The Post-elokuvan arvokas opetus

Teksti:

Harald Olausen

Suomen Kuvalehden viljelemästä tunnejournalismista huolimatta lehden sisältö on älyllistä ja jutut on usein myös nautittavan korkeaa kaunokirjallista tasoa. Mutta mikä parasta: Suomen Kuvalehdellä on varaa kajota yhteiskuntaa rajusti repiviin nykykiistoihin esimerkiksi tunteita puolin ja toisin nostattavasta maahanmuutosta. Niinpä SK:n valitsema näkökulma esimerkiksi 23.3. 2018 lehdessään ollessa ja toimittaja Leena Kylliäisen jutussa otsikolla "Riistetyt" turvapaikanhakijoista ja paperittomista, jotka ovat työnantajille väkeä, jota on helppo huijata, oli niin kirjoituksena kuin visuaaliselta toteutukseltaan sekä hätkähdyttävän mieleenpainuva että hatunnostamisen arvoinen paikka.

"Yusuf ja Adil asuvat leirintäalueen mökissä. He siivoavat, huolehtivat pihoista, remontoivat ja rakentavat laajennusta. He ovat tehneet töitä jo puoli vuotta, mutta palkkaa ei ole tullut kertaakaan. Ruokansa he ostavat turvapaikanhakijoille maksettavalla hieman yli kolmensadan euron kuukausirahalla. Miehet tietävät, että Suomessa työntekijälle kuuluisi maksaa palkkaa, mutta ovat silti tyytyväisiä. Omassa mökissä on helpompaa kuin täyteen ahdetussa vastaanottokeskuksessa. Leirintäalueella ei sentään tarvitse pelätä, jollei suututa omistajaa. Sitä he eivät aio tehdä."

SK:n artikkeli kertoo samalla myös miksi emme enää lue ja tarvitse vasemmistolehtiä, kuten vielä 50-vuotta sitten, jolloin ne suurissa kaupungeissa hengittivät vielä porvarilehtien niskaan. Omien puolueidensa johtajien sananvapautta heidän kokemiinsa keskinäisiin kilpailijoihin käyttänyt ja kaikkea vasemmiston esittämää hyväksi propagandatarkoituksessa mainostanut vasemmistolehdistö ei sanan varsinaisessa merkityksessä tuottanut journalistista tekstiä, vaan enemmänkin jonkinlaista "mustavalkoista ja leimaavaa kaveri- ja tiedotusjournalismia", jollei ei ollut enää 60-luvun äkkiradikaalin vaiheen ja reporadion jälkeen tilausta ja käyttöä. Valtamediat ovat sadassa vuodessa kehittyneet valtavin harppauksin. Sosiologi Zygmunt Bauman kirjoitti, että nykyinen versio modernista oli yksilöllistetty ja yksityistetty, ja valtaosin yksilön harteille oli sälytetty mallinmuodostamisen taakka sekä vastuu epäonnistumisesta. Samalla valtamedia oli ottanut ohjenuorakseen, Gorgiaksen sanat Platonin dialogeissa missä hän kysyi:

"Onko mitään sen suurempaa kuin sana, joka taivuttaa tuomarit oikeudessa, päättäjät valtiopäivillä, kansan kansankokouksessa tai ihmiset missä tahansa poliittisessa tilaisuudessa? Jos sinulla on sanan mahti, teet lääkäristä orjasi, samoin urheiluvalmentajasta. Liikemiehen huomataan kokoavan omaisuutta ei itselleen vaan sinulle, joka osaat puhua ja saat kansanjoukot puolellesi?"

