Teologian arvoituksia osa 1. Leibnizin teodikea ja teleologinen todistus

Teksti professori Timo Airaksinen

Viisi ongelmaa

Seuraavassa muutama kristillisen teologian kovan luokan ongelma, joihin uskallan ehdottaa yksinkertaisia filosofisia ratkaisujani.

• Leibnizin ja Berkeleyn teodikea
• Pascalin arvaus ja sen yksinkertaistus
• Vanhatestamentillinen koston periaate
• Moderni kahden korin uskonongelma
• Hobbes ja hiljainen uskontunnustus

Näitä viittä yhdistää kysymys, kuka kelpaa Jahvelle loppupelissä, siis silloin kun sielut punnitaan ensimmäistä ja viimeistä kertaa. Millainen kuuluu valitun olla, jotta taivaan portit aukeaisivat—tai muuten kadotus odottaa. Kadotuksen luonteesta on esitetty kovin erilaisia näkemyksiä, Danten helvetti mukaan lukien. Taivasosuudesta meillä on selvä, vaikkakin niukahko kuva, joka keskittyy näkemykseen Jahven läheisyydessä olemisen ja elämisen iloista. Joka tapauksessa on varsin kiusallista, että tiedon saaminen pelastuksen ehdoista estyy palautteen puutteessa. Sanassa esitetyt vaateet ja lupaukset ovat moninaiset ja monesti epämääräiset, kuten kielelliset todisteet tahtovat olla. Ainoa tapa luotettavan tiedon hankintaan on kokeilla eri parametrin arvoilla ja katsoa, tuliko myönteinen tulos.

Menestys vahvistaa hypoteesin. Nyt emme pysty varioimaan uskon voimakkuuden astetta ja laatua suhteessa taivaan porttien avautumiseen—kukaan ei tule kertomaan tuloksesta. Vaikea on tietää, koska palautetta ei ole eikä tule. Tarkoitan, ettei kukaan ole palannut tenttitilaisuudesta kertoakseen, menikö läpi vai ei. Oletamme kuitenkin, että jotkut pelastuivat, toiset eivät, vaikka taivaan valtakunta vaikenee ja on tyydyttävä spekulaatioon. Joissakin uskonnoissa jumalat puhuvat ihmisille, jotka myös pääsevät vierailemaan kuoleman verhon takana.[1] Jahve pysyy hiljaa. Olen aina ihmetellyt miksi. Yksityiset kristityt tosin kertovat puhuneensa Jahven kanssa, mutta tätäkin on vaikea todentaa. Filosofi Martin Bertmanin mukaan ikääntyvät juutalaiset puhuvat mielellään jumalansa kanssa, mutta tässäkin tapauksessa vain privaatisti.

Esitän seuraavassa viisi ongelmaa, joita käsittelen filosofina, kun en ole teologi. Kysyn, millaisen kuvan nämä pulmat antavat ihmisestä ja hänen uskostansa kysyttäessä taivaskaipuun täyttymyksen mahdollisuutta. Voimme sitten pohtia, olisiko mitenkään mahdollista, että juuri tuollaisin eväin kannattaa toivoa taivaan porttien avautuvan omalla kohdalla. Kaksi ensimmäistä ongelmaa ovat luonteeltaan yhtä hyvin filosofisia kuin teologisia. Kysykäämme siis, kuka kelpaa ja millä perusteella.

[1] Ks. Peter Kingsley, Ancient Philosophy, Mystery, and Magic. Oxford University Press, 2009, Ch. 11. Paras lukemani aihetta käsittelevä teos.

Leibnizin teodikea ja teleologinen todistus

Tutkitaan teodikeaa ja nimenomaan Leibnizin versiota. Väitetään, että täydellinen olento luodessaan maailmaa välttämättä ja väistämättä luo parhaan mahdollisen maailman. Tämä ei loukkaa hänen vapauttaan, kun käytetty vapauden käsite on kantilainen. Tämän käsityksen mukaisesti toimija on vapaa valitessaan oikein. Toisin sanoen, vapauden periaate on alisteinen moraaliperiaatteelle. Epäsuorasti ilmaistuna, jos ihminen valitsee jotakin muuta kuin oikean vaihtoehdon, hänellä on oltava motiivi, jota kutsutaan patologiseksi.

