Tavoitteena oli (ja on) parempi maailma

Teksti Harald Olausen

"Sakut eivät heitä (mustia kavereitani) potkineet vaan maanmieheni. Minä halusin lähteä ulkomaille taistelemaan demokratian puolesta. Ja nyt saamme uudelleen taistella sen puolesta, kotona."

Näin kuvailee musta amerikkalaissotilas Gabe sodanaikaiseen Britanniaan sijoittuvassa hieman nuhruisessa, mutta taatusti myös (tarkoituksellisesti) vanhanaikaisesti tehdyssä vanhan kunnon ajan poliisisarjassa Foyle`´s War, joka jostain kumman syystä kirjoitetaan suomalaisessa esittelyssä yhteen Foylensota (2002-2015), osassa Rotukysymys, jonka yhtenä teemana on mm. punaniskojen armeijajyrien harjoittama laiton rotusyrjintä USA:n Britanniassa sijaitsevissa joukoissa.

Gaben tavoite ei ollut sen enempää tai vähempää, kuin koko vapaan maailman tavoite taistelussa natsismia ja Hitleriä vastaan Toisessa maailmansodassa eli parempi maailma! Foylelle pitää nostaa hattua ja lippua; harvoin näkee näin pyhimysmäistä poliisipomoa, joka ei anna pienellekään pahan kuiskaukselle korvansa juuressa periksi ja samalla itse kompromenttoidu.

Foylen sota käydään kotirintamalla ja siinä on mukana kaikki sodan ajan yhteishenkeä koetelleet vihulaiset kuten mm. mustanpörssin kauppiaat, ulkomaiset vakoojat, sabotöörit, huorat, kovikset, pikkurikolliset, korruptoituneet poliitikot, kierot poliisit, huijarit, uhkapelaajat ja murhaajat jne. Tarinat etenevät sujuvasti jännitys koko ajan kasvaen. Näyttelijäntyö on nautinnollista ja taatua brittitaidonnäytettä pienimmästä sivuosasta pääosiin.

Foyle tuntuu ajattelevan tarkassa nuuskijan älykkyydessään, että tarkastelemalla erilaisia strategioita ja argumentointimuotoja, on mahdollista kehitellä yleistä teoriaa erilaisia argumentointitilanteita varten. Foyle yrittää kehittää, ja avata silmiemme eteen menetelmän, jonka avulla voimme uskottavien käsitysten pohjalta muodostaa päätelmiä kaikista esitetyistä ongelmista, ja välttää sanomasta mitään ristiriitaista silloin, kun joudumme itse puolustamaan jotain tiettyä näkökulmaa siitä huolimatta, ette emme ole kaikesta ihan selvillä vesillä.

Juuri tämä tekee Foylen kiinnostavaksi katseltavaksi, ja avaa häntä ja hänen poikkeuksellista ongelmien perkaamistapaansa seuraamalla filosofoinnin avarat ja innostavat spekulaatiot - asiat joko ovat tai eivät ole jotain, ne eivät ole vain jotain siltä väliltä. Foyle antaa myös meidän päätellä, erehtyä, kokeilla sekä yrittää vetää johtopäätöksiä, myös mitä epätodennäköisimmistä asioista, jotta ymmärtäisimme, ettei kukaan järjissään oleva esittäisi sellaista premissiä, joka ei ole kenenkään mielestä uskottava, eikä asettaisi sellaista ongelmaa, joka on ilmeinen kaikille tai useammille, sillä jälkimmäinen ei synnytä kysymystä ja edellistä ei taas kukaan fiksusti ajatteleva myöntäisi.

Sen sijaan Foylen mielestä tällainen "dialektinen premissi" esittäisi kysymyksenä käsityksen, joka on uskottava kaikkien, useampien tai viisaiden ja viisaista kaikkien, useampien tai tunnetumpien mielestä, ja joka ei ole paradoksaalinen, tyhmä umpinainen tai helveksittavan rahvaanomainen pinnallinen hutaisu, kuten niin monissa sadoissa Foylea tyhmemmissä poliisisarjoissa (joissa roiskuu aivot pellolle ja veri virtaa jo ensimmäisten minuuttien aikana) on yleensä niiden halpahintaisuuden sekä epä-älyllisyyden takia valitettavasti tapana.

