Televisiosarjojen aikakausi

Teksti Harald Olausen

Kovin on ollut hakusessa ja eksyksissä suomalainen telvisiotutkimus kautta aikojen. Voi jopa sanoa, että se on ollut häpeäpilkku suomalaisessa tiedemaailmassa. Pahin esimerkki siitä on Dan Steinbockin Televisio ja psyyke – televisio, illusionismi ja anti-illusionismi (Weilin&Göös 1983) pokkana esittämät naurettavat väitteet ja huomiot sen ajan maailmasta ja televisiontutkimuksesta. Suomessa ei muutenkaan ollut kummoinenkaan alan tutkimus. Dosentti ja entinen radiojohtaja Olli Alho, Turun yliopiston tv-tutkimuksen vetäjä Veijo Hietala ja Helsingin yliopiston elokuva-ja televisiotutkimuksebn johtaja Henry Bacon herättivät cinefilen näkökulmasta melko pinnallisilla kirjoituksillaan lähinnä hymähtelyä alan harrastajien keskuudessa, varsinkin jos se kosketti elokuvaa.

Steinbockin kirja tuli tähän rakoon hämmentämään hieman lisää soppaa ja lyömään kiilaa suomalaiseen muutenkin vailla mieltä olleeseen televisiotutkimukseen. Steinbock sai hankkeellaan pohjapisteet ja vaatimattomat "tutkimustulokset" unohdettiin melko pian julkisuudessa niiden ensiesittämisen jälkeen. Silti kirjassa röyhkeästi väitetään"tämän uraauurtavan" tutkimuksen edustaneen silloin maassamme televisiotutkimuksen uusinta, ns. kolmatta vaihetta: "Ennen televisiota paheksuttiin korkeakulttuurin nimessä, mutta 1960- ja 1970- luvulla ryhdyttiin tutkimaan tv-ohjelmien sisältöä ja katsojakäyttätymistä. Uusi televisiotutkimus keskittyy televisiosuhteeseen – katsojan ja television suhteeseen, siihen kuvan ja äänen lumoon, joka pitää katsojan kuvaruudun äärellä."

Mutta kun kirjaa hieman enemmän selaa ja lukee sen sisältämiä erilaisia, usein aika hajanaisiakin asiakonaisuuksia, huomaa lupaukset katteettomiksi, kirjan ylimainostetuksi ja maineen kyseenalaiseksi, ja jopa täysin turhaksi itse olemattoman sisällön ja itse sanoman kannalta, kuten 5. luvun Fantasia televisiosuhteessa: regressio ja fiksaatio alaluvussa 5.5.3. Anaalieroottiset fantasiat. Tolkullinen lukija hieroo vähän aikaa epäuskoisena silmiään, ennen kuin uskoo silmiään: kyllä se on totta! Steinbock kopioi Freudin kyseenalaiset teoriat lähes sellaisenaan kirjaansa, mikä on perin kummallista "tieteelliselle tutkimukselle", ellei se sitten halua vain esittää olevansa sellainen. On mielenkiintoista myös se, että Steinbock sai kirjaansa varten silloisen Suomen Akatemian yhteiskuntatieteellisen toimikunnan myöntämän tutkimusmäärärahan ajalle 1.1.-31.12.1983.

1900-luvun alussa Pariisissa työskennellyt neorologi, Pierre Janet, kehitteli omaa teoriaansa nimeltä dissosiaatio. Teorian idea on, että jokin persoonallisuuden osa, mielikuva tai kokemus, irtautuu muusta persoonallisuudesta, ja alkaa ilmentää itseään tietoisen minän aikeista piittaamatta usein varsin liioitelluilla tavoilla. Juuri siksi se sopii kuvaamaan myös audiovisuaalisen maailman nykyongelmia. Kuvasta kaikki alkoi jokus kauan sitten. Sitten tuli elokuva ja jossain vaiheessa televisio, ja sen mukana kaikki ne nykyongelmat, jotka audiovisuaalista maailmaa nykyjään kulkutautien tavoin häiritsevät, kuten vaivaannuttava pinnallisuus ja epä-älyllinen viihde sekä romanttinen roska.