Tällainen motiivi rajoittaa vapautta. Väärä valinta ei siis ole vapaa—vain oikea valinta on vapaa, koska se motivoi itsessään. Jumala on aina vapaa, ihminen vain parhaassa mahdollisessa tapauksessa. Haluat varastaa kaupasta, tänä motiivi ei ilmennä vapautta. Kysymme, miksi toimija ei toimisi oikein? Totta kai hän toimii oikein, ellei mikään estä häntä. Niinpä Jahve ei olisi vapaa ja täydellinen, jos hän ei loisi parasta maailmaa. Leibniz ajattelee näin, kuten myös George Berkeley teoksessaan Principles of Human Knowledge (1710).[1] Katsotaan, mitä arvon filosofit ovat sanoneet.

Leibnizin mukaan on olemassa lukuisia erilaisia mahdollisia maailmoja, jumala näkee ne kaikki ja sitten todellistuttaa parhaan. Luomistyö on siis mahdollisuuden toteuttamista, kun mahdollisuudet ovat käytettävissä. On tärkeää huomata, että paras valittuna kehnojen joukosta on kehno. Mutta Jahve valitsee kaikkien mahdollisuuksien joukosta parhaan, joka on välttämättä hyvä—jos hyvä maailma ylipäänsä on mahdollinen. Voisi kyllä kuvitella, ettei näin ole. Ehkä kaikki mahdolliset maailmat ovat jotenkin kehnoja, huonoja ja pahoja. Leibniz ei ainakaan tässä yhteydessä todista, etteikö näin olisi. Jos näin olisi, jumala todellistuttaisi pahan maailman, kun hän nyt todellistuttaa maailman joko vain sisältää pahaa.

Leibnizin mukaan on olemassa yksi paras mahdollinen maailma, joka on hyvä ja jolle ei löydy vaihtoehtoa—miksi, sitä ei filosofi selitä. Huonoja maailmoja on taas olemassa ilman määrää, joten aina on olemassa huonoakin huonompi maailma.[2] Helvetti ei siis ole pahin mahdollinen maailma. Helvetti ei ole täydellistynyt edes tällä negatiivisella tavalla.

Teodikea on kokemuksellisesti omituinen ajatus. Kuinka tämä meidän maailmamme saattaisi olla paras ja hyvä, kun se eläjistään tuntuu niin kamalalta. Miten suhtautua maailman pahuuteen? Onko pahuus vain illuusio? Berkeley väittää, että pahuus on kuin varjo maalauksessa ja maisemassa. Varjo antaa syvyyden ja korostaa kuvan etevyyttä. Varjo tekee kuvan paremmaksi ja saman saa siis pahuus aikaan. Kun naapuri sairastuu, oman elämän hyvyys korostuu—kyseessä lienee kuitenkin pelkkä itsekeskeinen harhakuva.

Toisen kärsimys ei oikeasti paranna omaa osaani. Berkeley myös ehdottaa ajatuskoetta, jossa silmä etääntyy maailmasta lopuksi nähden kokonaisuuden suurenmoisuuden. Kaukaa katsoen kaikki on hyvin. Nämä argumentit tuskin ovat suuren ajattelijan arvoisia. Esteetikko muka hyväksyisi ihaillen maailman—tämän murheen laakson—jossa eläminen on niin kovin vaikeaa ja vaarallista. Synti väijyy ja tuskat varttovat ovella; Berkeleyn argumentti ei vakuuta, kun hän kirjoittaa: "As for the mixture of pain or uneasiness which is in the world, pursuant to the general laws of Nature, and the actions of finite imperfect spirits: this, in the state we are in at present, is indispensably necessary to our well-being"[3] Paha onkin meille hyvästä.

Onko Leibnizilla tarjota jotakin parempaa? Mitä hän sanoo pahuuden ongelmasta? Leibniz selittää: hän olettaa ihmisen pahuuden olevan syntisyyttä, joka on hänen oma vikansa, ei Jahven. Jumala katsastaa alussa mahdollisia maailmoja, joissa toteutuvat kaikki mahdollisuudet. Sextus esiintyy näissä maailmoissa eri rooleissa eri tavoin. Jumala katsoo parasta mahdollista maailmaa ja toteaa, ettei siinä Sextus on paha mutta menestyksekäs. Ja koska tämä maailma on paras, jumala todellistuttaa eli luo juuri tämän maailman Sextuksesta huolimatta.[4] Esimerkki Sextuksen pahuudesta viittaa juuri tähän. Mutta maailmassa on myös ylen määrin luonnollista onnettomuutta, joka ei ole moraalista pahuutta, mutta silti kovin epätoivottavaa. Tyypillinen esimerkki on Lissabonin suuri maanjäristys vuonna 1755. Miten Jahve saattoi sallia sen? Tätä aikalaiset ihmettelivät.