Foylesta tekee erityisen miellyttävän hänen lämmin ja oikeamielinen mielenlaatunsa sekä kohteliaan auttava suhteensa hätää kärsiviin ja usein myös hyljeksittyihin kanssaihmisiinsä. Hän ei lajittele tai luokittele ihmisiä a- ja b-luokkaan, vaan osaa olla tasapuolinen, viisas, harkitseva ja ymmärtävä ongelmia sekä ihmisiä kohtaan ohi jäykkien sääntöjen tai kahlitsevien tapojen.

Parasta Foyleä ai olekaan se alkujaksojen nokkava ja itsetietoinen pikkukaupungin sheriffi,  joka hänestä on pikkupakosta kehkeytynyt, vaan loppujaksojen M16:n vakojaahommiin salaa pestattu kova nyrkki, joka kaihtaa yhtä vähän keinoja saada vakoilijat satimeen, kuin vakoilijatkin päästäkseen Foylen raatelevista kynsistä. Tästä hyvä esimerkkinä FBI niskassaan Foylen Amerikan matka, mikä päättyi Foylen vainoaman korkea-arvoisen senaattoriin itsemurhaan. HUH MIKÄ JÄTKÄ!

Mutta Foyle on myös kuin suttuinen ja hieman tärähtänyt kuva menneistä, vaikka onkin lajissaan harvinainen vanhan kunnon poliisisarja, mikä tarkoittaa hiljaista, älyllistä sekä hyvin englantilaista menneen ajan kunniakkaiden poliisisarjojen perinteistä tietä kulkevaa tarinankerrontaa. Foylessa on siis viehätystä ja sydämellistä sisältöä. Mutta on siinä pulmansakin.

Minua on aina ihmetyttänyt poliisisarjojen vanharaamatullinen viimeisen tuomion pasuunan kumahtelu kostoineen ja sovituksineen samoin kun se, että rikolliset ovat muka älykkäitä ja ovelia, ja rikollisilla teoilla olisi jokin muu merkitys kuin vain pakottava halua himoita itselleen kompensaationa jotain, mitä ei olisi muuten koskaan saanut.

Juuri tätä kaikkea erilainen ja epäsovinnainen Foyle ei onnekseen ole vaikka onkin sinnepäin, verrattuna muuhun television poliisisarjatarjontaan, joka on kohtuuttoman kehnoa (toisin en ihan tarkalleen tiedä muista kanavista kuin Ylestä, mutta oletan että mainospuolella tason lasku on vielä järkyttävämpää) ja keskinkertaista kertakäyttökulutustavaraa turhuuden markkinoilla.

Foyleen on satsattu kunnolla laatua niin itse tarinan kehittelyyn kuin sen esittämiseenkin. Joka jaksossa on monta keskenään risteilevää tarinaa, monimutkaisia ihmissuhdeongelmia, piinaavaa jännitystä ja tarinan yllätykselliseen loppuun vihjaavia (ja joskus tietenkin myös tahallaan jännityksen ylläpitämiseksi eksyttäviä) johtolankoja sekä kimurantteja juonenkäänteitä.

Foyle on kuin yksi suuri ihmetys ja huokaus eikä kaikki (vaikka tapaahtuukin) ole selvää, tai tapahdu niin kuin pitäisi asioiden selvän luonteen takia tapahtuvan, tai sitten emme vain huomaa sitä, miten omiin tunkkaisiin kaavoihimme olemme tukehtuneita, kun emme osaa tulkita selkeää jännityskaavaa oikein; mitä todennäköisin on aina mitä epätodennäköisin ja päinvastoin.

Foyle on itse vanhan maailman kasvatti, I ms:n käynyt konservatiivinen ja etäinen herrasmies, jonka hurmurilentäjäpojassa yhdistyy englantilainen sivistysihanne järkeä ja sydäntä yhteen sovittavassa runoilijapoikana, jolle sitoutuminen arjen ikävään tylsyyteen on kauhistus. Kirkkoherrojen sukuun syntynyt autonkuljettaja Samantha (lyhennys Sam) ja Narvikissa jalkansa menettänyt poliisikonstaapeli Millner toimivat Foylen mielenmittareina ja tärkeissä sivuosissa sarjan juonikuvioiden kehittelyssä.

