Tarantinolainen kiero koston maailma vailla syyllistämistä- The Hateful Eight!

Teksti Harald Olausen

"Tuskan odottaminen voi olla miellyttävää sadomasokistin mielestä, mutta se voi yhtä hyvin olla vastenmielistäkin. Saden tyypit varmasti pitävät tuskasta ja mielihyvästä keskustelemisesta, mutta vain siksi, että sellainen puhe on jo itsessään paheellista - ja näin ollen se tuottaa mielihyvää, joka on hedonisminvastaisesta laskelmoinnista riippumatonta." -Professori Timo Airaksinen kirjoituksessaan Hedonismin psykologia DigiVallilassa 20.6.2020. "Olemme tottuneet pitämään psykologian teoriaa joko totena tai epätotena, koska meistä tuntuu, että psykologia kuvaa asioita, jotka ovat enemmän tai vähemmän pysyviä; meistä tuntuu, ettemme voi jälleenorganisoida omaa itseämme samalla tavalla kuin esimerkiksi yhteiskuntajärjestystä." Mutta asia ei ole näin.

Esimerkiksi Quentin Tarantinon elokuvissa on usein tahallisesti epälineaarinen rakenne, jotta hän saa kunnolla iskostettua kuvansa takaraivoomme tehokkaasti monelta eri kantilta katsottuna. Kohtauksia ei näytetä tavalliseen tapaan silloin aikajärjestyksessä vaan sekajärjestyksessä sekä takaumien avulla. Juuri se tekee hänen elokuvistaan "psykologisia", ihan kuin ne kulkisivat takaperin takaperoiseen unimaailmaan herättämään meidät väkivallan unesta kostamaan. Tarantinon elokuvien kerronnalliset ratkaisut, visuaalinen maailma ja ääniraita vilisevät viittauksia populaarikulttuuriin ja elokuvahistoriaan. Tarantino lainailee yhtä surutta ja tyylillä kuin Pedro Almodovar, ja hänen elokuvissaan väkivalta roiskuu seinille koreografioituna verenä.

Tarantino on sellainen elokuvan mestari, jonka kanssa aika ei tulisi ikäväksi, jos joutuisi hänen kanssaan kahdestaan autiolle saarelle. Päinvastoin. Luultavasti aika kuluisi rattoisasti Tarantinon leppoisan huumorin täyttämiä elokuvajuttuja kuunnellessa. Mutta on hänessä muutakin. Hänen väkivallan kuvauksensa tuntuvat sekä oikeilta että viehättäviltä. "Saden näkemyksen ei tarvitse heijastaa tieteellistä totuutta ollakseen kiinnostava. Voidaan päinvastoin sanoa, että hänen visionsa on juuri siksi houkutteleva, että se on niin epätodellinen. Sade ei kiellä tosiasioita vaan ylittää ne", kirjoittaa professori Timo Airaksinen. Samoin tekee myös Tarantino luodessaan kieron kostomaailman vailla turhia syyllistämisiä. Siksi ne ovat erilaisia ja suosittuja.

Jotkut kriitikot eivät tunnu pitävän Tarantinon elokuvien väkivallasta. Onpa jopa joku haukkunut The Hateful Eightiä ihmisvihamieliseksi ja ilkeäksi elokuvaksi kaiken synkistelyn sekä väkivallan keskellä, mitä se ei missään nimessä ole. Se on tyylikäs kostotarina pahan ja hyvän taistelusta arjen mahdottomuuksien ja pakkotilanteiden keskellä, missä keskustelut on käyty ja on aika toimia. Täytyy olla umpimielinen kulttuurisnobi tai ilkeä vähättelijä, jos ei huomaa Tarantinon olevan kuin markiisi de Sade, joka pyrkii kuvaamaan ihmistä sellaisena kuin hän on, ja selittämään hänen outoa ja yllättävää toimintaansa. Tarantinon kuvaama käyttäytyminen on yhtä aitoa kuin teeskentelemätöntä. Hänen "pahat" henkilönsä ovat suoria ja tarkkoja ihmiskuvia.

https://en.wikipedia.org/wiki/The_Hateful_Eight

"Vuonna 1870 palkkionmetsästäjä ja unionin armeijan veteraaniratsuväki, majuri Marquis Warren suuntaa Red Rockiin, Wyoming Territoryyn, kolmen etsintäkuulutetun kanssa, joista on luvattu palkkio. Hänen hevosensa antaa periksi, ja lumimyrskyn edessä Warren lähtee kyytiin O.B:n kuljettamaan postivaunuun. Kyydissä on palkkionmetsästäjä John Ruth "The Hangman", joka on karannut "Crazy" Daisy Domergue, jonka hän vie Red Rockiin hirtettäväksi. He etsivät turvaa lumimyrskyltä Minnien lyhyttavarakaupassa, jota hoitaa meksikolainen Bob, joka väittää hoitavansa lyhyttavarakauppaa Minnien ja hänen miehensä Sweet Daven poissa ollessa. Lodgessa on pyöveli, cowboy ja konfederaation kenraali Sanford Smithers." Tästä elokuva alkaa.

