Tärkeää sanottavaa suvaitsevaisuudesta

Descartesia vastaan voi nostaa monessakin mielessä syyttävän sormen, kun pohditaan miten epäilyyn ja leikillisyyteen perustuva humanismin suvaitsevaisuus saatiin korvattua matemaattiseen eksaktiuteen ja varmuuteen nojautuvalla modernismin agendalla. Suvaitsevaisuus-suvaitsemattomuus-käsitepari on liikkunut vanhoilliset-radikaalit-linjalla maailman aatehistoriassa. Digivallila on huomioinut artikkeleissaan nämä kysymykset. Päätoimittaja Harald Olausen on kirjoittanut digivallila.comiin siitä laajemman artikkelin: https://www.digivallila.com/l/kun-kysymyksen-ja-vastauksen-suhde-on-muuttunut-epasymmetriseksi/. Olausen tutkii suvaitsevaisuus - suvaitsemattomuus- käsiteparia sen valistusfilosofisesta kontekstista lähtien Voltairen "Suvaitsevaisuus"-kirjan vuodelta 1763 lähtökohdista. Voltaire nosti suvaitsevaisuuden kirjoituksillaan universaaliksi imperatiiviksi ja kaikkien huulille sekä myöhemmin arvoksi, joka on yhä nykyisen länsimaisen liberaalin yhteiskunnan yksi keskeisin arvo. Dosentti ja digivallila.comin esseisti Heta Gylling on kirjoittanut otsikolla "Liberaali, individualistinen perustelu artikkelin suvaitsemattomuutta vastaan: https://www.digivallila.com/l/liberaali-individualistinen-perustelu/. Professori ja digivallila.comin kolumnisti Timo Airaksinen on kirjoittanut Filosofiaa raakana - sarjaansa otsikolla "Miten toimia eettisesti": https://www.digivallila.com/l/moraalinen-motivaatio-miksi-ja-miten-toimia-eettisesti-kant-ja-hume/.

Moderni yhteiskunta voidaan nähdä vapauden kertomuksina, jossa yhteiskunnan eri ryhmät ovat vuorotelleen luoneet itselleen toivoa antavan mielikuvituksen yhteisestä taistelusta ja matkasta vapauteen. Suvaitsevaisuus-suvaitsemattomuus-käsitepari on tavallaan yhteiskunnallisen vapaamielisen ja vapauden barometri sekä eräänlainen hyvyysmarginaali. Ongelmana hyvien ajatusten keskellä on vain se, että maailmassa ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaan yhtään maata, missä olisi ollut täydellinen sanavapaus tai yhtään ihmistä, joka ei olisi koskaan valehdellut. Tärkeintä on muistaa, ettei luota mihinkään sellaiseen selitykseen, joka väittää tietävänsä ja tekevänsä asioita muiden puolesta paremmin ja aukottomasti. On myös oltava huolissaan siitä, että nykytilanteessa maltillisuus ja harkinta eivät pärjää kiihkolle ja äärisuunnille. Siksi on tärkeää muistuttaa ja puhua koko ajan suvaitsevaisuudesta ja suvaitsemattomuudesta sekä historiallisina ilmiöinä että käytännön esimerkkeinä.

Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian emeritusprofessori Timo Airaksisen ja dosentti Heta Gyllingin yhdessä kirjoittama uutuuskirja "Suvaitsevaisuus - erään taistelun kuvaus" (Arktinen Banaani 2020) ei voisi ilmestyä sopivampaan aikaan Trumpin valtakauden lopulla pohtimaan sitä, mitä suvaitsevaisuus oikeasti on nyt kun suvaitsemattomuus on nostanut taas päätään sekä sanana että erilaisina kielellisinä käytäntöinä, ja suvaitsevaisuus-sanan neljäksi vuodeksi jonnekin kaappinsa alimmalle hyllylle viskannut Trump on poistumassa joksikin aikaa sivuraiteille politiikan päänäyttämöltä.

Ajankohtainen Airaksisen ja Gyllingin kirja ottaa kantaa mm. siihen mitä ei pidä suvaita. Kirjoittajien mielestä ainoa asia, jota ei pidä suvaita, on suvaitsemattomuus. Mutta sitten asia vaikeutuu. Suvaitsevuutta vaaditaan ja suvaitsemattomuutta kaihdetaan ja pelätään, ellei sitten ihannoida suvaitsemattomuutta esimerkiksi kristityn vastuun nimissä. Suvaitsevaisuus on arvokysymys, joten suvaitsemattomuuden arviointi saattaa käydä hankalaksi ja sen tulokset jäädä lopultakin kiistanalaisiksi. Juuri tämän vuoksi he ovat tämän kirjan kirjoittaneet; suvaitsevaisuus on tärkeää, mutta suvaitsemattomuuden kriteerit ovat usein avoimet, kuten arvoarvioinneissa on tapana. Näitä asioita on pohdittava monelta eri kannalta ja tarpeeksi syvällisesti, jotta keskustelussa olisi jotakin järkeä.