Ruumis alkoi hiljalleen erkaantua päästä, ja hullut ideat sekä ihmiset tarttuivat sen sarviin ja kesyttivät sen itselleen omaksi leikkikaluksi, minkä myivät sitten korkealla hinnalla vailla omaa tuntoa ja hyvää maku oleville liikemiehille ja sijoittajille. Tuloksena imelä ja limainen dissosiaatio. Siksi otan tähän mukaan vertailuksi hyvästä ja huonosta dissosiaatiosta, samoin kuin miten tunteiden refleksisyyttä käytetään väärin koukuttamaan katsoja, ruotsalaisen televisiosarjan, Taelgian. Taelgia kertoo jengirikollisuudesta juuri niin kuin me odotammekin, yllätyksettömästi ja laskelmoivasti aina samanlaisen kehyskertomuksen kautta hyvä-paha, turmio-pelastus, onni-onnettomuus.

On mahdollista pelätä tietämättä oikein tarkkaan miksi ja mitä pelkää. Mutta mitä me sitten odotamme aina samanlaisilta vaikuttavilta sarjoilta? Haluamme kokea pahan turvallisesti televisionruutua tuijottaen ja mennä kaikesta pahasta puhdistautuneena hyvillä mielin nukkumaan ikään kuin paha sillä tavalla katoaisi. Televisiosarjat ottavat puolestamme iskuja ja väläyttävät turvallisesti haavojamme ja traumojamme. Otan esimerkiksi Susan Sontagin ajatuksen, että voimme epäillä sanaa tai sanoja, mutta kun näemme sitä koskevan valokuvan, ostamme täysillä siihen sisältyvän viestin.

Elokuva toimii vielä vakuuttavammin. Roland Barthes sanoi valokuvan kantavan aina referenssiään itsessään, molemmat saman rakastavan tai synkän liikkumattomuuden vallassa, liikkuvan maailman sydämessä. Ihan yhtä vakuuttavasti toimii elokuva. "Kun 16-vuotias Gabriel muuttaa Södertäljeen, hänet ottaa siipiensä suojaan Marko, yksi naapurustoa hallitsevan rikollisjengin alaikäisistä juoksupojista. Heistä tulee ystäviä ennen kuin Gabriel ehtii tajuta Markon roolin. Sitten Marko tekee ison virheen, joka synnyttää pahaa verta jengin ylemmillä tasoilla. Taelgia on tarina perheistä, poliisista ja rikollisista lojaliteettien, vaatimusten ja velkojen ristitulessa.".

Taelgia yrittää olla kovasti osuva ja ajankohtainen kuvaus Ruotsin nykyajan polttavimmista ongelmasta, jengiväkivallasta ja epämiellyttävän slummitodellisuuden kuvaajana. Tässä ongelma onkin. Näitä samoja on tehty viime vuosina Ruotsissa tiuhaan tahtiin. Yksikään ei ole ollut valitettavasti kovinkaan onnistunut. Taelgissa päästään ensimmäistä kertaa lähelle sitä syvää juopaa ja vihaa, mikä maahanmuuttajataustaisilla on ruotsalaisten kanssa, joita he Tealgiassa syvästi inhoavat ja kutsuvat halveksivasti "sveduiksi". Ankeaa on silti Tealgian ympäristö ja yksioikoisia hahmotkin. 

Juuri siinä sarjan perverssi viehätys ja yllätys onkin. Se onnistuu tavoittamaan lohduttomuudessaan jotain oleellista pahaa oloa tyhjyyden keskellä elävistä ja vaihtoehtojen puutteesta kärsivien ulkomaalaistaustaisten ongelmista. Näin ei kuitenkaan oikeasti asia ole. Meidän huomiomme halutaan kohdistuvan tekniseen toteukseen, tarinaan ja näyttelijöihin, jotka ovat nykyisin kaikissa yhteiskunnissa korkealle arvostettuja ja uusrikkaita hyvin palkattuja tähtiä, jotka saattavat tahkota muutaman miljoonan vuodessa pelkillä mainoksilla.

