Taas tekopyhää jeesustelua radioaalloilla

Teksti Harald Olausen

Harvoin kuulee Ylen radio Ykkösestä niin tekopyhää jeesustelua, kuin Virtasen tämän päiväisen taloushistorian osassa Kun kapitalisti radiostudioon marssi, missä haastateltiin radio 100:n Markku Heikkilää paikallisradioluvan saamisesta ja radion toiminnasta paikallisradiobuumin kuumimmilla hetkillä. Markku Heikkilä kertoo oman näkemyksensä paikallisradioista kirjassaan AALLOILLA SATAA - turkulaisen paikallisradion synty ja murrosikä (Tmi Förin Äijä 2022).

Kirja ei kuuleman mukaan ole kiinnostavaa luettavaa. Tarinassa ei puututtu kertaakaan journalistisiin sisältöihin tai idealistisiin ajatuksiin taustalla ehkä siksi, ettei niitä ollut. Heikkilän kiinnostus oli yksinomaan taloudellinen ja se kuvasti koko monenkirjavaa paikallisradiokenttää ennen sen ajautumista syvään ahdinkoon 90-luvun alussa.

Olipa ikävää kuultavaa. Se, ettei radiohemmo jaksa muistella muuta kuin typeriä juttuja, osoittaa millaista väkeä lopulta kaupallisissa paikallisradioissa pyöri. Mutta se mikä erityisesti särähti korvaan, oli Heikkilän väite siitä, etteivät muka radiomainosten antaneet kaupalliset toimijat vaikuttaneet paikallisradioiden ohjelmien sisältöön. Se on täyttä puppua. Mainostajien mielipiteet eivät siis muka vaikuttaneet millään tavoin ohjelmiin?

Asia oli juuri päinvastoin. Ne olivat taustalla jokaisen ohjelmantekijän muistissa mitä sai tehdä ja mitä ei. Eivät ne niin vaikuttaneet, että olisi kysytty mitä sai sanoa. Eivät tietenkään, vaan niin että ohjelmat olivat hyvästä ja innostuneesta mutta osaamattomasta alusta lähtien yleensä ympäripyöreää ja ketään vahingoittamatonta lätinää ja musiikki yhtä samaa höttöistä lirinää, poikkeuksena rääväsuinen nuoren rock-sukupolven radio City ja asialinjoilla pysyttelevä tylsä mutta yritteliäs (aluksi) ei-kaupallinen Lähiradio.

Itse tein kolmen vuoden ajan säännöllisesti ohjelmia aluksi vantaalaiselle mediayrittäjä Kristiina Damströmin johtamalle radio Lohelle ja noin kymmenelle muulle paikallisradiolle mm. poliittisten sanomalehtien yhdessä omistamalle Radio Ykköselle, ja joskus Radio Citylle sekä hämeenlinnalaiselle radio Jannelle, jossa minulla oli viikoittain yksi tunnin, kaksi puolen tunnin ja kolme 15 minuutin lähetystä politiikasta ja ajankohtaisista asioista.

Ohjelmat tein Helsingissä kiinnostavien vieraiden kanssa, editoin ne studiossa ja lähetin kelat bussilla maanantaisin Hämeenlinnaan. Paikallisradioiden ideana oli tuottaa paikallista uutisvirtaa ja näkökulmaa. Yhdessäkään parin vuoden aikana radio Jannelle tekemässäni jutussa ei ollut mitään hämeenlinnalaista väritystä tai vieraita eli se siitä paikallisuudesta.

Jo ensimmäisen vuoden aikana kävi selväksi, ettei paikallisradioilla ollut radio Ykköstä ja radio Cityä lukuun ottamatta kykyä eikä halua yrittää tehdä laadukkaita radio-ohjelmia tai että lupapäätäksen mukainen omien ohjelmien tuottaminen ja paikallisuus toteutuisivat. Tätä kohtaa kierrettiin monin tavoin ja lopulta se poistettiin laista. Mainostajat määräsivät tahdin ja se oli sen verran tylsä, että kuuntelijat palasivat muutaman villin vuoden jälkeen tiukan asialinjan pitäneen Ylen radion lähetysten pariin kyllästyneenä paikallisradioiden kirjavaan tarjontaan.

Siksi Heikkilän valhe on naurettava, ja ihmettelee että sen kuulee Ylen radiokanavalta. Ihmetys on suuri myös siksi, että paikallisradioiden tarvetta perusteltiin aikoinaan tuottaa journalistista vaihtoehtoa paikallisella näkökulmalla piristämään tiedonvälityksen monopolia hallinnutta Ylelle, jonka ohjelmia pidettiin harmaina ja liian virallisina. Idea oli hyvä mutta jo heti alusta lähtien mainosrahan varassa toimivana epävarma.

