Tarvitseeko onnellinen ystäviä?

Teksti:

Harald Olausen

Ystävyys on ikuisuusongelma. Millaista se on ja mitä se ei ole, on pohdittu kautta maailmansivu? On myös esitetty kysymys siitä, tarvitseeko onnellinen ihminen ystäviä vai ei. On nimittäin väitetty, että onnelliset ja itseriittoiset ihmiset eivät tarvitse ystäviä, koska heillä on jo kaikki hyvä itsessään itselleen. Aristoteles pohtii tätä kirjassaan "Nikomakhoksen etiikka" (Gaudeamus 2005) IX-kirjassaan, mikä on analysointia ystävyyden eri muodoista, ongelmista ja mahdollisuuksista tai mahdottomuuksista. Aristoteles lähti siitä, että kaikissa erilaisten välisissä ystävyyksissä suhteellisuus tasapainotti ja ylläpiti ystävyyttä. Hänen mielestään oli ongelmallista, tulisiko ystävyys purkaa vai ei, kun osapuolet eivät pysy muuttumattomina. Ehkä voimme vain todeta, ettei siinä ole mitään outoa, kun hyötyyn tai nautintoon perustuva ystävyys loppuu osapuolten kadotettua nämä ominaisuudet, sillä he olivat niiden ystäviä, ja on luonnollista, että ystävyys sammuu niiden kadotessa.

Aristoteleen mukaan siitä sai valittaa, jos joku rakasti toista hyödyn tai nautinnon takia ja teeskenteli tekevänsä niin luonteen takia. Suurimmat erimielisyydet syntyivät niiden ystävien välillä, joiden suhde tosiasiassa on erilainen kuin mitä he ajattelevat sen olevan. Tässä kohden Aristoteleen ajattelu on selvästi retorinen, sillä sekä hänen väitteensä että retoriikan yhteinen tehtävä oli käsitellä kysymyksiä, joita harkitsemme ilman, että meillä olisi niihin tieteellinen vastaus, ja joiden käsittely tapahtuu sellaisten kuulijoiden läsnä ollessa, jotka eivät kykene näkemään monimutkaisia yhteyksiä eivätkä seuraamaan pitkiä päättelyketjuja. harkinnan kohteena ovat asiat, jotka näyttävät voivan olla yhdellä tai toisella tavalla. Jos ajatellaan, että asioiden on mahdotonta olla toisin menneisyydessä, tulevaisuudessa tai nykyhetkessä, ei niitä harkita, koska niistä ei ole mitään hyötyä. Michel Foucault näki asian näin:

"Vuosisatojen ajan, antiikista lähtien, ystävyys on ollut hyvin tärkeä yhteiskunnallinen suhde, jonka suojissa miehillä oli tietty vapaus, eräänlainen valinta. Se oli samanaikaisesti myös hyvin voimakas tunneperäinen suhde. Uskon, että 1500- ja 1600-luvuilla tällainen ystävyys katosi, ainakin maskuliinisessa yhteiskunnassa. Eräs olettamukseni on, että homoseksuaalisuus, seksi miesten kesken tuli ongelmaksi 1700-luvulla.(...) Uskoakseni syynä sen yhteiskunnalliseen ongelmallisuuteen oli, että ystävyys oli kadonnut. Niin kauan, kuin ystävyys oli tärkeätä ja yhteiskunnallisesti hyväksyttyä, kukaan ei piitannut siitä, että miehet rakastelivat keskenään. Ei ollut merkitystä, rakastelivatko he vai eivät. Mutta kun ystävyys katosi kulttuurisesti hyväksyttävänä suhteena, syntyi ongelma: "Mitähän miehet puuhaavat keskenään?" Olen varma, että ystävyyden katoaminen yhteiskunnallisena suhteena ja homoseksuaalisuuden julistaminen yhteiskunnalliseksi, poliittiseksi ja lääketieteelliseksi ongelmaksi ovat yhtä ja samaa prosessia."

Aristoteles oli toista mieltä. Hän näki ystävyyden monet vaarat ja varoitellen niistä sanoi, että jos joku erehtyy luulemaan, että toinen rakastaa häntä hänen luonteensa takia, vaikka toinen ei ole tehnyt mitään siihen viittaavaa, hän voi syyttää vain itseään. Sitä huolimatta Aristoteleen mielestä onnellinen tarvitsi ystäviä, koska "hänellä tuli olla se, mikä oli hänelle haluttavaa, tai häneltä puuttui se".