Myönteisyys ei ole itsepetollista silloin, kun se merkitsee vain elämän ja maailman hyväksymistä (silloinhan se on tyyntä lohduttomuutta stoalaiseen tapaan). Mutta maailman hyväksyminen, piilotettu "kyllä" kaikelle, ei ole aivan niin viaton asia kuin voisi kuvitella heti ensi silmäyksellä, sillä "kaikki, mikä on maailmassa ja mikä on luonnollista, tapahtuu oman luontonsa mukaan ja luonnonlakien ohjaamana."Baumanin mielestä "notkea moderni" oli muuttanut oleellisesti ihmisen asemaa suhteessa sekä itseensä, totuuteen että maailmaan niin, että käytännöllinen kysymys kuului hänen mielestään - oliko vanhoja hyväksi koettuja arvoja mahdollista uudistaa ja ottaa uudelleen käyttöön? Hesarissa oli 4.2.2018 Saska Saarikosken juttu otsikolla "The Post-muistutus journalismin tehtävästä"-kirjoitus, missä Saarikoski kertaa lukijalleen sen tärkeän "notkean modernin" totuuden, että elokuvassa kiisteltyjen Pentagon papereiden julkaiseminen oli eräänlainen virstanpylväs mediamaailmassa siitä mistä sai puhua ja mistä piti vaieta. Niiden julkaiseminen Saarikosken mukaan aiheutti koko Yhdysvaltoja järisyttäneen oikeustaistelun vuonna 1971. Siinä taistelussa ratkaistiin, missä kulkee raja, johon valtion valta loppuu, ja ihmisen oikeus tietää alkaa."

Juuri tästä The Post kertoo, ja siitä miten Yhdysvallat oli 70 -luvun alussa kahtia jakautunut maa, kansaa mellakoilla ja rikosaalloilla presidentinvaalikampanjassaan pelottaneen Richard Milhouse Nixonin sekä raaistuneen ja paljon surua kotirintamalla aiheuttaneen Vietnamin sodan jakaessa kansaa syvälti kahtia. Mutta oliko "kyllä"- sanalle olemassa vaihtoehtoa, ja eikö "kyllä" ollut ihmiselle yhtä tyypillinen ja ainutlaatuinen kuin "ei". "Ei" on sana ja kielellinen ilmaus, joka katkaisee ajatuksen ilman mitään perusteluita tai selityksiä. Se ei vaadi, uhkaa tai korosta mitään. Se vain pysäyttää kaiken siihen, missä asiat sattuvat olemaan." Tutkija Jukka Kortti kertoo "Mediahistoria - viestinnän merkityksiä ja muodonmuutoksia puheesta bitteihin" (SKS 2016) -kirjassaan siitä miten lehdistön nousu 1700-luvulta lähtien kytkeytyi kapitalismin kehitykseen. Tätä vaihetta eteenpäin kutsutaan journalismin historiassa politisoitumisen vaiheeksi. Silloin syntyi myös uudenlainen, nykyisenkaltainen vapaa ja luova toimittajatyyppi, ja Yhdysvaltojen perustuslakiin tehtiin itsenäistymisen myötä kuuluisa ensimmäinen lisäys, joka takasi lehdistön vapauden. Idea tästä tuli presidentti Thomas Jeffersonilta, jonka mukaan jos kansalaisen tuli olla vapaa, tuli myös tiedon olla sitä.

"Ensimmäiseen lisäykseen kuului myös vaatimus, että valtaapitäviä voi tarpeen tullen kritisoida. Sananvapautta ei tosin lisäyksessä määritelty mitenkään, mutta siinä korostettiin vastuuta olla käyttämättä sitä väärin. Keskeistä laissa oli, että kongressi ei saanut säätä lakia, joka rajoittaisi sananvapautta; valistunutta kansalaista piti suojella oikeuksin. Kaiken kaikkiaan Yhdysvaltain perustuslain artikloista ensimmäinen lisäys on tärkein, koska siinä on jo mukana kaikki keskeiset modernin demokraattisen hallitusjärjestelmän elementit. Syntyi idea "mediaimmuniteetista", joka tarkoittaa, että media on julkisen viestinnän väline, minkä vuoksi se on ainutlaatuisessa asemassa suhteessa muihin teollisuuden aloihin."

