Tämänkö takia Sorsa pelattiin syrjään presidenttipelissä?

Teksti Harald Olausen

"Tseka, NKVD, OGPU, GPU, KGB, FSB, GRU ja SVR. Nimi vaihtuu, mutta teot pysyvät. GRU:n vakooja Richard Sorge hankki Josif Stalinille tiedot siitä, milloin Saksa hyökkää Neuvostoliittoa vastaan ja milloin Japani iskee Yhdysvaltain Tyynenmeren laivastoon. Bondin luojan Ian Flemingin mielestä Sorge oli kaikkien aikojen loistavin vakooja. KGB:n eversti Oleg Gordijevski on puolestaan tuhoisin neuvostoloikkari. Hän loikkasi länteen vuonna 1985." Ylen radio 1:sen esittelyteksti.

Ylen radion laadukkaan kulttuurikanavan radio 1:sen ehdottomasti jännittävintä ja kiinnostavinta kesäkuunneltavaa on ollut toimittaja Raimo Tyykiluodon ja toimittaja ja tietokirjailija Hannu Pesonen sarja vakoojista. Jutut ovat iskeviä, tarinointi soljuvaa ja ne pitävät kuuntelijaa otteessaan. Erityisesti jakso Stalinin vakooja ja kylmän sodan loikkari on kiinnostava nimenomaan Oleg Gordijevskin tarinan kohdalla osassa Stalinin vakooja ja kylmän sodan loikkari. Se käsittelee Suomea ja vihjailee kiinostavasti.

Suomalaisia on aina kiinnostanut yli 1300 kilometrin rajan Venäjän kanssa tarjoama poikkeuksellinen asema idän ja lännen varassa. Erityisesti se "jamesdondimainen" salaperäisyys ja suoranainen kutsu toimia maailman vakoojapääkaupunkina kylmän sodan kuumimpina aikoina 1960- ja 70-luvuilla. Erityisesti se, ettei asioista saanut puhua niiden oikeilla nimillä, ja että kulloinenkin maan johto on ollut salailun mestareita ja hyvin tietoinen kävelystään maailmapolitiikan veitsenterällä muiden katseiden alla.

Vuonna 1997 ilmestyi paljon kohua ja pahaa mieltä aikaan herättänyt Gordijevskin yhdessä toimittaja Inna Rogatchin kanssa kirjoittama muistelmateos Sokea peili. Molemmat tekijät olivat läsnä kirjan julkistamistilaisuudessa Helsingissä elokuussa 1997. Professori Kimmo Rentolan mukaan kirja antoi uutta tietoa KGB:n menettelytavoista ja ulkomaantiedustelun käytännön toteutuksesta. Yleisesti kirjaa pidettiin kuitenkin epäluotettavana ja liioittelevana. Mitä se olikin kuin tilauksesta tehty.

Ylen toimittaja Mikko Pesosen 31.5.2020 otsikolla Agenttitarina, joka kävi Moskovassa ja katosi – kehuttu brittikirja palauttaa mieleen tapahtumat Suomessa 1990-luvun lopussa (https://yle.fi/a/3-11368926) on hyvä katsaus vieläkin ajankohtaiseen keskusteluun kirjasta ja suomalaisista vakoojista. Keskustelu ei ole hävinnyt mihinkään. Sitä ylläpitää vauhkoontuneeseen tahtiin tasapainonsa itse aiheutetuissa häiriötiloissaan, joskus vaarallisesti menettänyt, Olli Rehnin paras kaveri, Alpo Rusi, kirjoissaan.

Rusin mukaan demarit olivat läpeensä täynnä vakoojia, etenkin puolueen ylin ja vaikutusvaltaisin johto Sorsa mukaan lukien. Rusi perustaa väitteensä Gordijevskiin, jonka mukaan Sorsa oli kuulunut "ensimmäiseen yhteysluokkaan", eli hänellä olisi ollut liian läheiset suhteet KGB:hen ollakseen vain viattomasti muuta kuin naamioitua vakoilemista. Viime vuosiona Rusi, jota itseäänkin on epäilty sekä agentiksi että homoksi, on alkanut tuottaa kuin liukuhihnalta asiaa käsitteleviä muistelmakirjojaan. Niitä on mukava lukea mutta ne sisältävät sen verran puppua, ettei niitä voi suositella totuuden etsijöille ja maltillisen politiikan ystäville.