Foyle tulee taas kerran ilmeisen suosittuna (netistä saamme lukea 91 prosenttia katsojista olleen tyytyväisiä) uusintoina kesän kynnyksellä Ylen Teemalta, eikä syyttä. Foylessa mieli lepää kaikesta irvokkaasta, toissijaisen hömpötyksen puuttuessa tyystin. Foyle muistuttaakin enemmän laatusarjoa, kuten sekä Peter Falckin aikoinaan tähdittämää Columboa että Fritz ratkaisee-sarjaa.

Älyllisten pohdintojen tyyli on sama mutta henki eri. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Foylessa olisi omintakeista otetta ja tiukkuutta vaikka muille jakaa hieman evääksikin. Päinvastoin Foylen jaksot ottavat tiukasti kantaa kaikenlaista vääryyttä vastaan, ja ovat esimerkillisiä poliisisarjoja nimenomaan siksi, ettei katsojaa kyllästetä turhalla ajan ja ihmisten romantisoinnilla.

Foylessa kuvataan parhaimmillaan Agatha Christien perintöä kunnioittaen pahuus nähtynä juuri sellaisena arkipäiväisen ikävänä, mutta myös ovelana sekä julmana ilmiönä, kuin mitä se onkin, vaanien ihmisiä kaikkialla: siltä ei säästy valitettavasti kukaan varsinkaan poikkeusolosuhteiden keskellä.

Foyle ottaakin sekä kantaa rakenteellisen syrjintään että sen pikkuserkkuun rakenteelliseen ja usein hiljaa hiljaa hyssyteltyyn väkivaltaan. Mutta sarja kertoo myös ihmisistä ja heidän luonteistaan. Esimerkiksi Rotukysymys -osa kertoo samalla sekä Foylen tekijöiden herkästä sosiaalisesta oikeudentunnosta, että myös siitä tärkeästä ihmisen sisäisestä äänestä, mikä varoittaa tietyn rajan ylittämisestä.

Foyle on kertomus myös koko sarjan toisesta tärkeästä perusteemasta; se ei kuvia kumartele tabujen paljastamisessa, eikä idealaisoi hyvän ja oikeudenmukaisuuden kustannuksella ketään tai säästele mitään, unohtamatta sota-aikojenkaan suuria sankareita tai glorifoi turhaan salaisen poliisin likaisia ja verisiä operaatioita.

Yksi perustavanlaatuinen ongelma Foylessa on. Hän on ehkä hitusen liian täydellinen ja kylmähermoinen ollakseen totta aikana, jolloin koko maailma hermoili, kiristeli hampaitaan ja oli joka sekunti lähes valmis luhistumaan niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Se kuitenkin korjaantuu sillä kaikkien poliisisarjojen yleisellä kliseellä, että Foyle on liian hankala mies ollakseen pelkuri. Mikä onkin totta.

Foyle kuvaa ehkä enemmän hyvää tahtoa ja perienglantilaista järkeyvyyttä (common sense) kuin yhtä henkilöä tai aikaa – ei siis sen vastakohtana olevaa matalamielistä itsesensuuria ja korruption silkkiseen syliin houkuttelevaa pragmaattisuutta, missä lapsi voidaan (ja saadaan) heittää tarpeen niin vaatiessa pesuveden mukana vaikkapa jorpakkoon, jos siltä tuntuu.

Se tekee Foylesta kaikkien katsojien sankarin. Hän on mitä on, hiljainen maalaispoliisi, joka on sekä fiksu että samalla taipumaton, yhdistelmä mikä aina herättää ihmetystä, jos se yhdistetään poliisiin, mikä on ollut aina tunnetusti herkkä sekä ylimääräisille ja laittomille lisäansioille, että myös erilaisille (ja usein tappaville) hyväveliverkostoille, kuten Foylessakin saamme nähdä.

Foylea olisi ehkä voinut esittää edes 80-luvulla. On se sen verran kovaa kritiikkiä sodanaikaiselle brittiyhteiskunnalle ja kotirintaman "tilaisuus varkaan tekee"-moraalille, ettei suurin osa vielä tuolloin eläneistä olisi voinut sietää sitä, vaan olisivat pitäneet sitä kovia henkilökohtaisia uhrauksia tehneen sotasukupolvensa rienaamisena ja häpäisynä.