Kirja on filosofista pohdintaa alusta loppuun. Airaksisesta ja Gyllingistä tuntuu, että ihmiset paheksuvat kaikkea koko ajan. Ongelma on aito ja uusi, mutta sillä ei ole heidän mukaansa mitään tekemistä nettiraivon kanssa. Nettiraivo on paheksuttavaa toimintaa ilman mitään oikeutusta. Se on estottoman vihan ilmaus silloin, kun kirjoittelu on nimetöntä, anonyymiä, eikä siitä jää kiinni. He eivät käsittele kirjassaan tätä ilmiötä juuri siksi, että se ei kuulu suvaitsevaisuuden käsitteen alaan. Mutta he pohtivat miten mielenkiintoinen kysymys on saada selville, ketä nämä ihmiset oikein olivat. Kadulla kulkijat näyttävät kaikki normaaleilta, ja kun puhuu kenen tahansa kanssa eri tilanteissa, he tuntuvat sosiaalisesti pystyviltä ja miellyttäviltäkin ihmisiltä, jotka noudattavat normaaleja käytöstapoja. Mutta kuka muuttuu netissä hirviöksi ja miksi, he kysyvät.

Kirja on ensimmäinen suomenkielinen yleisesitys erittäin hankalasta aiheesta niin filosofian kuin julkisen keskustelun alalla. Rasismista kirjoitettu akateemiselle yleisölle suunnattu Turun yliopiston filosofian oppiaineen tutkijoiden artikkelikokoelma Filosofia ja rasismi (Eetos, 2017), mutta suvaitsevaisuudesta ei ole aiemmin kirjoitettu käsiteanalyysiä, eli mitä koko käsite merkitsee ja on merkinnyt filosofian historiassa, tai tarkasteltu sitä mitä koko käsite merkitsee niille osapuolille, jotka sen merkityksestä kiistelevät niin kiivaasti.

Suvaitsevaisuus kirjan vahvuus tulee juuri tässä: se yleistajuistaa ja popularisoi nämä monitahoiset ja vaikeat asiat: eli mitä itse suvaitsevaisuus tarkoittaa, mikä sen historia on, miksi siitä kiistellään ja miksi koko asiasta on vaikea muodostaa konsensusta. Kirja on hyvä ja tarpeellinen sekä helppo johdatus vaikeisiin asioihin, joista julkisuudessa ei pohdita niiden oikeilla nimillä eikä filosofisesti tutkita käsitteitä ja ilmiöitä juurta jaksaen. Mutta on suvaitsevaisuus -suvaitsemattomuus vaikea asia sitä harrastaville ihmisille ja ideologioillekin. Moni keskenään riitasointuinen sana ja asia vaikuttavat käsiteparin taustalla. Airaksinen ja Gylling muodostavat konsensuksen: suvaitsevaisuuskehitys on heidän mielestään osa vapautumis- ja edistymiskehitystä.

Airaksinen ja Gylling selittävät syynkin miksi: suvaitsevaisuus ja suvaitseminen ei ole heistä helppoa, suvaitseminen kun tarkoittaa sellaisen asian sallimista, jota paheksun, vierastan ja pidän vähemmän hyvänä tai jopa vääränä. Toisaalta siis kiellän, mutta toisaalta taas hyväksyn. Tilanne on hankala ja outokin, ristiriitainen. Tärkeintä tässä keskustelussa heidän mielestään on muistaa, että kieltäytyminen suvaitsemasta ei ole aina suvaitsemattomuutta. Saatan sanoa, etten suvaitse, olematta silti suvaitsematon. Tuntuu ensi alkuun ehkä kummalliselta ajatella, että kun suvaitsevainen kieltäytyy suvaitsemasta, hän ei ole suvaitsematon, mutta näin se on kirjoittajien mielestä.