Toisaalta Rusi purkaa kollektiivista traumaa ja on kirjoittajana napakka ja hurmiollinen. Vakoojista ei puhuttu koskaan Kekkosen ajan kovan sensuurin ja suomettumisen Suomessa avoimesti, ja sekä Sorsa itse että silloiseen sosialidemokraattiseen ulkopoliittiseen eliittiin kuuluneet keskeiset avainpelaajat, ovat jo joko poistuneet lopullisesti näyttämöltä tai ovat visusti hiljaa asiasta. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö Sorsa olisi ollut liian läheisissä suhteissa vakoojiin. Rusin yllä leijuu vieläkin epäilyt.

Kaikki muutkin suomalaiset sen ajan kärkipoliitikot olivat läheisissä tekemisissä vakoojien kanssa, joista useta olivat toimittajia. Erityisesti kepulaiset olivat rähmällään itään. Suomi oli kylmän sodan vuosina suoraan kuin James Bondin romaaneista. Helsingissä ei voinut olla törmäämättä vakoojiin. Täällä oli jopa tungosta. Kaupunkia pidettiin hyvänä koulutuspaikkana vakoojille. Baareissa ja mitä mielikuvituksellisimmissa paikoissa tapasivat toisiaan eri maiden vakoojat salaisia viestejä vaihdellen.

Alpo Rusi arvioi Sorsan suhteita Neuvostoliittoon ja Neuvostoliiton edustajiin kriittisesti artikkelissaan mm. Kanavassa lähteenään saksalaisten historioitsijoiden Michael Ploetzin sekä Hans-Peter Müllerin vuonna 2004 julkaisema teos Ferngelenkte Friedensbewegung. Artikkelin loppuyhteenvetona Rusi kirjoittaa ärsyttävästi: "Kalevi Sorsa on saattanut olla suomettumisen sensuurin salattu ongelma, jonka selvittämisen estäminen estää kaikkinaisen suomettumisen avaamisen ja tunnistamisen."

Sorsasta on kirjoitettu suhteellisen paljon kirjoja ja hänestä on esitetty yhtä paljon uskomattomia väitteitä, kuten se, että hän on yksi kuumista nimistä Tiitisen listassa. Sorsa on itsekin kirjoittanut Väinö Tannerin esimerkin mukaisesti mukavan lisän poliittiseen historiaan sujuvalla kynällään erilaisia huomioita ja kuvauksia omasta poliittisesta urastaan mm. Paikallisjunalla Eurooppaan (1991), Uusi itsenäisyys (1992) ja muistikuvia, mielikuvia (1995). Mutta jokin tuntuu puuttuvan. Jokin oleellinen. Ehkä se salaisuus!

Suomessa pitäisi olla tutkivaa historiankirjoitusta kyetäkseen vastaamaan vaikeaan kysymykseen siitä, millainen hän oli ajatuksissaan? Mitä hän halusi ja himoitsi ja mitä hän muilta piilotteli? Sitä emme tiedä mutta haluaisimme tietää. On arveltu jossain arvioissa Sorsan olleen homo tai ainakin bi, mikä nyt tänään ei tunnu enää niin ihmeelliseltä ja epätodelta. Silloin se oli synti ja rikos. Suomalaisessa politiikassa johtopaikoilla ei ollut virallisen lätinän mukaan homoja. Miksei näistä asioista puhuta?