Meidän halutaan sanovan, että katsojien huomion varastaa kuitenkin lähes sataprosenttisesti kuvaushetkellä vasta 20-vuotias Jonay Pineda Skallakin keskittynyt ja osuva roolityö lähes autistisesta ja tunteettomasta slummitappajasta. Arvostelijat ihastelevat nuoruutta ja viattomuutta ja unohtavat ihmisen, joka näyttelee roolin. Meidän halutaan fanittavan kauniita ja nuoria näyttelijöitä. Ehkä vähän liiaksikin. Aikaisemmasta roolistaan romanttisessa draamakomediassa Vintervikenissä (2021) Skallak sai parhaan sivuroolinesittäjän GUDLBAGGENIN vuonna 2021. Turkkalaisella hahmolla, Jonay Pineda Skallakiilla, on vain yksi ongelma. 

Itsekin ulkomaalaistaustaisena hänet on ikään kuin marginalisoitu pahisten rooliin slumminäyttelijäksi. Mutta lahjakkuus hän on ja tekee molemmat roolinsa tyylillä, jopa niin että voi toivoa että hänestä, Ruotsin Mickey Rourkista, tulemme vielä kuulemaan ja näkemään paljon. Näin he toivovat. Huolimatta siitä, että sarja viehättää ja helpottaa katsojaa, varsinkin jos on itse ruotsalainen, se on myös valheellisia odotuksia luova. Kyseessä on myös tunteiden refleksiivisyyden väärinkäyttö. Esimerkki tunteiden refleksiivisyyden väärinkäytöstä tulee professori Timo Airaksisen uutuuskirjasta Filosofiaa raakana – johdatus ajattelun arvoituksiin (Arktinen banaani 2023).

Kirjassaan Airaksinen kuvailee ilmiötä osuvasti. Televisiosarjat toimivat samalla tavalla. "Jos olet alakuloinen, mene peilin eteen ja ala hymyillä itsellesi. Jatka kunnes tunnet itsesi iloiseksi, onnelliseksi ja kaikin puolin virkeäksi. Mitä on tapahtunut? Olet sivuuttanut kohteesi, alakuloisen oman minäsi ja ryhtynyt onnelliseksi. Kun tarkkailet tuota tunnetta, onnellisuutta tulet itsekin onnelliseksi: onnellisuus on tehnyt sinut onnelliseksi; tai muka-onnellisuus on onnellistanut sinut. Olet pettänyt itseäsi ja tunteitasi, mutta mitäs siitä. Onnellisuus tekee onnelliseksi."

Juuri näin tekee televisiosarjakin pahimmillaan. Me katsomme peilin tavoin läpi televisioruudun itseämme ja vertaamme maailmaamme siihen maailman ongelmineen, mikä meille näytetään ja sen katsottuamme, kuvittelemme nähneemme siitä kaiken ja ongelmien ratkenneen lopullisesti. Ongelmana vain on kuvien yli olemuksemme vyöryävä valhe ja sen totaalinen ote mielistämme, ja se että luulemme saavamme valita itse onnettomuutemme ymmärtämättä, mikä ero tunteella ja moraalilla on tosielämässä, kun nykyhetki muuttaa menneisyyden muistikuvia ja samalla meitä.

Mitä silloin oikeasti mielissämme tapahtuu? Tähän vastaa Veli-Matti Huhta Filmihullun numerossa 3/2020 otsikolla Elämä hirviön linnassa. Juttu käsittelee Jean Cocteaun Kaunotar ja Hirviö (1946) satuelokuvan taustoja ja tulkintoa. Huhta kirjoittaa, että jos Hirviö onkin hirveä, sen linna lumoaa: "Niin kokevat sen sekä Kaunotar etä hänen isänsä. Niin koemme me, katsojat. Joko Hirviö haluaa esitellä satunnaisille vierailleen – vangeilleen – linnansa eri puolia tai sitten linna esittelee itse itseään, isännästään välittämättä. Linnan aarteet ovat satumaisia."

Kyseessähän on selvästikin kuin oraakkelimainen television totalitarismin varoitus ennen television aikakautta. Huhta jatkaa, että ennen kaikkea lumoavat sen ihmeet, sen automatiikka; "Se myös kauhistuttaa. Kaunotar ja hänen isänsä jättävät linnan, sen jättää Hirviö itsekin. Mutta entä me?" Huhta kysyy tärkeän kysymyksen: Jäämmekö linnan vangeiksi? Vastauksen siihen antavat televisiosarjat, joista koukuttavin, espanjalainen La Promesa (2023) kertoo romanttista tarinaa hyvästä köyhästä oikeudenmukaisen rikkaan lemmittynä yli sadan jännittävän jakson verran.

