Tarvitaanko sateenkarimessujakin vielä?

Teksti Harald Olausen

"Kulttuurikristityllä tarkoitetaan henkilöä, joka arvostaa kristillistä perintöään ja kirkkoaan, mutta kamppailee sen kanssa sisäisesti, sillä ei pidä tosina jotain tai ainuttakaan kirkon opinkappaleista. Hän on samanaikaisesti kiinnittynyt ja irrallinen." Teologian tohtori Mikko Malkavaara. Kulttuurikristitty suhtautuu oppeihin kriittisesti ja uskontoon empaattisesti sekä kunnioittavasti. Kulttuurikristityt olivat oman aikansa herättäjiä ja esiaste ev.kirkon avautumiselle yhteiskuntaan päin.

Tänään Ylen aamutelevisiossa oli Espoon piispa Kaisamaria Hintikka puhumassa kirkon näkemyksistä homoihin ja homoavioliittoihin. Asia, joka on jakanut voimakkaasti kirkkoa sisältä jo vuosikymmenen ajan ja jakaa varmasti vielä pitkään, sillä monet itseään aitoina kristittyinä pitävät ovat uhanneet jättää kirkon sen jälkeen, kun piispat julkaisivat homoavioliittoja puoltavan kannan alkusyksystä ja konservatiivit asettuivat vastarintaan laajalla rintamalla ainakin julkisessa keskustelussa.

Muutos on jo menossa eikä paluuta entiseen ole. Kirkko on naisistunut, modernisoitunut ja pehmennyt ja ihmisten erilaisuus on osa kirkon toimintaa. Silti moni hieraisi silmiään, kun kesällä Mikaelin kirkossa järjestettiin idän ensimmäinen sateenkaarimessu. Se oli tärkeä ja hieno avaus, joka sai monen kulttuurikristityn palaamaan takaisin kirkon helmaan ajatuksella, ehkä kirkko on sittenkin tehty myös minua ja minunlaisiani varten. Matka kulttuurikristitystä sateenkaarikristittyyn ei ole kovin pitkä.

Kulttuurikristitty on sellainen, joka ei pysty kutsumaan itseään tunnustavaksi kristityksi, mutta joka osaa arvostaa kristillistä perintöä omanaan eikä halua irrottautua siitä. Moni luulee, että kirkkomme on vasta nyt rysähtänyt karille homoavioliitto-kysymyksen myötä. Tai että liberaaliteologia, minkä takana vaikutti optimismi ja muutoksen halu olisi vasta hiljattain keskittyä, vaikka se etsi jo 1800-luvun lopulla Raamatun eksistentiaalista sanomaa tekstin takaa ja herätteli Kirkekaardin tavoin ihmisiä.

Protestanttinen kirkko omaksui valistuksen ajan uskontokritiikin. Tästä alkoi nykyaikaisen protestanttisen kirkon sisällä muutoksen pitkä tie, joka jatkuu tänään naispappeuden kautta homoavioliittoihin. Siitä saa selvän, kun lukee teologi Mikko Malkavaaran kirjaa Elämäni käsitteet (Diakonia ammattikorkeakoulu, 2025), ja sieltä lukua asiaa hyvin valaiseva Kulttuurikristityt, mistä selviää, miten kulttuurikristityt ovatkin hieman yllättäen myönteinen osa kirkon historiaa muista väitteistä huolimatta.

Malkavaara yllättyi myönteisesti luettuaan 2020 kirkon nelivuotiskertomuksesta (Uskonto arjessa ja juhlassa suomen evankelisluterilainen kirkko vuosina 2016-2019), että sanasta "kulttuurikristitty" oli tullut eräällä tavalla hovikelpoinen kuvaamaan erästä kristittyjen joukkoa. Näin ei aina ole ollut, vaan taustalla on ollut vanhojen ja radikaalien välinen kädenvääntö siitä, kuka saa sanoa määritellä uskonasioita. Mutta voi sanoa, että ilman kulttuurikristitty-keskustelua ei olisi sateenkaarikristittyjä.

Se oli Helsingin yliopiston eksegetiikan professori Heikki Räisänen, joka tuon sanan toi julkiseen keskusteluun. Hän on muistelmissaan kuvannut, miten sana ymmärrettiin väärin ja kapeasti. Vastaanotto oli aluksi musertava ja masentava. Kirkon vanhoilliset saivat tietenkin hepulin ja aloittivat hyökkäyksen Räisästä ja kulttuurikristityt-sanaa vastaan. Ne kun eivät sopineet sen ajan ahtaaseen näkemykseen kristinuskosta, jota saivat tulkita vain vanhoilliset ja usein vanhat miehet.

Räisänen itsekin tunnustautui tähän kyselijöiden joukkoon Malkavaaran mukaan, Hän on myös kuvaillut kulttuurikristityn olevan positiivinen muunnos tapakristitystä. Olennaista on myönteinen suhde kristinuskoon, ei sen kaikkiin yksityiskohtiin. Kirkon konservatiivit tekivät Räisästä vastaan hyökkäyksiä, mutta Helsingin piispat tukivat Räisästä. Tapahtumilla oli Malkavaaran mukaan myös kirkkopoliittisia seurauksia, sillä konservatiiviset järjestöt perustivat Suomen Teologisen Instituutin.