Tarantinon ihmisen reaktiot ja toiminta arjen ahdistavissa tilanteissa eivät ole missään nimessä vieraantunutta tai sairasta. Saden tavoin Tarantino ei pyri vain osoittamaan, mitä sivistynyt ihminen ensi näkemältä kokee, vaan myös millainen hänen todellinen luontonsa on. Eikä se ole aina kaunista katseltavaa. Silti Tarantinoa ei voi syyttää yliampumisesta tai verellä mässäilystä. Tarantinon elokuvat ovat moderneja kostotarinoita. Hän kuvaa taitavasti ihmisen tuskaa, mikä kuuluu psykologisena motiivina perverssiyden ja tahdon paheellisuuden projektiin. Päämääränsä hän tavoittaa sirottelemalla symbolisia piirteitä tarinoihin. Tässä mielessä sekä Tarantinon ihmisten psykologia, että hänen aitouden käsitteensä ovat hyvinkin normatiivisia. Vai ovatko?

Ainakin Tarantino luo tilalle omat norminsa elokuvissaan, jotka ovat kuin jatkotarinoita Sergio Leonen mestarilliselle Huuliharppukostajalle (Once Upon a Time in the West, 1968), mikä oli kunnianosoitus sekä perinteiselle westernille että sisälsi viittauksia moniin klassikoihin Tarantinon elokuvien tapaan. Tarantinon sankarit ovat kostajina aggressiivisimmillaan de Saden tavoin. Heidän nautintonsa ovat tuhoavia. He vahingoittavat uhrejaan, joihin he usein tavallaan samastuvat, ja he tuntevat luonnon pettäneen heidät. He eivät pysty kontrolloimaan sitä, vaikka se palkitsee heidät runsaasti. Tarantinon käyttämä ja näyttämä väkivalta on perusteltua. On tultu siihen pisteeseen, että nyrkit puhuvat hän tuntuu elokuvissaan sanovan.

Tarantino on usein sanonut lopettavansa kokonaan elokuvien teon. Tarantino on elokuvan kapinallinen, ja hyvä esimerkki, miten äly, luovuus, sinnikkyys vievät eteenpäin ilman koulujakin. Tarantinon toiminnalliset ja sarjakuvamaiset elokuvat eivät anna armoa kusipäisille huijareille ja vedättäjille, jotka pistävät oma ahneus mielessään muut kusisiin paikkoihin ja maksamaan elämällään korkeaa hintaa siitä, että häntä hyväuskoisena tai tietämättömänä on vedetty höplästä. Tarantino kuuluu siihen samaan eturivin omaleimaisiin maailmanluokan elokuvaohjaajiin, joihin voi hyvällä syyllä Tarantinon lisäksi laskea kourallisen muita osaavia, kuten mm. tanskalaisen Lars von Trierin ja kotoisan Aki Kaurismäen sekä pari uuden polven harvinaista ohjaajaa.

Heitä kaikkia yhdistää toisiinsa omaleimainen huumori. Se on lämmintä sisäsyntyistä mustaa huumoria, jossa pienet ihmisen elämän sattumukset ja sattumanvaraisen oikullisuuden yllättävät käänteet ovat luupin alla tarkasteltavan, kuten Jackie Brownissa (1997), mistä välittyy lisäksi näyttelemisen hienous ja ihmisten vuorovaikutuksellisuus. Huumori on tietysti lajissaan mustaa huumoria Tarantinon kaikissa elokuvissa, sisältäen paljon viittauksia nykyelämään ja sen lieveilmiöihin. Kirjassaan Quentin Tarantino Elämä ja elokuvat (Minerva, 2016) Michael Scholten kuvaa 1. luvussa Abbot and Costello meet Frankenstein, miten Tarantinosta tuli Tarantino, eikä kyseessä ole kaunisteltu kuvaelma onnistumisia vaan aitoa puhetta epäonnistumisista.

"Tony Tarantino ilmestyi poikansa elämään huonolla hetkellä. Tarantinosta oli juuri tullut elokuvan supertähti. Hänen olisi ollut helppo nostaa epäonnisen isänsä kariutunut ura uuteen nousuun. Se olisi vaatinut vain sitä, että hän olisi antanut tälle roolin seuraavasta elokuvastaan. Mutta miksi olisi antanut? Missä Tony Tarantino oli piileskellyt viimeiset kolmekymmentä vuotta, kun hänen poikansa jätti koulun kesken, teki minimipalkalla töitä ensin pornoelokuvateatterissa ja sitten videovuokraamassa eikä saanut myytyä ainoatakaan elokuvakäsikirjoitustaan?" Tarantinon Mestariteoksia ovat ainakin Kill Bill: Volume 1 (2003) ja Kill Bill: Volume 2 (2004), Kunniattomat paskiaiset (2009) ja The Hateful Eight (2015) sekä Once Upon a Time in Hollywood (2019).

"Esitellessään esikoiselokuvansa Reservoi Dogs Cannesissa vuonna 1992 Tarantino osallistui paneelikeskusteluun Tim Robbinsin, Edward James Olomosin ja John Turtorron kanssa. Kolme viimeksi mainittua, jotka esittelivät elokuvajuhlilla esikoisohjauksensa Bob Roberts, American Me ja Mac, valittivat ohjaajantyön olevan kuluttavaa, stressaavaa ja joka suhteessa pelottavaa. Tarantino kuvasi kokemuksiaan aivan toisin: Olen rakastanut joka minuuttia, joka sekuntia ja kaikkea elokuvantekoon liittyvää. Tunnen tekeväni parempaa työtä ohjaajana kuin videovuokraamossa – ja tein helkkarin hyvää työtä videovuokraamossa." Kirja itsessään ei ole kummoinen. Tyyli on vetävä ja suora, kuten Tarantinokin, mutta siitä puuttuu Filmihullun runollinen viehkeys.