"On vuosi 1898, hätääntynyt nainen pakenee naamioituneita pyssymiehiä yrittäen pelastaa kaksi lastaan. Nuori tyttö menettää äitinsä ja pikkuveljensä väkivaltaisesti, mutta kuin ihmeen kautta tyttö selviytyy hengissä. Vuosia myöhemmin neuvokas ja rohkea nuori nainen, Jana Expósito, hakee palvelustytön paikkaa La Promesan kartanossa, jossa hänen äitinsä eli ennen hämärää kuolemaansa. Tämä matka tulee olemaan arvaamaton ja vaarallinen. Kartanossa ei ole kaikki aivan hyvin. Taisteleeko Jana oikeuden toteutumisen puolesta aivan yksin, vai löytääkö hän liittolaisia?"

Tässä esitetyt ajatukset pitää ymmärtää myös eräänlaisena nykyvitsinä ja radikaalina irtiottona meille tarjottua massavihteen nikjakasta ja alistavaa tylsyyslatteutta vastaan. Me kuvittelemme katsovamme jotain alkuperäistä, vaikka emme tee niin. Mutta mitä me katsomme? Tämä on avainkysymys siitä, miten ovelasti ja lähes huomaamatta televisio manipuloi ja muuttaa meitä haluamaansa suuntaan tunteiden refleksiivisyyttä väärinkäyttämällä. Kreikkalaiset puhuivat puhdistautumisesta eli katharsiksesta. Meillä on tarve määritellä itsemme myös erottautumisella.

Hyvä esimerkki ovat myös homoelokuvat – niiden "nousu, uho ja tuho", joista kirjoitan viime vuonna ilmestyneessä Homoelokuvat ennen ja jälkeen Brokeback Mountainin (Kulttuuriklubi 2023), kirjassani, mikä on osa elokuvatrilogiaani, jonka päättää Norjalaiselokuva-kirja (2025). Mitä muuta me katsomme kuin itsemme ohi vapauteen, vapauttaaksemme itsemme kaikesta siitä epäpuhtaasta, josta emme pidä, kun emme halua hyväksyä itsesämme olevaa pahuutta ja hyvyyttä? Televisio toimii kuin John Locken uskomukset muistoista tallentumassa mieleen sellaisinaan. Locke uskoi muistojen olevan myöhemmin palautettavissa alkuperäisen kaltaisina.

Jotain kummallista on nyt tapahtumassa ja kovaa vauhtia elokuvapuolella maailmanlaajuisesti, ja isot studiot ovat peruttaneet suuria elokuvatuotantoja. Netflixinkin kerrotaan olevan vaikeuksissa. Sellaisena hienoja ja älyllisenä taidemuotona kuin elokuvan tunnemme, on kuulemma kuolemassa. Siitä esimerkkinä kesän 2023 odotetut Blondi ja Oppenheimer-elokuvat, jotka eivät olleet mitenkään ihmeellisiä ja erikoisia, mutta olivat suuri yleisöhittejä, mutta eivät sittenkään tarpeeksi suuria pelastaakseen koko elokuvateollisuutta, joka on kuulemma lirissä (ja on ihan oikein).

Asiasta huolestunut elokuvatoimittaja Kalle Kinnunen ei kumma kyllä ollut asiaa kommentoidessaan niinkään huolissaan elokuvien laadusta, kuin määrästä ja kuinka paljon ne tuottivat. Ihan samasta kirjoitti Velipekka Makkonen Filmihullun Venäjä-numeron 5/2009 numerossa. Kirjoitus löytyy myös Katson Neuvostoelokuvaa-kirjassa (Kulttuuriklubi 2022). Makkonen huomasi saman asian Hesarin elokuvakirjoituksista. Niissä ei olut niinkään huolissaan itse elokuvasta ja sen taiteellisesta tasosta, kuin katsojamääristä ja taloudesta. Usein on myös syytetty kriitikkoja, ja jotkut jopa naisohjaajien suosimista apurahoissa, mikä on täyttä puppua, sillä Suomen parhaat elokuvat tekevät naiset, kuten Pirjo Honkasalo, Virpi Suutari ja Susanne Helke.