Nykyisin ei muuttuu kylläksi, kun sitä tarpeeksi kauan väännetään, niin ettei sitä enää siksi millään tunne. Meidän pitää jatkaa "kyllä" ja "ei"- sanojen kulttuuristen merkitysten purkamista valtamedioiden tyrkyttämää "todellisuudenkuvan" vaihtoehdottomuutta hyvin samalla kuvaten. Voimme myös sanoa lauseen kiellon siirtävän meidät toiseen mahdolliseen maailmaan, sellaiseen, jossa alkuperäinen väite ei pidä paikkansa. Myöntö taas pitää ihmisen siinä missä hän on, lisäämättä maailmaan mitään. Paheiden maailmassa kielletään kielto, jolloin tuloksena on myöntö ja julmuus on kielletty, mutta julmuri kieltää tuonkin kiellon ja toimii pahan palvelijana. Hyveen piirissä vastaavaa kiertotietä ei tarvita, koska kun hyvä on hyvä, niin se vain on hyvä. Mutta paheen historia kiertää kahden kiellon kautta myöntöön, joka taas on silkkaa hillittömyyttä. Konservatismin isänä pidetty ja Ranskan Suurta Vallankumousta 1789 (yksi vallankumouksen aikaisista tunnetuimmista journalisteista oli Jean-Paul Marat, joka murhattiin ammeeseen, kun hän oli kirjoittamassa juttua La`mi du peuple -lehteensä) kritisoinut Britannian alahuoneen Whig-puolueen puheenjohtaja, Edmund Burke, kutsui ensimmäistä kertaa lehdistöä neljänneksi valtiomahdiksi, vaikka termi yleistykin kansan suussa vasta paljon myöhemmin. Vanhan eliitin mielestä aiempi korporatiivinen lehdistömalli, jossa lehdistö oli ollut valtiovallan tiukassa vallassa, ettei siitä olisi tullut vallitsevalle yhteiskuntajärjestykselle vaarallisten tietojen ja oppien välinettä. Uusi eliitti kannatti liberalistista lehdistöteoriaa. Valistusfilosofian hengessä se lähti uskosta ihmisen kykyihin ja piti keskeisenä sitä, että yksilön ei tarvitse alistua yhteiskunnan kuuliaiseksi jäseneksi, vaan yhteiskunta on yksilö varten.

Niin kuin jokin ihminen voi olla paha, niin voi olla myös kokonainen valtio tai sen sisällä järjestelmä, kuten Yhdysvalloissa, kun jotain meni pahasti pieleen jo alusta lähtien, kun kaupallinen media alkoi keskittyä, ja bisneksessä alkoi liikkua todella isot rahat. Ja vaikka taustalla vaikutti humanistinen käsitys ihmisen kyvystä pystyä samaistumaan muihin ihmisiin yleisinhimillisellä tasolla, ei pelkästään oman edun tavoittelun määräämänä, Yhdysvalloissa media kehittyi toisenlaisen kuin eurooppalaiseen suuntaan voimakkaasti kaupallisuuden ehdoilla. Kortti kirjoittaa kirjansa sivuilla 172-173 "newyorkilaisista lehtikeisareista (press baron)", ja heidän lehtijutuistaan sekä seikkailustaan niille, jotka haluavat perehtyä asiaan tarkemmin. Ennen heitä lehdistöä olivat hallinneet lähinnä perheyritykset. Kortti kertoo uusien lehdenomistajien olleen vähemmän kiinnostuneita eliitin ja poliittisten johtajien mielipiteistä kuin suuren yleisön suosiosta. He antoivat yleisölle sitä, mitä he halusivat ja saivat vastineeksi mainosrahoja mainostajilta, jotka ostivat heidän lehdistään näkyvyyttä omille tuotteilleen. Michael Schudsen alkoi kutsua mainontaa "kapitalistiseksi realismiksi" (vrt. sosialistinen realismi neuvostoliittolaisessa taiteessa), missä mainos oli kapitalistin tapa sanoa itselleen "minä rakastan sinua". Mainonnan lisäksi PR (public relations) -toiminta alkoi tulla tutuksi. Jurgen Habermas kirjoittaa kirjassaan "Julkisuuden rakennemuutos" (Vastapaino 2004), siitä miten "pr" teki kaupallisen mainoksen tietoiseksi poliittisesta luonteestaan.

"Public relations termin tavoin itse suhdetoimintakin on kotoisin USA:sta. Sen aloittajana pidetään Ivy Leetä, joka kehitteli "julkisuustekniikoita politikoinnin tasolla" oikeuttamaan suurteollisuutta, ennen muuta Standard Oil- yhtiötä ja Pennsylvanian rautatieyhtiötä, jotka olivat tuolloin eräiden yhteiskunnallisten uudistajien hyökkäyksen kohteena. Maailmansotien välissä jotkut suuryritykset alkoivat suunnitella strategiaansa suhdetoimintanäkökohtien pohjalta. Yhdysvalloissa tämä osoittautui hyödylliseksi etenkin vuonna 1940 toisen maailmansodan puhkeamisen tuottamassa kansallisen yksimielisyyden ilmapiirissä. Vasta sodan jälkeen suhdetoimintatekniikat levisivät laajemmalle; tuolloin ne saapuivat myös Eurooppaan. Edistyneimmissä länsimaissa ne alkoivat hallita julkisuutta 1950 - luvulla. Niistä on tullut avainilmiöitä julkisuuden diagnosoimiseksi."

