Tanskalaista nasevaa irvailua mustassa komediassa!

Teksti Harald Olausen

Tanskalainen hulluus viehättää. Se on sekä aseistariisuvaa että hulluttelevan arkipäivän kapinamieltä ravitsevaa. Hulluutta on montaa lajia. Kreikkalainen hulluus oli varovaisuutta, ettei kusi nouse liikaa päähän ja samalla unohtaisi maanmatosen julman kohtalon. Ruotsalainen hulluus on teeskentelyä ja yliampuvaa typeryyttä – paitsi Bergmanilla, jolla se on yhdistettynä älyyn ja Eroksen viettelevään voimaan. Suomalaisilla hullus on "rytöhulluutta", jotain pelottavan yksityistä, juroa ja vaarallista, ja siksi ehkä myös vaiettua ja piilotettua, vaikka koko kansa vaikuttaa umpimielisyydessään ja epäilevyydessään enemmän kuin hullulta.

Tanskalaisilla ei ole norjalaisten Ibsenia tai ruotsalaisten Strindbergia kuvaamaan ihmisten välisten suhteiden valheellisuutta ja keskinäisen ymmärryksen haurautta. Mutta heillä on ahdistunut Kierkekaardin eksynyt sielu ja paljon tunnollaan muuta pahantekemisestä aiheutuvaa syyllisyyttä. Heillä on myös muista pohjoismaisista kansoista poiketen yhtä hyvä itsetunto kuin saksalaisilla, ja kyky nauraa itselleen tai ongelmilleen, haistattamalla pitkät kaikelle teeskentelylle ja tekopyhälle typeryydelle: he osaavat panna itseään taidokkaasti yhtä halvalla kuin ympäristöään halvaannuttavia kuristuskuristustylsyyslatteuksiakin.

Mikä olisi oikea sanahirviö kuvaamaan tätä hauskaa ja anarkistisen sekoilevaa ilottelua kuin aikoinaan parhaimpiin dogmaelokuviin kuuluvaa Lars von Trierin Idiootteja (1999)? Ehkä psykopaattien sekoilut iloisessa Tanskanmaassa aikuisversiona tähän päivään sovitettuna, kuin Folk og Rövere I Kardemomme byssä? Idiootissa on samaa hulluttelua ja aitoa tunteiden ylä- ja alamäkeä, mitä Retfærdighedens Rytteressakin on. Ne ovat molemmat pornoelokuvia pääosin tuottavan von Trierin firman Zentropian elokuvia. Mukana on jopa yksi sama luonnenäyttelijä, Nikolaj Lie Kaas, molemmissa elokuvissa.

Elokuva on musta komedia, jossa pintaan nousevat pääosiin niin yksityiset kuin yhteiskunnalliset traumat, joita ei noin vain paranneta, vaikka tahtoa olisi. Sitä ei aina kuitenkaan ole, koska ihmiset eivät enää usko mihinkään. Elokuva kuvaa samalla sekä tanskalaista ahdistavaa nykytodellisuutta vailla mahdollisuuksia juurikaan muuttaa sitä tai muuttua itse, jossa jumala on lopultakin kuollut (ja se pitäisi keksi uudelleen) ja Kirkekaardista on jäänyt jäljelle vain pelkkä joka paikkaan tummat lonkeronsa ihmistä halvaannuttaen ulottava epämäärinen ahdistus, mikä kalvaa kaikkia elokuvan henkilöitä.

Tästäkin elokuvasta näemme selvästi, miten tanskalaisissa nykyelokuvissa on sitä jotain vastustamatonta imua, mitä monista muista pohjoismaisista – erityisesti suomalaisista (olisi vaikea kuvitella, että pönäkkää lappiaiheisista toimintaelokuvasarjaamme elähdyttäisi esimerkiksi tämän tanskalaiselokuvan eloisa dialogi ja irvokkaan nautinnollinen itsensä häpäisy ja hulluudella leikittely) – tuntuu puuttuvan. Kaikki tämä on laskettava siksi hienoksi perinnöksi, mitä von Trierin kapinallinen dogmasukupolvi on maan elokuvatuotantoon jättänyt pysyvänä merkkinä. Siitä esimerkkinä osaavat ja rehevät näyttelijät ja tämä elokuva.

