Tervetuloa, me vihimme teidät!

Teksti Harald Olausen

Suomen evankelisluterilainen kirkko on ollut kriisissä siitä lähtien, kun synti menetti pelotteluvoimansa. Kansainvälisesti tunnettu raamatuntutkija ja professori Heikki Räisänen kysyi ensimmäisten joukossa jo 1970-luvulla tärkeän kysymyksen: Mitä jos kaikki ovat jumalan edessä yhtä syntisiä kuin julmin diktaattori, trivialisoituuko silloin itse synti? Tänään tiedämme kokemuksesta, että vastaus on kyllä. Ja sen on jälkijättöistä aikaa elävä kirkkokin saanut todistaa karvaasti. Naispappeutta ei olisi tullut, ellei kirkon tutkimuskeskus olisi huomannut sen ikävän tosiasian, ettei ilman naispappeja kirkon virkoja olisi saatu enää täytetyksi 1990-luvun lopulta lähtien. Helsingin seurakuntayhtymän yhteisessä Kirkko ja Kaupunki-lehden numerossa 12.8.2021 oli lehden päätoimittajan ja julkkispappi Jaakko Heinimäen pääkirjoitus otsikolla "Tervetuloa, me vihimme teidät!" mistä selviää, miksi osa helsinkiläisistä uskovaisista haluaa samaa sukupuolta oleville myös kirkollisen vihkimyksen; ilman heitä kirkko näyttää vielä tyhjemmältä (ja tyhmemmältä?), ja vanhanaikaisemmalta taantumuksen linnakkeelta niiden muutaman mummon ja vakionutturapäisen kiivailijan lisäksi, joille muuten tyhjissä kirkkosaleissa sunnuntaiaamuisin kalliita ja ylimitoitettuja kirkonmenoja vielä ylläpidetään jostain kumman syystä (vaihtakaa edes messuaika aamukymmenestä iltakuuteen, niin messuun saattaisi eksyä ehkä vahingossa muutama lapsiperhe ja moderni nykyihminen), eli siltä samalta, miltä se olisi näyttänyt, jos naispappeuden vastustajat olisivat saaneet tahtonsa lävitse aikoinaan.

Luterilainen tieteellinen keskustelu on Suomessa ollut esimerkillisen rohkeaa ja etsivää esimerkiksi kristillisten älykkölehdessä "Vartijassa" tai Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan tutkijoiden kesken, sillä se noudattelee pääosin kansainvälisiä trendejä ja tunnustusta saanutta suomalaista huippuosaamista, kuten emeritaprofessori Raija Sollamo sekä emeritusprofessori Heikki Räisästä, joita pidetään suuressa arvossa maailmalla siitä huolimatta, että monet heidän tutkimuksensa kyseenalaistavat tai vähintään nostavat uusia tulkintoja esiin kiusallisesti lähes kaikesta mahdollisesta pyhiin teksteihin liittyvistä asioista, kuten raamatun antamaan kuvaan syntiuhrista Jeesuksen ristinkuoleman yhteydessä. Hyvänä esimerkkinä tästä käy, kun pastori Kylliäinen väitti kirjassaan "Jumalan ja ihmisen armo" (Otava 2004), ettei helvettiä ole eikä ihminen näin ollen tarvitse kirkkoa, sen oppeja tai rituaaleja pelastuakseen. Kylliäisen mukaan käsitys Jeesuksen kuolemasta syntien sovituksena oli kestämätön. Idean tästä hän oli lainannut professori Heikki Räisäseltä, jonka mukaan, toisin kuin luterilainen julistus antaa usein ymmärtää, syntiuhritulkinta ei ollut koko Uuden testamentin näkemys; ns. synoptisista evankeliumeista kuten Markuksen, Matteuksen ja Luukkaan, se puuttui näet kokonaan. Kyseessä olikin eräänlainen kristillisyyden "uskomuksiin" perustuvista proosallista tulkinnoista; tarinat elävät omaa aikaansa ja usko on aina uskoa vailla järkeä ja tutkittua tietoa, vaikka sen väitettäisiin olevan mitä muuta tahansa auktoriteettien kirjoituksissa.