Makkonen huomauttaa yhdestä tärkeästä osasta elokuvaketjussa eli siitä elokuvakasvatuksesta, jonka tekevät elokuvalehdet. Jos se puuttuu, tuloksena on hengetöntä Aleksi Bardyn ja Lauri Törhösen tarjoamaa historiatonta ja tyhjää kuvaa, turhaa uhoa ja lisää Salattujen elämien loputtomia, ja aina yhtä tylsän keveästi halpiksina toteutettuja, jaksoja 11-13-vuotiaille tytöille. Kun Suomesta valitettavasti kuolivat laadukkaita elokuvia esittäneet elokuvakerhot muutamaa harvinaista poikkeusta huolimatta, elokuvahistorian popularisointi jäi lähes yksin Filmihullun harteille. Suuren yleisön maku on kaventunut ja suosii tänään enemmän viihdettä kuin taidetta, tyhjiä ja "silmää särkien" tehtyjä televisosarjoja. Makkonen vihjaa myös toisesta tiestä.

"Ketkä ovat uudistaneet elokuvaa enemmin kuin Jean-Luc Godard tai Rainer Werner Fassbinder, joiden elokuvahistorian tuntemus oli jatkuva uudistumisen lähde. Myös suosikki Quentin Tarantino ammentaa elokuvan historiasta, ei juuttuakseen siihen, vaan uusiutuakseen. Suomessa elokuva tuntuu taiteelta ilman historiaa." Minä lisäisin listaan vielä Pedro Almodovarin, aidon cinefileen. Makkonen on oikeassa. Hänen esittämänsä tie on aidon elokuvakokemuksen ainoa mahdollisuus. Nyt Ylen Areenasta on onneksi tullut elokuvahistorian elävöittäjä ja laatuelokuvien näyttämö Suomessa. 

Se on vain hyvä trendi (Siitä huolimatta, että FILMEN SKALL SES PÅ BIO!), koska Ylellä elokuvapuolen ohjelmistotoimittajat tuntevat laadun ja uskaltavat rohkeasti valita myös elokuvia valtavirran toiselta puolen, ainakin joskus, onneksi useimmiten. Suurkiitos siitä Ylelle. Esimerkiksi tätä kirjoittaessa Ylen Areenassa menee Antohy Hopkinsin tähdittämä Isä, Robert Mitchumin ja Gary Grantin piinaava trilleri Cape Fear, Fellinin aina yhtä ihana ja valloittava La Dolce Vita ja Orson Wellesin mustanpuhuva Pahan kosketus sekä Douglas Sirkin melodraama Tuuleen kirjoitettu, josta itse kirjoitan Filmihullun numeroon 6/2024 otsikolla Tuuleen kirjoitetun testamentti.

Hieman yllättäen televisio on lyömässä 50-luvun uusintona elokuvan. Nimenomaan kuin liukuhihnalta tuotetut viihteelliset televisiosarjat, jotka ovat vallanneet alaa samalla kun itse television henkinen alamäki jatkuu uusissa televisiosarjoissa, joista on riisuttu kaikki inhimillinen oleminen ja osaaminen pois häiritsemästä ja turhia maksamasta, kuin kenraaliharjoituksena edessä häämöttävälle ajalle, jossa tekoäly korvaa niin elokuvantekijät kuin näyttelijätkin, ja jossain vaiheessa myös zombeiksi muuttuneet ja aivonsa saastuttaneet elävät katsojat. Toteutuksetkin ovat yllättävän köyhiä ja elottomia.