Hyvät ohjelmaideat eivät onnistuneet käytännössä. Ajatus moninaisesta ruohonjuuritason tiedottamisesta ja kansalaisjournalismista oli tuhoon tuomittu ja paikallisradiot alkoivat junnaamaan hyvän alun jälkeen paikoillaan ja näyttämään kaikkialla samoilta. Yle oli pitkään pitänyt radiomonopolia, mutta 80-luvalla se alkoi murentua. Paikallisradiot syntyivät aikoinaan aidosta tarpeesta ja suuresta tekemisen innosta, mutta lopahtivat ahneiden mediayrittäjien tuskaannuttua kovaan kilpailuun.

Hallitus jakoi radiolupia monenlaisille yrittäjille. Pääosassa kaupallisille. Oli muutama poikkeuskin, kuten Lähiradio, joka oli Ylestä TSL:n kulttuuripomoksi tulleen Pekka Gronowin kuningasidea. Mallia haettiin vapaiden kansalaisjärjestöjen onnistuneesta projektista radioaalloilla ruotsalaisesta Närradiosta. Ohjelmaa lähetettiin pääkaupunkiseudulla neljän eri toimijan toimesta ruotsinkielisen Folkhälsanin, TSL:n, KSL:n ja edelleenkin samoilla taajuuksilla 100,3 Lähiradion nimellä toimivan Kansan radioliiton toimesta.

KSL oli SKDL:n ja Kansan radioliitto taistolaisten. Hommaan kuului se, etteivät kyseiset lafkat kyenneet tietenkään keskenään minkäänlaiseen kommunikaatioon. Yksi haittaava tekijä oli vasemiston hajanaisuus ja suoranainen inho toisiaan kohtaan sekä politiikan erilaisuus. Muistan ettei meillä ollut koskaan mitään yhteistä paitsi kun keksin toimittaa 1989 kesällä yhdessä KSL:n Perttu Rastaan kanssa juhlivalle TUL:lle oman kisaradion. Toimin itse tuolloin Gronowin apulaisena ja TSL:n Lähiradion toimitussihteerinä vuonna 1989 samaan aikaan kun kirjoittelin kulttuurijuttuja Demariin.

Olin nuori ja innokas sekä idealistinen kulttuuriin erikoistuva freelancer-toimittaja ja koin Lähiradion heitteillejätön järkyttävänä, koska jouduin itse kantamaan harteillani monia sellaisia ratkaisemattomia ja raskauttavia ongelmia (kun ei ollut omistajalla kykyä eikä tahtoa), jotka eivät normaalisti kuuluneet toimittajan töihin. Ideana oli kouluttaa eri kansalaisjärjestöille radiotoimittajia, jotka tekisivät ei-kaupallisia ohjelmia ja antaisivat äänen sellaisille ryhmille ja ihmisille, jotka eivät muuten olisi päässeet ääneen kertomaan ajatuksiaan.

Idea oli hyvä mutta toteutus ei sinnepäinkään. Se oli sitä sen ajan silmänlumepolitiikkaa. Ulkopuolisille näytettiin Neuvostoliiton tapaan toimintaa olevan, ja olihan sitä paperilla mutta millaista. Siitä ei puhuttu sillä laatu ja määräkään eivät olleet kaksisia. Olen aiheesta itse kirjoittanut Tampereen TSL:n ja Voionmaa-seuran yhteisesti julkaisemassa kirjassa (en muista enää nimeä ja edes vuotta) otsikolla Vasemmiston haaksirikko radioaalloilla, missä kritisoin toteutunutta paikallisradiomallia ja SDP:n ja muiden sosiaalidemokraattisten järjestöjen sekä ay-liikkeen yleistä älyllistä laiskuutta ja innottomuutta tajuta radion tarjoama potentiaali ja antaa resursseja sen kehittämiseksi.

Onneksi samaan aikaan Suomen Sosiaalidemokraatin päätoimittajaksi valittiin Sanoman toimittajakoulun kasvatti ja Iltalehden poliittinen toimittaja, Jukka Halonen, joka oli jo tutustunut aiemmin ollessaan sosiaalidemokraattisten nuorten Lippu-lehden päätoimittajana vaikeaan demarikenttään, ihan kuten minäkin aiemmin toimiessani Helsingin sosiaalidemokraattisen nuorisopiirin Patteri-lehden päätoimittajana. Me molemmat tiesimme tehtävän melko mahdottomaksi jo etukäteen.