Heinimäkikin "proosallistaa" kristillisen sanoman kirjoituksissaan ja kirjoissaan, harjoittaen samanlaista kristillistä qonzojournalismia alleviivaamalla ja selkokielistämällä vanhan sanoman tähän päivään sopiviksi luterilaisiksi teeseiksi iskettäväksi kollektiiviseen alitajuntaamme, kuin aikoinaan ensin Paavali ja sitten hieman myöhemmin Luther, jolle tällainen totuuden näpelöinti oli sallittua, jos se tapahtui hyvässä uskossa hyvän asian puolesta. Mutta Heinimäki kirjoittaakin sarkastisesti pääkirjoituksessaan muutoksen vauhdista ja siitä kirkossa kertovan se, että he (kristityt ja kirkon jäsenet) pitävät edelleenkin Turkua pääkaupunkina: siellä ovat Suomen kansallispyhättö ja arkkipiispanistuin, ja siellä kokoontuu myös Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ylin päättävä elin, kirkolliskokous: "Viime viikolla Turussa kokoontunut kirkolliskokous keskusteli jälleen samaa sukupuolta olevien kihlaparien kirkollisesta vihkimisestä. Toisissa seurakunnissa se, kun nykyään on mahdollista, toisissa ei." Heinimäki oli seurannut keskustelua ja huomannut, että monen samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä kannattaneen puheenvuorot olivat asiallisia ja maltillisia, kun taas monet vastustajien puheenvuorot vilisivät suoranaisia asiattomuuksia. Juuri tällaista liberaalia kommentointia kirkko tarvitseekin puhdistaakseen Päivi Räsäsen sen julkisuuskuvaan aiheuttamia tahroja vapautta yhä enemmän haluavien ja kaipaavien nykyihmisten silmissä.

Tässä olikin jutun ydin ja samalla syy miksi kansa eroaa joukolla kirkosta ja se loppuosa käy elämänsä aikana vain sukunsa tähden kirkossa ne pakolliset rippijuhlat, häät, hautajaiset ja siinä välissä laulamassa joskus joululauluja vanhusten kanssa jouluglögit tapulissa korkeina promilleina vislaten. Heinimäen kirjoitus paljastaa rivien välistä kirkon konservatiivisen lahkon järjettömyyden lisäksi myös sen periksiantamattoman ja pohjattoman fanaattisuuden: "Yksi kirkolliskokousedustaja kertoi lukeneensa paljon Raamattua ja pelkäävänsä, että samaa sukupuolta olevien parien vihkimisen hyväksyminen johtaa moniavioisuuden hyväksymiseen. Tuollainen yleensä päättelyvirheenä pidetty kaltevan pinnan argumentti oli varsinkin tässä keskustelussa erikoinen, sillä moninaisuus on Raamatussa ihan hyväksytty avioliiton muoto." Mutta kuka on koskaan edes väittänyt, että usko ja järki viihtyisivät muka samassa päässä? Miksi? Koska sellaista ei ole. Heikki Räisänenkin antaa ymmärtää, että uskovaisten jutut perustuvat lähes kaikki luuloille ja väärintulkinnoille; hän puhuu kristinuskon läpimurron synnyttämästä uskonnollisesta suvaitsemattomuudesta - siitä, mikä on antanut leimallisesti piirteen länsimaiselle kristinuskolle eri suunnista välittämättä, ja joka on leimannut suurta osaa kirkon myöhemmästäkin historiasta.

Paavali, joka oli teologi erotukseksi Jeesus Kristuksesta, joka taas oli moralisti, huomasi "iljettävien homoseksuaalisten tapojen" olevan yleistä niiden kansojen keskuudessa, jotka olivat "vaihtaneet Jumalan totuuden valheeseen ja kunnioittivat sekä palvoivat luontokappaleita enemmän kuin Jumalaa". Homovihaajien alma materille, Tertullianukselle homot oli karkotettu, "ei vain kirkon kynnykseltä vaan koko sen suojasta, koska homous ei ollut synti vaan luonnottomuus". Edvard Westermark muistuttaa kirjassaan "Kristinusko ja moraali", että itäisessä kirkossa sukupuolinen asketismi kukoisti syntymäpaikallaan. Itä säilytti varhaisempien aikojen perinteet sellaisina, kun ne on esitetty apostolisissa säännöissä ja kaanoneissa. Avioliiton todisteltiin estävän ihmistä palvelemasta jumalaa täydellisesti, koska se saattoi hänet askartelemaan liiaksi maallisten asioiden parissa. Idässä ei ollut pakollista selibaattia, mutta Eusebius esitti, että ne, jotka olivat antautuneet jumalan palvelijoiksi, tulisi pidättyä vaimosta vapautuakseen perhehuolista ja -vaikeuksista

