Santavuori kertoo, miten Rauhanpuolustajat eli pulut toimivat aina Neuvostoliiton linjaa myötäillen: "Kun yritimme, 60-luvun radikaalit, uusvasemmistolaiset ja maolaiset, solidaarisuusliikettä rakentaa, aina rauhanpuolustajat olivat niskassa. Räikeimmin tämä tuli esiin Vietnam-liikkeen hajottamisessa." Santavuoren kirjoitus on kirjan herkullisinta antia, koska se samalla tahtomattaan paljasta kulissein takan olleen kovan pelin eri ryhmien välillä. Radikaalirintaman kaukalolla oli monia taistelevia ryhmiä, joista taistolaiset onnistuivat muita paremmin hieman samaan tapaan kuin bolsevikit aikoinaan kaappaamaan vallan pienen ryhmän avulla suurta hälyä muissa aiheuttaen.

Santavuori vain vahvistaa televisiossakin esitetyn väitteen erityisesti taistolaisten yhden ovelimman ja osaavimman agitaattorin, myöhemmän kansanedustaja Jaakko Laakson avainroolista organisoidussa maolaisvastaisessa toiminnassa, mikä käytännössä johti maolaisliikkeen näivettymiseen muutaman sekavan ja eripuraisen entisen radikaalin ryhmäksi. Santavuoren kirjoituksesta paistaa läpi myös silloin käytössä olleet likaiset temput ja suoranainen terrori, jos ei nyt vielä julkista valtaa vastaan - sen hoiti ekofasismiaan kehitellyt Pentti Linkola lähes yksin - niin ainakin toisia ja epämiellyttäväksi koettuja toisinajattelevia tovereita kohtaan. Kirjoituksen sävy vaikuttaa vahvasti julkiselta pakkoneuroosilta, mitä se olikin:

"Tunnelma 70- ja 80-luvulla oli monta kertaa, että jotakin jopa asuntoon käyvää vahtaamista ja terrorisointia oli aina välillä tapahtumassa, vaikka selviä näyttöjä siitä ei koskaan saanut ja siitä puhuminen olisi johtanut vain vainoharhaiseksi leimautumiseen, mikä minulle joka tapauksessa tapahtuikin jo 74 lähtien, koska olin aluksi oikeasti sairas. Tämä ei välttämättä ollut tiedonantajalaisten toimintaa vaan yhtä hyvin valtiollista toimintaa. Poliittinen toimintakin oli osin maanalaista, käytiin salakielellä, non-verbaalisella viestinnällä, symbolisilla teoilla jne; häissä ja hautajaisissa ja muissa juhlissa ja tavallisissa kokoontumisissa ja tapaamisissa oli välillä tuskallista olla, kun ei oikein tiennyt koskaan mistä varsinaisesti keskusteltiin ja mitä asioita oikein hoidettiin, kun itse olin aina toiminnan julkisella puolella enkä ollut enää johtotehtävissä."

Ainoa taiteilija, jota voisi verrata menneiden aikojen taistolaisiin eli nykyisiin ELOKAPINALLISIIN ehdottomuudessa, on italialainen elokuvaohjaaja Pier-Paolo Pasolin. Tänä vuonna tulee täyteen sata vuotta italialaisen elokuvaohjaaja Pier-Paolo Pasolinin (1922-1975) syntymästä. Nykypäivän ahdistuksia kuvaavan Pasolinin elokuvien filosofia ja filosofinen elokuva on tehty tärkeilemättömästä kansanomaisuudesta, ja vapaudesta, sen kaipuusta sekä sen ilmentymisestä eroottisena autonomiana, mikä ilmenee erityisesti alastomuutena, huolimatta säädyllisyyden valekaapuun puetusta vanhoillisista kahleista ympärillä. Christian Braad Thomsen kutsuu Pasolinia Leppymättömät (LIKE 1990) - kirjassaan syystäkin "ikuiseksi kerettiläiseksi" vastustaessaan kansankielellä sanottuna sisäsiistiksi tekeytyvää paskaa, mikä pitäisi olla sääntö, ei poikkeus, kuten se aina on, maailmassa, sillä Pasolin tiesi, ettei ihminen ole rationaalinen olento, joka piittaisi viime kädestä totuudesta.