Jotain oleellista kirjasta tuntuu puuttuvan ja se hieman harmittaa vaativampaa lukijaa. Kirjassa ei oteta kantaa viime viikkoina taas pelottavan ajankohtaiseksi leimahtaneeseen sotaan vapaata maailmaa, sananvapautta sekä Ranskan vuoden 1789 vallankumouksen arvoja, vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa vastaan. Vanhakantainen Koraanin tulkinta muslimimaissa on aiheuttanut väkivallantekojen sarjan Ranskassa ja saanut muun Euroopan varpailleen pelkäämään vastaavia islamistiterroristien yllätysiskuja omissa maissaan. Kun kysymme asiaa kirjoittajilta, he vastaavat kirjoittaneensa kirjan paljon aiemmin ja keskittyneensä tutkimaan laajasti suvaitsevaisuutta, rajaten sen kuitenkin koskemaan etupäässä suomalaista kontekstia ja Suomessa käytävää suvaitsevaisuuskeskustelua "suhteessa arkielämän tapauksiin sekä Suomen alituisesti muuttuvaan kulttuuriin".

Kirjan alkusanoissa painotetaan, että kyse on vaikeista asioista, eikä lopullisia vastauksia suvaitsevaisuutta ja suvaitsemattomuutta koskeviin kysymyksiin ole edes saatavilla, mutta niitä on pakko pohtia. Tämä on rohkeaa; vaikeiden asioiden edessä moni päätyy dogmaattisiin ratkaisuihin ja kutsumaan keskustelun toista osapuolta automaattisesti joko "hyväksi" tai "pahaksi". Vaikka luulisi, että tällaisia termejä ei enää poliittisessa keskustelussa käytetä, niin ikävä kyllä ne ovat tulleet takaisin poliittiseen keskusteluun äärioikeiston nousun myötä niin Unkarissa kuin Puolassa, ja viimeisimpänä Virossa. Eikä tämä huolestuttava tendenssi ole vieras Suomessa; perussuomalaiset ovat tehneet tästä todellisuutta myös Suomessa. Onkin kylmäävää, miten moni perussuomalaisten eduskuntaryhmästä on tuomittu kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

Tällaisia ilmiöitä ja tämän tyyppisiä ilmiöitä ei tarvitse suvaita, ja se tulee kirjasta hyvin selkeäsanaisesti ilmi ottaen kantaa terveen järjen puolesta typeryyttä vastaan. Tästä moraalisesta asenteesta teosta on erityisesti kiitettävä, ja tästä nousee mieleen merkittävän etiikan grande damen Philippa Footin asenne moraaliteorioihin, jotka olivat todellisuudesta ja arkielämästä irrallaan. Airaksinen ja Gylling ottavatkin alkusanoissaan esiin juuri edellä mainitut arkielämän tapaukset osaksi teoreettista viitekehystään kirjassaan; näistä moraalifilosofia ja etiikka ponnistavat myös Footin mukaan. Arkielämä on läsnä Gyllingin ja Airaksisen elämänläheisessä ja lämminhenkisessä kirjoitustyylissä, joka tuomitsee selkeästi pahan ja ilkeyden - vahingollisten aikeiden edessä ei tarvitse heittäytyä aseettomaksi, suvaitsevaiseksi.

Suvaitsevaisuudesta on kirjoitettu paljon mutta ei ole Voltairen tai Locken ylittänyttä. Sanavapauskeskustelujen klassinen klisee on ollut noista päivistä lähtien Voltaire toteamus puolustavansa mielipiteen- ja sananvapautta seuraavasti: "En ole samaa mieltä mistään mitä sanot, mutta puolustan täysin oikeuttasi ilmaista sanomasi". Voltaire oli kuitenkin vain ihminen eikä toiminut suhteessaan aikalaiseensa ja filosofikollegaansa Jean-Jacques Rousseau'hun näin kirkasotsaisen avoimesti vaan nykynäkökulmasta kovin suvaitsemattomasti. Kun nämä kaksi suurta ajattelijaa ottivat yhteen avoimesti kirjeenvaihdossaan, Voltaire mm. kutsui Rousseau'ta "lutkaksi, joka haluasi nähdä köyhien ryöstävän rikkaat" molempien kannattaman absoluuttisen sananvapauden hengessä.

Absoluuttinen sananvapaus on kanta, jota kukaan ei tämän päivän oikeusfilosofiassa kukaan ei kannata vakavasti ilmeisistä syistä, kuten siksi että se mahdollistaisi käytännössä rajattoman kunnianloukkaamisen ja kiihottamisen kansanryhmää vastaan ilman siviili- ja rikosoikeudellisia seuraamuksia. Voltaire ei kuitenkaan toiminut täysin oman avoimuutensa hengessä kirjoittaessaan salaa Rousseau'sta herjaavan pamfletin, jossa hän mm. paljasti Rousseau'n jättäneen kaikki omat lapsensa kasvatettavaksi lastenkoteihin. Voltaire ei kuitenkaan koskaan yrittänyt julkaissut tätä pamflettia. Miksi?