Halonen oli kiinnostunut radiosta. Hänen kanssaan teimme muutamia suuren suosion saavuttaneita makasiiniohjelmia vieraina mm. Eduskunnan silloinen puhemies Matti Ahde Gronowin hoitaessa tekniikan. Jotain vastaavanlaisia huippuhetkiä tuohon vuoteen sisältyi poikkeuksena, mutta arjen saamattomuus lannisti ajan myötä. Lähiradiolla ei ollut käytännössä mitään resursseja. Yksi TSL:n työntekijäreppana äänitarkkailijana tai jokin sortin sellainen ainakin virallisissa papereissa (myöhemmin kun olin jo lähtenyt hän alkoi käyttää ensin titteliä toimittaja ja lopuksi päätoimittaja), joka hoiti lähetykset teknisesti.

Kutsuimme häntä liimanhaistajaksi, sillä väliin tämä tohelo nukahti radiokoppiin milloin väsymystään, milloin taas jostain muusta syystä, laittoi väärän kelan pyörimään tai pisti äänentasot liian kovalle jne. Teosto ja erityisesti kotimaisten artistien Gramex lähettivät hirmuisia laskuja paikallisradioille, joista kieltäydyimme heti aluksi. Sitä paitsi emme halunneet soittaa ihan mitä tahansa, olihan meillä musiikkia valitsemassa sen ajan äänilevyjen paras asiantuntija Gronow. Ja kun meillä ei ollut varaa maksaa korkeita Teosto-maksuja, Gronow hankki jostain kansainväliseen Teosto-systeemin kuulumattoman Mongolian kansallissinfonian levyttämiä levyjä, ja niin asemallemme soi aina siitä lähtien laadukasta klassista musiikkia, mutta se ei riittänyt hyvästä yrityksestä huolimatta.

Meillä ei ollut kuin nimeksi kuulijoita, 10-100 ohjelmaa kohti, ja nekin muutama aina samoja - usein itse ohjelmien tekijöitä, eikä taustajärjestö TSL ollut tippaakaan kiinnostunut aseman kehittämisestä tai ymmärtänyt sen mahdollisuuksia oman toimintansa kehittämisessä. Tunnelma oli jäätävä sen jälkeen, kun Gronow kyllästyi ja jätti radion tultuaan valituksi Ylen äänitearkiston päälliköksi. Gronow keskittyi työhönsä ja Lähiradio jäi osaamattomiin käsiin kuivuen sekavaksi järjestöradioksi vailla journalistista suuntaa, innostusta ja tulevaisuutta. Ihan samoin oli käynyt jo paljon aiemmin myös kaupallisille paikallisradioille. Ne myytiin suurille kansainvälisille radiojäteille ja niistä tuli tylsää kaupallista musiikkia soittavia ns. formaattiradioita, joiden perillisiä nykyajan viihderadiot mm. Me naiset kanava, radio Nova jne ovat.

Kaupalliset radiot ovat omista puheistaan huolimatta tympeitä markkinavoimien äänenkannattajia. Niissä puhutaan paljon mutta ei sanota mitään. Musiikki kanavilla on aina lähes samaa korvia kuumottavaa keskinkertaista ja valitettavan huonoa hermoille käyvää ala-arvoista rämpytystä. Ohjelmat ovat mainostajien silmin tehtyjä jumputuksia. Juontajat yrittävät olla aamusta iltaan pirteitä, vaikka ovatkin vain kömpelöitä buffaajia ja saman tyhjän tylsyyden jankuttajia kuin minkälaisina he näkevät maailman katsoessaan mainosten välissä ulos ikkunasta viereisen ostoskeskuksen autokatokseen. Joskus kun vahingossa - hyvin harvoin onneksi - on jäänyt tällainen mainosradio päälle illalla, kun on yrittänyt etsiä hyvää musiikkia, ohjelmien välissä saattaa tulla yhteen soittoon 15 minuuttia pelkkiä mainoksia ykkösinhokkimainokseni kaalimato-comin tapaan uusista värikkäistä ruotsalaisista hieromasauvoista, joissa on orgasmitakuu.

Ja jos haluaa kokea miltä tuntui aikoinaan soittaa omilla kanavilla niitä pakollisia, mutta hyvin ohjelma-ajasta maksaneita uskonnollisten järjestäjien tiedotteita ja itse tuottamaa ohjelmaa, ei tarvitse kuin kääntää radio Dein taajuudelle ja taantua tango- ja taantumusvyöhykkeen vanharaamatulliseen sormenheristelyyn ja paasaamiseen kuola suusta valuen. Kepulaistaustainen oululainen radio Pooki on vielä vanhoista jäljellä. Se löytyy usein sillä, kun etsii kanavaa missä soitetaan vain masentavaa humppaa ja valssia kuudenkymmenen vuoden takaa, ja missä raskassoutuiset ja ilmeisen huumorintajuttomat juontajat yrittävät ääntää Ylen vanhalla kreivi Greutz-tyylillä luullen sen olevan vieläkin yleisen uskottavuuden nimiin valettu standardi radiomaailmassa.