Mainonnan, pr:n ja journalismin sulaessa yhdessä suhdetoiminnaksi ja julkisuustekniikoiksi, alkoi se sama tie "onko muna enne vai kana"-pattitilanne taisteltaessa totuudesta, siitä kenellä on oikeus määrittä sana totuus ja puhua siitä, ja joka on päättynyt vihdoin siihen "inhimillisen ymmärryksen sulkeutuneisuuden" ääripisteeseen, minkä Friedrich Nietzcshe ennusti osuvasti olevan ihmiskunnan vapautumisen, ja siitä seuraavan moraalittomuuden aikakausi (Nietzschelle tieto, joka liittyi aina taisteluun ja pahantahtoisuuteen, on olennaisesti sidottu intressiin). Tätä tekee Habermas kirjassaan erittelemällä "porvarillista julkisuutta" ja tarkastelemalla julkisuutta historiallisena kategoriana. Tämän jälkeen kun ihmisten päät oli ensin sekoitettu tietotulvan ja mainosten sekä pr -toiminnan väliin sekoittuvalla propagandalla, jota voidaan hyvin kutsua myös "julkiseksi mielipiteeksi", josta voidaan puhua Habermasin mukaan 1600 -luvun Englannista ja 1700 -luvun Ranskasta alkaneena pitkänä historiallisena jatkumona näihin päiviin saakka, harhautetut ja väärän tiedon sekoittamat ihmiset toimivat rituaalinomaisesti totuudenjälkeisessä ajassa Nietzcshen väittämän mukaan kuin robotit, haluamattakaan tietää enää asioiden oikeaa ja todellista luonnetta, ellei meillä olisi vallalle vastavoimana sananvapautta ja sitä oikein käyttävää valtamediaa, joka vielä ymmärtäisi oikein sanan ja käsitteen nimeltä "oleminen".

Heidegger arvosti taiteen sellaiseksi voimaksi, joka saisi kadonneen olemisen näkösälle. Taiteessa sen tekee parhaiten kuvaa, sanaa, alitajuntaa, ja toiveita osuvasti yhdistelevä elokuva, jos he pitävät mottonaan Ranskan elokuva-arkiston perustajan Henri Langloisin ajatusta, että tänä päivänä on välttämätöntä muistuttaa, ei sitä mitä on tehty, vaan sitä, mitä ei ole tehty, mitä olisi voitu tehdä, mitä on vielä tehtävä. The Post - elokuva kertoo juuri tästä sukupolvesta, jolle opetettiin ajattelemaan vapauden olevan välttämättömyyden ymmärtämistä, vaikka sen ongelma on sama kuin väite "juoksupojasta johtajaksi", se ei ota huomioon kolikon toista puolta typistäessään sankaruuden vain yhdeltä ja vahvasti kansakunnan myyttistä yhteistä muistia tukevaksi voitokkaaksi taisteluksi (imelä hollywood-loppu, missä väitetään sananvapauden kuuluvan kansalle, vaikka enää ei pitäisi keskustella siitä mitä tämä käsite sellaisenaan on, vaan mitä tällainen käsite edustaa, ja annetaan valtamedioiden sitä tekevän pyyteettömästi valtaa ja hallintoa vastaan on yksinkertaisesti "pöyristyttävää helppoheikismiä" a´la Yes We Can and Great America Again).