Nykysarjoja yhdistää kotikutoisuus sekä hyvän ja pahan esittäminen mustavalkoisena luonnontuotteena. Näyttelijät ovat usein nuoria amatöörejä tai uransa alussa olevia nuoria näyttelijöitä, joilla ei ole lainkaan karsimaa, ja jotka yhtä usein eivät osaa näytellä, tai jo yrittävät näytellä, tekevät sen väkinäisesti ja huolimattomasti. Juonet ovat yksinkertaisia ja koukuttavia. Ne on lainattu todellisuudesta, mutta ne kerrotaan kuin aina hyvin päättyvät sadut. Kun niitä katsoo perse puuttuu ja mieli jäätyy. Televisiosarjat ovat halpoja tehdä ja tuottoisia myydessä ympäri maailman. Ne ovat nykyajan kultakaivoksia ja siksi niitä tuotetaan kuin liukuhihnalta, missä tosielämän vaikeita ongelmia kuvataan ihmisten kautta yksilön ongelmina ja ne on usein kääritty romanttiseen kääröön.

Näissä ohjelmissa näyttelijät eivät varsinaisesti näyttele, kun eivät osaa (ja jos näyttelevät, ylinäyttelevät) vaan ovat. Musiikki hoitaa loput. Näyttelemisen ovat korvanneet jännittävä musiikki ja erilaiset kamerafiltterit. Aika kylmää kyytiä silmälle ja aivoja tylsistyttävää ilmaa, vaihtoehdottomuutta. Nykysin ei enää kuulla oikeita kysymyksiä oikeisiin ongelmiin. Lehdistötilaisuudet ovat muuttuneet mukaviksi mainostilaisuuksiksi, missä viestintäpäälliköt ohjaavat teatteria niin, ettei kukaan vaan kysyä mitään väärää, tai mikä vielä pahempaa, vastaa väärin jollekin virkaheitolle toimittajelle, joka osaa ja uskaltaa yhtenä harvoista viimeisistä dinosauruksista olla eri mieltä pomojenda kanssa ja kirjoittaa suoraan mitä kuuli ja ymmärsi rivien välistä. 

Siksi on hyvä kysyä tässä kirjan alussa kuka minut omistaa, kenen unelmia toteutan ja kenen ääni päässäni määrää, mitä ajattelen ja teen? Lakkautetun Vihreän langan viimeinen päätoimittaja Riikka Suominen on kritisoinut voimakkaasti julkisuudessa lehtensä lakkauttamispäätöstä ja suomalaista mediavihamielisyyttä - ihan oikein.Tilanne on järkyttävä ja lipsahtanut käsistä eikä pitäisi olla kenenkään etu. Esimerkiksi Suomisen mukaan Pekka Haavisto ja muu vihreä johto eivät suhtautuneet erityisen myötämielisesti hänen lehteensä, joka ei aina ollut samaa mieltä puolueensa kanssa kaikista asioista.

Vihreät päättivät lakkauttaa puoluelehtensä Vihreän langan, joka ei ollut enää terässä, vuoden 2019 lopulla. Perusteena oli, ettei journalismi kuulu puolueen ydintehtäviin. Tällainen näkemys edustaa suppeaa demokratiakäsitystä, kirjoittaa Vihreän Langan viimeinen päätoimittaja Riikka Suominen Kanava-lehden numerossa 2/2020 otsikolla: "Ei ole ydintehtävä, sanoi vihreiden johto ja lakkautti Vihreän langan - Miksi viestintä söi journalismin, pohtii ex-päätoimittaja: Käsitys siitä, että journalismi olisi puoluetoiminnan ulkopuolella, edustaa suppeaa demokratiakäsitystä."

Katsoin kokeeksi brittiläisen poliisisarjan, Sally Wainwrightin kirjoittaman Happy Valleyn (2014-2022), kolmannen tuotantojakson ja yllätyin yllätykseksni aika lailla ilokseni. Tässä on sarja, joka uudistaa myös todennäköisesti poliisi- ja jännityssarjojen matalan tason ja nostaa rimaa katsottavaan suuntaan, jo pelkällä tavallaan inhimillistää niin poliisi kuin rikollinen tavallisen elämän tasolle, sellaisena kuin tavalliset ihmiset inhimillisine erheineen elävät arjen keskellä. Sarjassa on yksi mielenkiintoinen sivujuonne, jonka takia sarjaa voi pitää laadukkaana draamana. Sen rikki lyöty ja haavoilla olevat ihmiset ovat alastomia omien virheidensä edessä,.