Martti Bergerin mukaan (Orgioiden LIKE 1995 suomentaja) Pasolin ravisteli ja loukkasi varsinkin niitä, jotka olivat korottaneet kaksinaismoraalin ihmiskunnan kehityksestä ja alistumisesta viralliseen asemaan eli porvaristoa: "Runoteoksessaan Poesia in forma di rosa (vuodelta 1964) Pasolini oli jo esittänyt ajatuksen siitä, että loukatessaan historiallisia moraaliarvoja uuskapitalismin valta rikkoo peruuttamattomasti yhteiskuntaa vastaan." Pasolinissa tuli lihaksi Jose Ortega y Gassetin Massojen kapina - La Rebellion de las Masas (Otava 1952) kirjan toteamus Euroopan historiasta, joka on ensi kertaa "tuikitavallisen" ihmisen ja hänen tekemiensä ratkaisujen varassa.

Paitsi ettei Pasolin ollut "tuikitavallinen". Hän manifestoi rajoittamattoman kerronnan puolesta ja kritisoi massayhteiskunnan kasvottomuutta puhuen köyhälistöstä. Pasolin inhosi ohjaustyön sovinnollista logiikkaa, tunnustaen visionsa maailmasta liikkuvan porvarillisen tietoisuuden ulkopuolella: "Kurjuus on ollut intiimin luonteensa vuoksi eeppistä, ja ainekset, joista köyhän psykologia muodostuu, ovat aina tietyllä tavalla puhtaita." Pasolinille ne olivat vailla tietoisuutta ja siten perustavanlaatuisia.

Christoph Klimke kirjoitti kirjassaan Olemme kaikki vaarassa - Pasolini oikeusjuttu (LIKE 1997), miten monet halusivat olla kuin Pasolini, niin kuin tietäisivät mitä se merkitsee: "Itsensä tunnistaminen merkitsi tällöin kaunistelematonta röntgenkuvaa. Ruumis oli ja on meidän paikkamme. Pasolin, velho, suri sitä, että päivittäin kaikkialla maailmassa lumous haihtui. Hän määritteli yhä uudelleen tuntemattomassa piilevän suuren estetiikan. Tuntematon maailma, tuntemattomat ihmiset voivat vain rikastuttaa meitä."

Cristoph Klimke teki Pasolinista viimeisen haastattelun päivää ennen hänen traagista murhaansa ja kirjoitti kirjassaan Pasolinin sielunmessussa meidän astuvan valoon: "Me syytämme ja meitä syytetään. Me annamme käydä oikeutta itseämme vastaan, sen sijaan että kävisimme itse oikeutta. Meiltä puuttuu, kuten nykyjään usein puuttuu taiteesta, seksi ja huumori, kritiikki ja ironia. Se johtuu meistä. "Olemme kaikki vaarassa". - Tiedän erittäin hyvin, kuinka ristiriitainen on oltava, jotta olisi todella johdonmukainen!

Pasolin vastusti kulutushysteriaa, luonnon tuhoamista, kolmannen maailman riistoa, kulttuuriperinnön hävittämistä, televisiota ja vankiloita (mitkä nykyisin ovat jo sama asia ja metafora), pikkuporvarillista tietämättömyyttä ja yläluokan vaatimuksia. Pasolin kyseenalaisti kaiken ja kaikki. Siksi häntä ei voi verrata suomalaisen radikalismin historiaan tai edes nykypäivään; Suomessa on vaikea kuvitella Pasolinin tapaista "vapaata hangen jättiläistä ja boheemiradikaalia", joka ajatteli ja toimi johdonmukaisesti auktoriteetteja, ja sen parasta työkaveria, tyhmyyttä, jota löytyy yllättävän paljon ns. viisauden ja järkevyyden seasta, vastaan.