Paras mahdollinen maailma ei suinkaan ole täydellinen—vain jumala itse on täydellinen hyvyydessään ja kaikkivoipaisuudessaan. Jos hän loisi täydellisen maailman, hän todentaisi panteistisen ihanteen. Tässä tapauksessa päädyttäisiin spinozismiin. Mutta luonto ei ole jumaluus, koska se on vain luotu luonto. Tässä on paradoksin alku ja juuri, koska jumalan kaikkivoipuus tuntuu rajoitetulta. Ellei se olisi rajoitettu, hän tulisi luoneeksi täydellisen maailman, joka siis on mahdotonta.

Jumala ei siis luo todellista täydellistä maailmaa, vaan parhaan mahdollisen—eikä paras mahdollinenkaan tunnu kovin hyvältä. Ei saa sekoittaa toisiinsa parasta ja hyvää. Leibniz itse kirjoittaa selvästi liioitellen, että tulos on jokseenkin täydellinen.[5] Hän sanoo myös, että "alue, paikka ja aika on käytetty taloudellisimmin, eniten tuloksia on saatu yksinkertaisimmilla tavoilla ja luoduissa on niin paljon voimaa, tietoa ja onnellisuutta ja hyvyyttä kuin maailmankaikkeus voi sallia."[6] Huomattakoon, että listassa mainitaan myös ihmisen onnellisuus ja hyvyys. Joskus kommentaareissa on korostettu maailman muita avuja, mutta ihmisen osa on Leibnizilla kyllä mukana koko ajan. Tässä on selvä muistuma Antiikin demiurgista, joka järjestää ja kokoaa maailman saatavilla olevasta aineksesta. Ajatus esiintyy Platonin dialogissa Timaeos ja sittemmin joillain gnostilaisilla. Huomaamme myös, että Leibnizin jumala on kuin antiikin jumaluudet, joiden yläpuolella oli taipumaton kohtalo. Jumalan on valittava annetusta joukosta mahdollisuuksia. Aivan raamatullinen Leibnizin käsitys ei ole.

Minun on tunnustettava, etten oikein tahdo saada selvää Leibnizin argumentaatiosta artikkelissa, niin oudosti kulkee suuren ajattelijan ajatus. Miksi niin paljon pahuutta ja onnettomuutta? Nähdäkseni teodikea ja pahan ongelma, siinä muodossa kuin Leibniz ne muotoilee, on aporia eli periaatteessa ratkeamaton pulma. Kaikkivoipa ja kaikkihyvä jumala loi parhaan maailman, joka on täynnä pahuutta ja pahetta, tuskaa ja kärsimystä, viattomien piinaa ja valtaa pitävien hybristä. Ei ole olemassa mitään kosmista oikeudenmukaisuutta, joka suosisi hyvää ihmistä ja hyveen toteutumista tai korvaisi luodun luonnon hirveydet. Paras mahdollinen maailma ei tunnut hyvältä, vaikka se onkin "jokseenkin täydellinen". Hyvyys ei tunnut oikein kiinnostavat Leibnizia, vaikka kristillinen jumala onkin kaikkihyvä.

Leibniz kuvailee inhimillisiä hyveitä antaen erinomaisen selityksen sille, miksi juuri hyveellinen ihminen on ylivoimaisen onnellinen: "Kun nyt sielu tuntee itsessään suurta sopusointua, järjestystä, vapautta, voimaa tai täydellisyyttä ja kokee siten mielihyvää, tämä synnyttää iloa".[7] Ihminen täydellistyy omista hyveistään. Filosofi ei kajoa kristillisiin hyveisiin, sellaisiin kuin usko, toivo ja rakkaus, jotka yleensä onnellistuttavat vain ja vasta tulevassa elämässä. Kristillinen ajattelija Leibniz lipsuu tässä antiikin pakanoiden oppien kannattajaksi, jolloin häneltä jää huomaamatta, että kristilliset hyveet ja pakanahyveet ovat kaksi eri asiaa. Rohkeuskin on hurskaalle kristitylle jotakin muuta kuin antiikin julmalle ja väkivaltaiselle sankarille. Nöyryys ja hyväntahtoisuus, benevolentia, olivat antiikissa pelkkää typeryyttä. Vihaa vihollistasi, rakasta ystävääsi on eri asia kuin rakasta vihollistasi. Antiikin ihminen ei todellakaan käännä toista poskea. Antiikin hyveiden korostaminen on Leibnizilla on outoa, koska niiden avulla ihminen täydellistyy ilman mitään jumalaa.