Kuulostaako tutulta? Kyllä, sillä tänäänkin kipuillaan kirkossa siitä, mikä on Jumalan sanaa ja kuka saa sitä, ja miten tulkita. Malkavaara kirjoittaa, että kulttuurikristittyjä voisi hyvin pitää maallistuneina kristittyinä vähän samaan tapaan kuin vaikkapa "maallistunutta juutalaista". Mutta Malkavaara kuulee sanassa kulttuurikristitty ehkä vielä voimakkaamman tiedostamisen ja kiinnipitämisen halun kuin pelkässä maallistumisen seurauksena tapahtuneen etääntymisen.

Sateenkaarikristitty ottaa askeleen pidemmälle kohti uskoa ja Jumalaa. Setan kristillisen piirin Malkuksen työ 1980-luvulta ja Elisabeth Ohlssonin Jeesuksen viimeinen ehtoollinen valokuvanäyttely loivat pohjan tämän päivän sateenkaarikristillisyydelle, josta elävä esimerkki on ekumeeninen sateenkaarikristitty Patrick Tiainen, jonka haastattelu löytyy Kirkko ja Kaupunki-lehden numerosta 13/2025. Samassa haastattelussa Herättäjä-yhdistyksen toiminnanjohtaja Kalle Hiltunen puhuu Ristin Johanneksesta.

"Jos laitamme Jumalan pakettiin ja määrittelemme hänet, lopputulos on aina jotain paljon pienempää kuin Jumala on. Silloin supistamme jotain sellaista, jota ei voi oikeastaan käsittää ja sanottaa." Hiltusen jutun juju on se, että ihminenkin on pohjimmiltaan jotain sellaista, joka pakenee äärellisiä määritelmiä. Samoin on ihmisen luonne ja seksuaalinen taipumus.

Suomen evankelisluterilaisen kirkon konservatiivien näkemys on kuin suoraan lainattu homofobiselta kirkkoisä Tertullianukselta, jolle homot oli karkotettu, ei vain kirkon kynnykseltä vaan koko sen suojasta, koska homous ei ollut hänelle pelkästään synti vaan myös luonnottomuus. Hiljattain Englannin Anglikaanisen kirkon ensimmäiseksi Canterburyn arkkipiispaksi valittiin nainen. On vain ajan kysymys, kun Suomikin saa ensimmäisen naisarkkipiispansa, ja kirkossa saavat aviollisen vihkimyksen myös homot ilman erillistä prosessia. Tällä tiellä ollaan jo ja ilmassa voi aistia sovinnon ja ymmärryksen aikeita.

Suomen evankelisen kirkon kirkolliskokous keskusteli toukokuussa 2024 Turun kristillisellä opistolla avioliittokäsityksestä, tällä kertaa aiemmista kuohunnoista hieman viisastuneena maltillisesti ja ymmärryksellä piispojen tekemän viisaan sekä kaikkia osapuolia harkinnan jälkeen tyydyttävän laihan kompromissin "kahden avioliittonäkemyksen" puolesta. Hyviä teologisia perusteluja käyttivät keskustelussa Tampereen piispa Matti Repo ja ruotsinkielisten piispa Bo-Göran Åstrand.

Yllättävän moni kirkon konservatiiveihin kuuluva vetosi siihen, että kirkon ovi käy tiuhaan, jos kaksi avioliittokäsitystä hyväksytään lähtijöinä kirkon aktiivit ja lähetysliikkeiden jäsenet. Käyttipä muutama vasta-argumenttinaan muslimeja, jotka heidän mielestään olivat kääntymässä kristityiksi, jos Raamatun näkemys miehen ja naisen välisestä avioliitosta säilytetään.

Piispa Åstrand oli kuitenkin aavistanut tämän ja ottanut yhteyttä hyvään ystäväänsä Trondheimin piispa Herborg Finnsettiin, joka kertoi miten vuoden 2016 päätös hyväksyä Norjan kirkon oma kompromissiehdotus kahden avioliittonäkemyksen välillä, joka on melko lähellä piispainkokouksen ehdotusta, on toiminut Norjassa. Kuulemma hyvin olivat terveiset eivätkä lähetysseuralaiset ole eronneet joukolla kirkosta, kuten kirkolliskokouksen konservatiivit uhkasivat Suomessa käyvän.

Norjan kirkko on aiemmin ollut hyvinkin vanhoillinen, ja siksi piispa Åstrandin terveiset Norjasta olivat tervetulleita uutisia maailman erään viimeisen arvokonservatiivisen evankelisluterilaisen kirkon halusta ja kyvystä uudistua modernilla tavalla kunnioittaen kirkkonsa sisällä olevia erilaisia kirkollisia suuntauksia. Ajan myötä ihmiset ja heidän tapansa uskoa muuttuvat sekä elämäntyylinsä. Jos kirkko haluaa olla mukana, sen on itsekin tietenkin uudistuttava.

Norjan kirkko on halunnut. Se näkyy tänään myös siinä, ettei kirkon sisältä kuuluu enää repivää riitelyä. Ihmiset ovat voineet Åstrandin sanoin hengähtää, ja jopa olla iloisia, ja se on tehnyt hyvää niin kristinuskolle kuin itse uskovaisillekin. Tässä Norjan ennen niin vanhoillisen evankelisluterilaisen kirkon terveiset vielä hyvinkin jähmeille, mutta ilmeisen uudistumishaluisille suomalaisille uskonveljilleen mallin toimivuudesta. Juuri siksi sateenkaarimessuja tarvitaan vielä tänäänkin.