Mitä tämä yllä oleva esimerkki osoittaa? Se osoittaa sen, että monien valistusfilosofien kannattama absoluuttinen sananvapaus ei sittenkään taipunut edes heidän omien ihanteidensa käyttöön, vaan muut ensisijaiset moraaliperiaatteet ajoivat sittenkin edelle. Yllä oleva kuvaa myös sitä, että sellainen moraalinen hyve kuin myötätunto, tai kiltteys, jota Voltaire tunsi riitakumppaniaan kohtaan, ajoi "for the sake of argumentin" edelle.

Yleensä suvaitsemattomuus on liittynyt kristillisen kirkon harjoittamaan terroriin toisinajattelijoita kohtaan. Humanismin avoimen ja leikillisyyteen viekoitelleen vuosisadan jälkeen 1600-luku oli suvaitsematon ja vaarallinen vuosisata vapaudesta sekä suvaitsevaisuudesta puhuneille ja sen puolesta toimineille.

John Locke oli yksi heistä, Montaigne teki suuren vaikutuksen Lockeen, joka kirjoitti kirjan "Kirje suvaitsevaisuudesta" vuonna 1737 ja oli itse nähnyt mitä vallan kulisseissa oikein tapahtui ihmisen mielessä säikähtäen Montaignen tavoin perinpohjaisesti sielun pimeitä puolia, jotka johtuivat vallanhimosta ja häikäilemättömyydestä. Locke kirjoitti "Kirjeen suvaitsevaisuudesta", mikä vaikutti valistusfilosofi Voltaireen niin, että hän alkoi taistella suvaitsevaisuuden puolesta enemmän kuin arvona suvaitsemattomuutta - mikä oli tuolloin nimenomaan koviksina pidettyjen ranskalaiskatolisten tavaramerkki - vastaan kirjoittaen vuonna 1763 lyhyen ja iskevän pamfletin nimellä "Suvaitsevaisuus". Pamfletti on esseen muotoinen mutta ei Montaignen tapaan polveileva. Kerrotaan tarinaa siitä, että hän teki sen tarkoituksellisesti niin lyhyeksi, että Versaillesin kamarineidot ja Mme Pompadour eivät olisi tehneet kirjan sivuista papiljotteja.

John Locke on suvaitsemattomuus-suvaitsevaisuus-keskustelussa historiallisessa mielessä vielä tärkeämpi kuin Voltaire. Hänen kirjoittamansa "Kirje suvaitsevaisuudesta" (Epistola de tolerantia), joka oli melkein yhtä merkittävä kuin hänen aiemmin kirjoittamansa ja eniten luettu filosofinen teos 1700-luvun Euroopassa, "An Essay Conserning Human Understanding", upposi aikalaisten tajuntaan kuin kuuma veitsi voihin ja vaikuttaa yhtä taistelussa suvaitsemattomuutta vastaan. "Kirje suvaitsevaisuudesta" on tärkeä lähtökohtana sille ajattelulle, ettei hallitusvallan tehtävänä ole huolehtia kansalaistensa sielun pelastamisesta. Locke tajusi ensimmäisten joukossa, miten vaarallista on antaa kristittyjen temmeltää vapaasti uskonnon nimissä politiikassa.

Hän ei kuitenkaan esittänyt kirjoituksessaan täydellistä omantunnon vapautta, vaikka kielsikin katolilaisuuden ja ateismin poliittisesti vaarallisina oppeina. Locke osoitti selvästi, ettei Raamatusta löytynyt perusteluja absolutismille. Tämä oli silloin tärkeää, sillä sen ajan patriarkaalinen absolutismi toimi samoin kuin Donald Trumpin viljelemä sisäisesti täynnä ristiriitaisuuksia oleva fanaattinen idiotismi totuutta, kohtuutta ja ennen kaikkea toisia ihmisiä vastaan, yrittäen hakea vihan täyttämälle eriarvoistavalle politiikalleen oikeutusta epäoleellisesta ja harhauttavasta menneeseen nostalgiaan nojautuneesta symboliikasta. On kuitenkin varsin jäätävää, miten Trumpin sanoma on saanut jalansijaa; 70 miljoonaa amerikkalaista antoi äänensä hänelle, ja tätä kirjoitettaessa kaikki uutiset viittaavat siihen, että hän aikoo tehdä seuraavista neljästä vuodesta erittäin vaikeita Joe Bidenille ja Kamala Harrisille ja kaikille vapautta ja suvaitsevaisuutta puolustaville.