Jumala ei oman täydellisyytensä takia saata luoda huonoa maailmaa. Hän luo parhaan, jossa silti on puutteita. Tämä on ongelmatonta, sillä oikeasti hyvä mahdollinen maailma olisi luultavasti niin lähellä paratiisia, ettei kukaan kaipaisi sieltä pois. Mistä taivaskaipuu sitten kumpuaisi? Miksi uskoa jumalaan? Mitään tällaista ei esiinny sellaisessa maailmassa, jossa ei ole kärsimystä, ponnistelua ja epätietoisuutta, jotka kaikki ovat huonouden johdannaisia. Maailmassa on pakko olla luonnollisia puutteita, koska muuten kyseessä ei olisi maailma vaan paratiisi. Jumalan oli siis luotava maailma, joka on paras vaikkakin kovin epätäydellinen, jotta ihminen ylipäätänsä haluaisi ja pyrkisi paratiisiin.

Teleologinen jumalan olemassaolon todistus sanoo, että maailma on niin hyvin järjestetty kokonaisuus, että sillä täytyy olla suunnittelija.[8] Tämä ajatus seuraa suoraan Leibnizin teodikean muotoilusta, koska Jahve on valinnut maailmoista parhaan. Syntyy hyvin monimutkainen ja samalla täydellisesti säädelty ja järjestelty kokonaisuus. Ääretön äly on suunnitellut äärellisen mutta monimutkaisen ja kestävän systeemin. Toisaalta, kun ajattelee 1700-luvun käsitystä maailmaan monimutkaisuudesta, joutuu toteamaan ajatuksen kaikenpuolisen naiiviuden. Maailman monimutkaisuus ja moninaisuus tänään on sekä kvantitatiivisesti että kvalitatiivisesti aivan eri luokkaa. Huomautan vielä, että teleologinen todistus vetoaa—Leibniz toteaa tämän—luonnon päämääräsyihin, joita oman aikamme tiede ei tunnista eikä tunnusta. Kyse ei ole vain monimutkaisuudesta vaan myös tarkoituksenmukaisuudesta—mikä tuo tarkoitus sitten olisi?

Jo Newtonilla oli Optiikkansa uuden painoksen (1730) liitteenä olevissa kysymysosiossa aavistus tästä. Hän luettelee ison joukon outoja ja mahdottoman tuntuisia tieteellisiä ongelmia. Oma intuitioni on, että tänään maailman havaittu ja ennakoitu monimutkaisuus on niin valtava, ettei se ole voinut syntyä älykkään suunnittelun avulla. Jos puhumme tässä yhteydessä äärettömästä älystä, emme puhu enää älystä missään sanan normaalissa merkityksessä. Älykäs suunnittelu on tyhjä käsite silloin, kun suunnittelu olisi kyvykkyydessään kaikkien älyn rajojen ulkopuolella. Lisäksi maailma muuttuu, kehittyy ja taantuu tavalla, joka oli vielä 1700-luvulla tuntematon idea. Aristoteles oli opettanut lajien häviämättömyyttä ja Katolinen kirkko luomistyön kertaluonteista pysyvyyttä jo niin kauan, että näihin oppeihin oli edelleen paha olla luottamatta. En usko, että maailma ja sen muutokset olisivat minkään älyn hallittavissa. Tuohon vanhaan ideaan on paras olla turvautumatta enää tänään.

[1] Viittaukset ovat teoksiin Gottfried Wilhelm Leibniz, Filosofisia tutkielmia. Kääntäjät Tuomo Aho, Kimmo Jylhämö, et al. Toimittaneet Tuomo Aho ja Markku Roinila. Gaudeamus, 2011. George Berkeley, Principles of Human Knowledge The Works of George Berkeley, Bishop of Cloyne. Toimittajat A. A. Luce & T. E. Jessop. Thomas Nelson, 1967, Vol. 2. Berkeleyn teoksia ei ole käännetty suomeksi, valitettavasti.

[2] Tutkielmia teodikeasta, §416.

[3] Principles, §153.

[4] Tutkielmia teodikeasta, §413–417.

[5] Luonnon ja armon järkiperäiset perusteet, §9,

[6] Luonnon ja armon järkiperäiset perusteet, §10.

[7] Onnellisuuden tiede, s. 203.

[8] Ks. Luonnon ja armon järkiperäiset perusteet, §11.