Vastakohdaksi ihmistä pienentävälle kristinuskolle filosofi Nietzsche asetti kreikkalaisen Dionysos-jumalan, joka oli sukupuolisen hurmion sekä hedelmällisyyden jumala: kreikkalaisille sukupuolinen symboli ja EROS oli jo itsessään kunnia-arvoisin symboli sinänsä, sillä siihen kätkeytyi koko antiikin hurskauden varsinainen syvyys. Nietzschen mukaa kristinusko antoi Erokselle myrkkyä juotavaksi - se ei tosin siitä kuollut, mutta huonontui lajissaan ja tuli paheeksi. Nietzsche kirjoittaa kärsimyksestä teoksessaan "Moraalin alkuperä" jakaen sen merkitykselliseen ja mielettömään kärsimykseen. Merkityksellisessä kärsimyksessä Nietzsche ajatteli ihmisen tietoisesti asettaman päämäärän tuottavan merkityksen ja näin ollen lievittävän älyllisessä mielessä ihmisen kokemaa kärsimystä. Mielettömyydessä tätä merkityksellisyyttä ei ole ja siksi ihmiset kokevat tällaisen kärsimyksen niin sietämättömäksi, että alkavat kehitellä sitä tukevia ajatuksia tai sitä helpottavia tarinoita. Esimerkiksi Nietzsche otti jumalan, sielun ja ikuisen elämän perisynnin. Ne olivat hänen mukaansa ihmisen turhia yrityksiä yrittää tuottaa merkityksellisyyttä muuten mielettömälle kärsimykselleen vauvasta vaariin, mikä vain jatkuu kuolemaan saakka.

Heikki Räisäsen mukaan pahaksi onneksi perisynnin keksinyt Augustinus kietoi siihen mukaan ihmisen seksuaalisuuden, johon hänellä oli patologinen viha-rakkaussuhde, ja tuli näin aiheuttaneeksi tuleville sukupolville suunnatonta vahinkoa. Räisänen muistuttaa myös tärkeästä asiasta, joka on jäänyt usealta unohduksiin, ettei augustinolais-protestanttinen näkemys ole sittenkään raamatun näkemys, vaikka niin usein Heinimäen kirjoituksessaan viittaamat konservatiiviset uskonnolliset piirit antavat puheissaan ja kirjoituksissaan harhauttamismielessä suuren yleisön ymmärtää, tietäen itse monet koulutettuina teologeina puhuvansa itse julistamansa jumalan sanaa vastaan samalla hävyttömästi totuudenvastaisesti valehdellen ja totuutta omia tarkoitusperiään varten muunnellen. Ja se, joka väittää muuta ja on saanut teologisen koulutuksen, joko valehtelee tietoisesti tai on sulkenut silmänsä ja korvansa raamatun nykytutkimukselta.

Itä-Suomen yliopiston yleisen historian professori Jukka Korpela kertoo kirjassaan "Miesparin siunaaminen (mistä voi lukea lisää mm. varhaisista miesparien vihkikaavoista ja homoudesta laajemmin osana kristillistä liikettä sen alkuaikoina)" että varhaiskristittyjen kesken vallitsi suuria opillisia riitoja, eikä siten mitään yhtenäistä alkuseurakuntaa koskaan ollut olemassakaan ja että opilliset kysymykset olivat aina alisteisia maalliselle vallalle ja tarpeille (ihan kuten edelleenkin...): "Kun keisari otti kristinuskon valtansa tueksi, hän pakotti riitelevät lahkot yhteen: uskonto toimi vallan välineenä vain, jos sen kannattajat opettivat yhdenmukaisesti. Suuret kirkolliskokoukset määrittelivät 300-luvun alun jälkeen opin niin pitkälle, että se tuki keisarin valtaa. Yksityiskohtia myöten yhtenäisestä opetuksesta ei kyetty sopimaan. Varhaisvaiheessa kirkko vainosikin harhaoppisina vain sellaisia kristillisyyden muotoja (esi. areiolaisuus), jotka eivät tukeneet kirkon ja keisarin valtaa."' Korpelan mukaan varhaiskristillisyys oli kiintoisa, monimuotoinen ja epäyhtenäinen kokoelma paikallisia pakanallisia kultteja, kristillisiä perinteitä ja antiikin Välimeren maailman uskontoja.