Elokuva saama vastaanotto Tanskassa on ollut erinomainen. Esimerkiksi Soundvenuen arvostelija kutsuu elokuvaa yhdeksi sydämellisimmistä, viihdyttävimmistä ja mestarillisimmista tarinoista ihmisen merkityksen kaipauksesta, jonka hän on nähnyt tanskalaisessa elokuvassa:"On kuin 90- ja 2000-luvun sankarimme olisivat palanneet tänne aikamme synkimpänä hetkenä pelastamaan tanskalaisen elokuvan ja elokuvateattereiden lisäksi meidät kaikki tältä kriisiajalta." Minusta parasta tanskalaisissa nykyelokuvissa on niiden runollisuus arjen realismiin yhdistyneenä Puskinin ajatukset sisäistettynä ja von Trieriä uonohtamatta.

Puskin muistutti aina, että tarinoissa ja tarinoinnissa pitää unohtaa halu leikkiä fiksua, ja vain kuvata tapahtumia ja ihmisiä sellaisena kun ne itse näkee ja kokee. Tässä elokuvassa teemana on kaksi tärkeää kokonaisuutta; kosto ja kysymys, onko maailma sittenkin järjestetetty pienintä yksityiskohtaa myöten valmiiksi niin, että kaikki vaikuttaa (Platon jo tajusi tämän) kaikkeen, ja kaikella pienellä on ratkaiseva merkitys niin, ettei suurta voi olla ilman pientä eikä siis sattumaakaan (silloin voi gnostilaisesti ajateltuna maailmassa taistelevan jumalan hyvät vastaan pirun pahat enkelit) ole? Ehkä! Mutta mille me silloin kostaisimme? Kosto ei voi olla suloista, jos sillä ei olekaan oikeaa kohdetta, vaan "muu" on tapahtunut jonkun sellaisen takia, jolla ei ole mitään arvoa, nimeä tai merkitystä kenellekään (a. johtaa b:hen ja b. taas c:hen mutta sitten tapahtuu jotain kummaa).

Miksi tämä elokuva sitten koskettaa niin syvältä muidenkin, kuin vain omanlaiseensa Hamlet-hulluuteen taipuvaisten tanskalaisten sieluja? Siksi että vittuuntuminen ja voimattomuus pahan edessä on yhteistä kaikille ihmisille. Nykyisin tuntuu siltä että kätemme olisi etukäteen sidotut pahan edessä, emmekä saa sitä kuriin tai estettyä, koska sitä suojellaan pikkumaisten sääntöjen turvin (piru asuu aina yksityiskohdissa). Lars von Trier on näyttänyt tämän pahan ylivallan turmiollisuuden monissa aikaisemmissa elokuvissaan mm. Europassa (1991) sekä Breaking the Wavesissa (1996), mutta aivan erityisesti televisiosarjassaan Riget (1998). Mutta niin on tehty (yllätys, yllätys) ansiokkaasti myös Suomessa Raidissa vuonna 2003.

Eräs tahallaan vaiettu ikävä salaisuus mutta myös vapauttava tosiasia (uskonnot ja poliitikot) on se, ettei maailmalla ole sielua eikä mitään todellista ohjailtavaa tai ohjailevaa järkeä. Ei ole yhtä ideaa tai ajatusta, joka olisi erillinen ja yhteinen samaan aikaan, sillä kaikki tapahtuu äkillisesti, koska niin vain tapahtuu asioiden luonteen mukaisesti ilman merkitystä, jolloin millään ei ole mitään merkitystä; on vain aika mikä rullaa eteenpäin ja nippu asioita, joita tapahtuu samaan aikaan toisistaan tietämättä kuin tyhjästä. Samalla voi hieroa silmiään ja kysyä onko jatkuva kaaos sittenkin järjestystä ja epätodennäköisyydet todennäköisiä (harhaa)?

Entä oikeudenmukaisuus? Voiko sellaista olla olemassa? Esiintyykö sellaista edes missään? Entä syyllisyydentunto? Onko se vain peiteltyä itserakkautta vai silkkaa typeryyttä ja itkunsekaista itsesääliä? Nämä ovat ikäviä kysymyksiä siksi, ettei niihin ole olemassa selkeitä vastauksia. Maailma ei ole mennyt järjiltään, kun jotain "odottamatonta kauheutta" tapahtuu. Se on ollut sitä aina, ja tulee aina olemaankin meistä riippumatta. Siksi hulluuden kuvaus ihmisissä on aina yhtä kiinnostava. Hulluus ja hullut näkevät oman maailmansa totuudet kirkkaammin kuin hulluuden ulkopuolelle jääneet, jotka sinnittelevät sovituissa ymmärryskuviossa uskotellen itselleen ja asioille sellaisia merkityksiä, mitä niillä ei ole koska ne ovat tarinoita täynnä valheita. Hullulle hullun maailma taas on koko ajan läsnäolevana täyttä totta ja ihmeellistä - ehkä siinä piileekin arvoituksen avaimet.