Mitä Trumpin ja hänen kaltaistensa, kuten perussuomalaisten, sanomasta löytyy, kun sitä pilkotaan? Jotain lainattua, ja jotain uutta. Trumpin kaltaiset äärioikeistolaiset tahot vetoavat usein vaarallisen letkeästi "maalaisjärkeen" hyökätessään niin muslimeja kuin muita vähemmistöjä vastaan. Huumorissa on voimaa, mutta siinä on myös vaaransa. Ironista kyllä, edellä mainittu järjen käytön voimasta niin paljon kirjoittanut osoittautui kovin varomattomaksi. Voltaire kutsui teksteissään usein juuri juutalaisia "barbaareiksi", ja "sivistymättömäksi". Hiljattain ilmestyneessä teoksessaan Bland Fanatics: Liberals, Race and Empire (2020) Pankaj Mishra, eräs nyky-Intian kirkkaimmista intellektuelleista nostaa esiin tämän asian, ja osoittaa, miten tämän päivän Euroopassa äärioikeisto kohdistaa samanlaisia määreitä nimenomaan muslimeihin leimatessaan heidät järjettömiksi villeiksi. Kolonialismin ajan retoriikka on tuotu takaisin nykyajan Eurooppaan, jos se edes koskaan täysin katosi. Voltaire ei kuitenkaan kieltänyt juutalaisten ihmisyyttä, vastaavalla tavalla kuin äärioikeisto kieltää muslimien ihmisyyden. Voltaite puhui "ajan suulla". Toisaalta Lockella oli omat "omituisuutensa ja epäkorrektiutensa" Humesta nyt puhumattakaan.

Airaksisen ja Gyllingin mielestä suvaitsevaisuus ja suvaitseminen ei ole aina helppoa, suvaitseminen kun tarkoittaa sellaisen asian sallimista, jota paheksun, vierastan ja pidän vähemmän hyvänä tai jopa vääränä. Toisaalta siis kiellän, mutta toisaalta taas hyväksyn. Tilanne on hankala ja outokin, jopa ristiriitainen he kirjoittavat. Tärkeintä tässä keskustelussa on muistaa, että kieltäytyminen suvaitsemasta ei ole aina suvaitsemattomuutta. Saatan sanoa, etten suvaitse, olematta silti suvaitsematon. Kun suvaitsevainen kieltäytyy suvaitsemasta, hän ei ole suvaitsematon. He ottavat esiin kaksi esimerkkiä: Ensiksi, joku paheksuu eikä halua suvaita naisten paljastavaa kesäpukeutumista, koska se on siveetöntä ja houkuttelee miehiä väärällä tavalla. Toiseksi, joku ei suvaitse roskaamista julkisilla paikoilla. Edellisen henkilön asenne on suvaitsematon, jälkimmäinen ei ole:

"Miksi näin on? Ensimmäinen henkilö haukkuu väärää puuta. Hän on väärässä. Kun sanomme näin, oletamme naisten saavan pukeutua kesällä, miten vain itse haluavat. Tämän oletuksen avulla perustelemme kantamme koskien ensimmäisen henkilön suvaitsevaisuutta: hän on väärässä, joten hän on suvaitsematon. Jälkimmäinen henkilö ei ole suvaitsematon, koska hän on oikeassa: roskaaminen on paha tapa - tästä tuskin on erimielisyyttä. Roskaamista ei tarvitse suvaita. Suvaitsematon haukkuu väärää puuta."

Teos on erinomainen analyysi suvaitsevaisuuden historiasta; käsitteen synnystä ja mitä se merkitsee nykyisessä suomalaisessa poliittisessa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa. Samalla teos rohkaisee helpolla luettavuudellaan jokaista pohtimaan mitä suvaitsevaisuus merkitsee omassa arjessa, teoissa ja asenteissa.

Kirjoittajat ovat esseistejä ja kriitikoita sekä SARVin (Suomen arvostelijain liitto) jäseniä ja filosofiskulttuurisen www.digivallila.comin päätoimittajia. Digivallila.comin tavoitteena on tuoda suomalaiseen keskusteluun kriittisiä ja oivaltavia ääniä, sekä yhdistää taide- ja kulttuurijournalismi osaksi yhteiskunnallista keskustelua filosofisella otteella, jonka tavoitteena on tuottaa hyvin perusteltua ja selkeää ajankohtaista tekstiä. Digivallila.comin toisena tavoitteena on myös tuoda määrättyä vakavuutta taidetta, kulttuuria ja yhteiskuntaa koskevaan keskusteluun tuomalla esiin sen, että nämä kolme eivät ole toisistaan erillisiä. Mikäli filosofian tehtävä on juuri keskustelun selkeyttäminen, niin digivallila.com edustaa tässä suhteessa filosofian tehtävää puhtaimmillaan.