Mutta Suomessa kristityt antavat tahallisesti periksi huonoille tavoille ja valheelle. Esimerkiksi Jaakko Heinimäen pääkirjoituksessa voimattomasti todetaan, että yksimielisyyttä avioliittokäsityksessä tuskin tullaan saavuttamaan: "Pitää löytää keinot elää erimielisinä yhdessä. On ehdotettu mallia, jossa papit voivat halutessaan vihkiä myös samaa sukupuolta olevia pareja, vaikka kirkko yleensä ottaen pitäytyisikin käsityksessä, että avioliitto on yhden miehen ja yhden naisen välinen." Heinimäki on kumman sopuisa. Miksi? Hän ei halua suututtaa kirkon konservatiivejä, joilla on valta, virat ja rahat. Kuitenkin tuomitsee mallin - mutta miten ja mitä siitä pitäisi sanoa, kun hänestä kirkon viestin pitäisi olla samaa sukupuolta oleville vihkipareille selkeä ja sama kaikkialla: onneksi olkoon ja tervetuloa, me vihimme teidät hän kirjoittaa: "Jos joku pappi ei vakaumuksensa vuoksi halua vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja, häntä ei varmaan - jo ihan seurakuntalaisten kuluttajansuojan vuoksi - siihen kannata pakottaa. Aivan ongelmatonta ei tosin ole se, että kirkossa on työntekijöitä, jotka eivät henkilökohtaisten mielipiteittensä tai katsomustensa vuoksi voi tehdä kirkon töitä."

Minusta kirkossa vihkimystä haluavien samaa sukupuolta olevien parien tulisi tarkkaan lukea Heinisen pääkirjoitus, ja erityisesti se mitä hän sillä yrittää ovelasti peittää. Suomen ev.lut-kirkossa on pääkaupunkiseutua ja muutamaa suurinta yliopistokaupunkia, eli lähinnä Turussa ja Tampereella - ja sielläkin selvänä vähemmistönä - vallalla se sama vanha tuttu sormella kaikkea sitä mitä he eivät itse ole ja suvaitse, tuomitseva ja vihapuheita Päivi Räsäsen tapaan luonnollisena oman uskonkäsityksensä puolustajana suoltava suuri enemmistö, joka ei siedä vieläkään nutturanharmaassa todellisuudessaan silmissään edes sitä, että "heidän kirkkoonsa" astuisi sisään mies, jolla on korvakoru vasemmassa korvassaan tai kaljuksi ajettu ja tatuoitu nainen saati, että tällaiset olisivat vihkimystä heiltä vaativia homo -ja lesbopariskuntia sankkoina joukkoina kirkon porstuassa kirjavalla räikeydellään synkkää kirkon(nuuttura)harmautta häritsemässä ja haisemassa seksille.

Heinimäki on tekopyhä puhuessaan kirkon tiedotuksesta vastaavana leipäpappina suurelle yleisölle, koska tietää, mitä siitä seuraa tulevaisuudessa itse kirkolle, kun se sulkee ovensa yhdeltä ihmisryhmältä vedoten perusteisiin, jotka eivät kestä enää nykyvalossa tarkastelua. Aika pimeetä touhua! Kuka tällaista kirkkoa tarvitsee? Kuka yleensäkään tarvitsee nykyään kirkkoa? Enemminkin pitäisi pohtia sitä, miksi tällaista kaksilla hevosilla ratsastavaa ajattelua pitäisi suvaita ja ymmärtää? Olisi hyvä myös kysyä, miksi samaa sukupuolta olevien pitää väenväkisin tunkea ahdasmieliseen ja heitä vihaavaan yhteisöön, jonka äärilinjoilla ovat lähes fasistiset voimat, ja joka instituutiona on todistettavasti Paavalin oppien mukaan sekä homo- että muukalais- ja etenkin naisvihamielinen arkkikonservatiivisen umpimielisyyden linnoitus? Sitä kysymystä pitäisi miettiä hieman tarkemmin, onhan Räsänenkin, joka uskoo olevansa oikeassa - ja onkin omasta naurettavasta uskonnäkökulmastaan tarkasteltuna - toitottanut julkisuudessa toimivansa VAIN niin kuin raamattu on hänelle opettanut.