Sorsan homoudesta liikkui juoruja ja vitsejä julkisuudessa. Se ei ole oleellista, mikä hän oli tai ei, vaan se, miten homoutta käytettiin julmasti hyväksi vakoojapelissä ja maailmapolitikassa toisia vastaan ja hyväksi. Asiasta ei kuitenkaan ole mitään varmaa tai todennettua tietoa. Idea oli kyseenalaistaa Sorsan uskottavuus. Jos Sorsa olisi ollut homo, olisi KGB voinut asettaa hänelle "hunaja-ansan" vielä silloin kun hän 60-luvulla työskenteli maailmalla. Myöhemmin KGB osasi tunnetusti odottaa ja veikata oikeaa hevosta (ehkä hieman avittaenkin) saaliinsa kasvaessa täyteen mittaansa pääministerinä.

Sorsasta kehittyi osaava ja vaikutusvaltainen poliitikko sekä tarkkasilmäinen opportunisti, joka osasi tarttua tilaisuuksiin silloin kun niiden aika ja hetki oli. Sorsa itse oli ihmeissään väitteistä ja raivostui täydellisesti. Mitä muuta hän olisikaan voinut tehdä? Sorsa tyrmäsi täysin Gordijevskin yhdessä toimittaja Inna Rogatchin kanssa kirjassaan Sokea peili esittämät väitteet ja kiisti ne jyrkästi. Hänen mukaansa suomalaisilla oli neuvostoliittolaisten kanssa sama keskusteluyhteys kuin muidenkin kanssa. Ainoana erona oli, että Neuvostoliitto oli hoitanut yhteyksiä paitsi diplomaattien, myös turvallisuuspalvelunsa kautta.

Asia kuumensi suomalaista poliittista keskustelua. Tulistunut Sorsa, jolla oli ajoittain presidentti Koiviston tapaan (haukkui toimittajat sopuleiksi ja murjotti Ylelle) huonot suhteet medioihin (kuuluisa Lahden infokratia -puhe), vaati Julkisen sanan neuvostoa tutkimaan tapaa, jolla Gordijevskin kirjaa oli käsitelty medioissa. Professori Kimmo Rentola tuki Sorsaa. Hänen mukaansa esitetyt todisteet suomalaispoliitikkojen sopimattomasta toiminnasta olivat hataria. Mutta se ei ole koko totuus.

Totuus on piilossa. Olemme saaneet vasta esimakua siitä, mitä se voi olla. Kirja oli ennakkovaroitus vaikka ei olekaan pätevä tutkimus. Oikeudenkäyntiin Helsinkiin syksyllä 2000 henkilökohtaisesti saapunut Gordijevski piti erityisen loukkaavana käsikirjoituksen päätymistä Moskovaan. Ilta-Sanomille tuolloin antamassaan haastattelussa Gordijevski sanoi, että "käsin tekemistäni lisäyksistä voidaan päätellä mahdollisia heikkouksiani ja niiden perusteella minut voidaan tappaa".

Sorsasta saamme tuskin koskaan selville sen enempää kuin mitä hänestä on nyt kirjoitettu. Sorsa oli hiljaa kaikkein suurimmista salaisuuksistaan. Kylmä sota, uusvasemmistolaisuus, vuoden 1968 nuorisomellakat, Neuvostoliiton maailmanvallan hiipuminen Breznevin korruption raskauttamana, ja vaihtoehtoisen edistyksellisen liberaalidemokraattisen politiikan hahmotteluyritykset, vastaan vanha jäykkä, kylmän sodan ja amerikkalaisen asevarusteluteollisuuden ylläpitämä status quo, murtui lopulta 70-luvulla.

Hinta oli kova niin demokratialle, kuin politiikassa mukana oleville ihmisille. Mikä oli Sorsan, jota pidettiin Neuvostoliiton kämmenellä kiltisti kulkevana ja helposti ohjailtavana poliitikkona, oma hinta ja kohtalo? Pelattiinko hänet juuri tästä syystä syrjään presidenttipelissä, ja jos niin, kenen toimesta? Jonkinlaisen vastauksen hän "yrittää" antaa kirjassaan Kansankoti ja punamulta (Otava 2003) siinä haluamatta onnistua, sillä kirja selittää ja peittelee lukijan harmiksi enemmän kuin paljastaa.