He eivät edes pyri kätkemään niiden tuhoisia seurauksia itsessään ja ympäristössään, ihan kuin kuuluisa spartalainen "agoge", eli itsehillintä puuttuisi heistä kokonaan, heidän ollessa kykenemättömiä hallitsemaan intohimojaan, tunteitaan ja vaistojaan yhteisesti ryöpsähdellen ja rikki räjähdellen. Happy Valleyn voi nähdä myös nimeään myöten sekä harvinaisena että sarkastisena ja yhteiskuntakriittisenä elokuvatutkielmana pahan valitettavasta välttämättömyydestä elämässä, sillä se tuntuu sanovan, että jonkun hyvä vaikuttaa aina olevan poissa joltain toiselta ja siksi ikävää.

Sarjassa näkyy karmealla tavalla vallan vääristynyt ja kiero olemus kuristamistaan viimeisen askelman surkimusten osalta, saadessaan olemassaolonsa oikeutuksen vain tuottamalla lisää surkeutta. Ehkä juuri siksi sarja vangitsee katsojansa jo alkumetreillä, kun eräänä harmaana päivänä Catherine vastaa hälytykseen: työmaalta on löytynyt luuranko. Surma viittaa erääseen Hannibal Lecterin tapaiseen tunteettomaan ihmishirviöön, joka viruu vankilassa. Mies murskasi Catherinen tyttären, ja kostoksi yritti tappaa myös hänet. Panokset ovat siis aika kovat. Catherinen hahmo saa vakavaa syvyyttä Vandetan muodossa viimeisenä työpäivänä,.

Hän jättää kaiken pahan taakseen. Catherine on kuin eteenpäin mudassa puskeva traktori, tarvittaessa vahva ja omapäinen suoriutuja, joka ei turhia kuvia kumartele, mutta ei myöskään turhaan ajaudu avoimeen konfliktiin itsensä tuhoksi avoimesti vihamielisen ympäristönsä kanssa. Catherine on kiinnostava enkelihahmo selviytyjänä ja kärsijänä, joka selviytyy kaikesta pahuudesta – myös omastaan – järkeilemällä ja vertailemalla pahinta vaihtoehtoa parhaimpaan ympäristöstään huolimatta. Mutta varsinaisen yllätyksen sarja tarjoaa vasta kolmessa viimeisessä jaksossa, joissa pohditaan tekojen seurauksia, valhetta, luonteenheikkouksia, ja siitä aiheutuvia väärinymmärryksiä.

Ja erityisesti sitä, mitä ihmisten kesken ja mitä sitten tapahtuu, kun ymmärryksen ja rakkauden side katkeaa. En ole koskaan aikaisemmin nähnyt niin vaikuttavaa loppujaksoa, kuin mitä viimeisessä jaksossa totuuden alastomuuden ikävien kasvojen kanssa kamppaileva Catherine kohtaa pelottomasti ja päättävästi. Vastassa ovat epämiellyttävät ja välinpitämättömät työtoverit, jatkuvasti kasvava rikollisuus, jolle ei voida kai missään mitään, Catherinen karheaksi muovautunut luonne, mikä näkyy jatkuvana rasistisena kiusaamisena erääseen etniseen vähemmistöön kuuluvaa ja hieman yksinkertaista poliisia kohtaan. Catherine on täynnä kyvyttömyyttä selvittää tunnelukkojaan. 

Siksi päätösjakson syvän inhimillinen loppuhuipennus, kuin hyvän ja pahan välissä taistelevan enkelin anteeksiantona sattuu suoraan sydämeen. Catherinen vihaama "pahisinhokki" sulaa lopulta tuntevaksi ja katuvaksi ihmiseksi. Ehkä vielä kauniimpaa on toistensa vastakohtina molempien herääminen yhdessä ymmärtämään olevansa vain tahdottomia näyttelijöitä pelissä, joka rakentuu epätasaisesta voimasuhteesta ja kieroutuneesta arvojärjestyksestä. Tai väkivaltaisesta auktoriteetista kadotetuissa hetkissä, missä häviäjän tuskainen raivo muuttuu sovittelevaksi ymmärrykseksi ja rakkaudenosoitukseksi tuntemattoman isän äkillisestä huomiosta hämmentyneelle pojalleen, jonka elämässä hän ei saanut olla koskaan fyysisesti läsnä, mutta joka sai ilmeisen hyvän elämän Catherinen suojissa.