Tannerilaisen hyvävelijärjestelmän synty

Tesksti Harald Olausen

"Tämän kirjan päähenkilölle kävi elämän ensimmäisissä arpajaiaisissa kohtalainen onni. Perintötekijöinä hän sai geeneissään sopivassa suhteessa ymmärrystä ja lujaa tahtoa. Ympäristötekijätkään eivät olleet musertavat. Hän syntyi työväenluokkaan mutta ei aivan sen alimmille portaille. Hänen ei tarvinnut aloittaa elämäänsä virikkeiltään vähäisellä maaseudullla vaan hän pääsi heti ensiaskeleista mukaan kehittyvävän kansakunnan ja sen pääkaupungin alati kehittyvään sykkeeseen."

Lasse Lehtinen Väinö Tanner – itsenäisen Suomen mies (Otava 2017).

Lasse Lehtisen kirja Väinö Tannerista on omahyväisen ja itseriittoisen miehen kirjoittama kirja toisesta samanlaisesta omahyväisestä ja itseriittoisesta miehestä. Samalla se on huono esimerkiksi siitä, mitä historiankirjoittaminen pahimmillaan voi olla silloin, kun kirjoittaja luulee olevansa kaikkien muiden ihmisten ja sääntöjen sekä yleisten totuuksien yläpuolella tulkitsemassa vain näkemäänsä ahtaasti omasta lähtökohdastaan ja omasta missiostaan nostaa toisia ja samalla upottaa muita.

Lehtinen rakastaa esiintymisiä ja oman nimensä näkymistä parrasvaloissa. Hänen elämänsä suuri kompastuskivi on ollut se, ettei ympäristö ole pitänyt häntä yhtä suurena nerona samalla tavalla kuin hän itse on itseään pitänyt jo lapsesta lähtien. Siksi hän on siirtänyt itseihailunsa menneeseen ja historian kuuluisuuksia valitessaan Väinö Tanneriin, josta on tullut kuin hänen itseihailunsa alter ego, ja samalla selitys myös oman poliittisen uransa haaksirikolle: muut ihmiset kun eivät ole Lehtisen mielestä ymmärtäneet hänen pyyteetöntä työtään koko kansakunnan eteen ja sen parasta ajatellen vaikkapa Amerin menestyksekkäänä tupakkalobbarina aikoinaan.

Tuntuu kuin Lasse Lehtinen kirjoittaisi koko ajan itsestään vaikka kohteet näennäisesti vaihtuvatkin. Tannerin hän kokee enemmän kuin veljeksi politiikassa ja historiassa. Lehtisen mieli on jäänyt vuoteen 1956 SDP:n ylimääräiseen puoluekokoukseen, jossa puolue repesi kahtia. Lehtisen omaa elämää julkisuudessa selittää paljon oikeaan aikaan oikeassa paikassa oleminen, kuten Tannerinkin. Kirjansa ensimmäisessä luvussa hän kertoo seikkaperäisesti sen, miten Tannerista tuli Tanner. Se ei ollut tietenkään mitään sattumaa. Kansakunta oli vasta syntymässä ja Tanner asioiden sekä tapahtumien keskellä aikalaistodistajana Helsingissä ympärillään muita samanlaisia, joista tuli seuraavina vuosina kansakunnan kaapin päälle tulevia johtajia, kansanedustajia, ministereitä ja yritysjohtajia sekä kulttuurielämän nimekkäitä vaikuttajia.

Siinä mielessä eräästä ajanjaksosta suomalaisessa historiassa voidaan perustellusti puhua Tannerin tasavaltana, koska se myös kuvasti sitä jyrkkää kangistumista ja valtavia takaiskuja, minkä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun optimismi ja usko työväenliikkeen avulla tehtävään yhteiskunnan uudistamiseen ja sosialismin hiipui niin koko yhteiskunnassa, Tannerin mielessä kuin sen ajan vapautta kaivanneissa yksilöissäkin, synnyttäen hyvän alun jälkeen pitkän poliittisen ajanjakson murhetta ja pahaa, josta saamme vieläkin kärsiä (1918-tragedia, 1920-luvun oikeistoterrori, yhtenäisen ja vanhan työväenlikkkeen hajaannus, Mäntsälän kapina ja Lapuan liike, Ukko-Pekka, sodat, Neuvostoliiton aggressiivinen laajentumispolitiikka jne.).

Kirjan yleissävy on kertova ja historian mutkia Tannerin näkövinkkelistä suoristava, mutta vetävästi kirjoitettu ja kannattaa lukea jo siksikin. Lisäksi kirja sisältää elävää poliittista historiaa sadan vuoden perspektiivillä tarjoiltuna. Lehtisen kuvaamia Tannereita on neljä; vanhan työväenliikkeen yhteistyöhön uskonut sovitteleva ja ratkaisuja etsinyt Tanner, yritysjohtaja ja puoluejohtaja Tanner, sotien kriisiajan päättäväinen Tanner sekä lopuksi virheitä tehnyt ja poliittisesti hyväksikäytetty katkera Tanner. Kirjassa Tannerista saa hyvinkin suomalaisen kuvan. Hän oli kuin suomenhevonen puskiessaan asioita jääräpäisesti eteenpäin. Joidenkin mukaan hän oli huumorintajuton idiootti. Lehtisen Tanner ei ollut se Tanner, mikä hän oli oikeasti ja se hieman häiritsee kirjassa.

Tanner on muovannut oleellisesti vasemmistolaisen työväenliikkeen historiaa, ja ollut itse ristiriitoja herättäneenä keskeinen nimi suhtaumisessa valtaan ja siihen, miten sitä käytetään. Jo siksi kirjan pitäisi kiinnostaa niitä, jotka eivät Tannerista tiedä mitään. Lehtinen on itse tannerilainen – siis sellainen tannerilainen, kun hän on omassa mielessään Tannerinkin kuvitellut olevan. Siksi Lehtisen Tanner on enemmän porvari kuin sosialisti. Enemmän nationalisti kuin internationalisti. Enemmän pragmaatikko kuin idealisti. Mutta mikä ikävintä: enemmän omaa etua ajatteleva hyväveliverkostolainen suhmuroistija, kuin avoimilla korteilla toimiva rehellinen demokraatti. Kirja kertookin enemmin tannerilaisen hyväveliverkoston syntymisestä ja toiminnasta kuin itse varsinaisesta Tannerista - kirja kertoo ehkä sittenkin Lehtisestä itsestään idealisoituna kuvana Tannerina.