Elokuva osaa olla myös hetkittäin pirullinen, osoittamalla ilkeästi sormella eliittiä ja valtamedioiden päätoimittajia, jotka kuvittelevat omilla ansioillaan päässeensä valtaeliitin ystäviksi ja vieraiksi heidän yksityiselämäänsä ymmärtämättä, ettei ilmaisia lounaita ole olemassa. Joskus tuntuu siltä, että unohdamme tahallisesti sen, ettei kieli ole ajattelun ainoa horisontti ja että totuus ei ole universaalia. Albert Camus sanoi aikoinaan, että ihmisen sydämellä oli rasittava taipumus leimata kohtaloksi vain sellainen, mikä murskasi sen. The Post näyttää onnellisuuden olevan omalla tavallaan vailla mieltä kun lehdessä toimittiin Blaise Pascalin sanojen innoittamana ihan kuin heillä olisi ollut vain kahdeksan tuntia elinaikaa, ja ihan kuin he olisivat toivoneet uskovansa erehtymättömästi siihen, mikä heille oli tärkeää. Juuri tämä paljasti elokuvan suurimmaksi ongelmaksi yleisen vallitsevan epä-älyllisen piirteen amerikkalaisessa mustavalkomaailmassa, mikä on edelleenkin nietzscheläisen "radikaalin perspektivismin ymmärrys" sellaisena voimana, joka ei perustu ihmisten erilaisiin näkemyksiin maailmasta, vaan näkemykseen itsestään erilaisten maailmojen eli Nietzschen tarkoittamien perspektiivien taistelutantereena. Helsingin Sanomissa ensi-iltapäivänä 2.2.2018 elokuvasta kirjoittava Leena Virtanen muistuttaa tärkeästä asiasta.

"Vaikka Alan J. Pakulan loistava työvoitto Presidentin miehet, missä kerrotaan Nixonin eroon johtaneesta Watergate -skandaalista, jonka paljastumisen alkuun The Post päättyy, ilmestyi melko heti tuoreeltaan vuonna 1976, hyvin harva nykyajan ihmisistä edes Amerikoissa muistaa ja tietää, saati sitten Suomessa, kaikki skandaalin unohtumattomat käännekohdat."

Ehkä siksi vain viitteenomainen sivuaminen suurempaan skandaaliin olisi pitänyt järjestellä elokuvassa dramaturgisesti selkeämmin ja tarkemmin, jota sanoma olisi mennyt perille, että ei toista ilman toista; Watergate -skandaali ei olisi ollut mahdollinen jos Nixon olisi saanut tahtonsa läpi The New York Timesia vastaan aloittamaansa fasistista ajojahtia, mikä päättyi ennakkotapauksena Yhdysvaltojen korkeimmassa oikeudessa sananvapauden voittoon melko täpärästi tuomariäänin 6-3. Leena Virtasen analyysi elokuvasta on osuva siihen totuttuun tapaan, jolla hän kultivoituneissa kynsissään osaa sipulin rikkoa ilman kyyneliä paljastaakseen sen sisällön suurelle yleisölle, sillä hän ymmärtää hyvin heti alussa isomman yskän; The Postissa toimittajat tekevän tietämättään Watergaten esitöitä. Mutta mikä on tuo Virtasen esiin nostama amerikkalaisuus? Se voisi hyvin olla se läpeensä positiivinen ja mätä ajattelu, mistä filosofi Timo Airaksinen kirjoittaa kirjassaan "Minuuden rakentajat" (Otava 1999), koska myönteisyys johti hänen mielestään omien päämäärien paisuttamiseen siinä uskossa, että minä itse voin ne saavuttaa. Se voisi yhtä hyvin olla myös se pelottava paha, mikä Yhdysvaltoja vaanii kuin kirouksena ympärillään jatkuvana häiriintyneenä painajaisunena, joka on jotakuinkin kaikkialle lonkeronsa levittänyt nimetön vallan väärinkäytön ikuisesti takaava byrokratia - ja korruptiokäärme.

The Postia voisi myös lähestyä hämärien paradoksien kautta Herakleitoksen, joka sanoi, että röyhkeys kaipaa sammuttajaa enemmän kuin tulipalo, sanoin: kaikki tieto ei tee viisaaksi, tai tutkia syvällisemmin ei-näkyvästä ja ei-rationaalisesta lähtökohdasta, vain puhtaana elokuvakokemuksena välähdyksenomaisesti unen tavoin arvoituksellisten David Lynchin elokuvien tapaan. Tämän on saanut aikaan nyt syntynyt Trump -ilmiö, jonka syntymisestä amerikkalaispoliitikot, jotka antavat ymmärtää yksinkertaisille äänestäjilleen kaiken loppujen lopuksi johtavan hyvään niin, että ihminen on onnellinen vain kun hänen olonsa on mielihyvän sävyinen, saavat yksin syyttää itseään. He kun eivät ymmärtäneet köyhyyden ja vallan synnyttävän sosiaalista fatalismia. Mitähän seuraavaksi tapahtuu, nyt kun Trump rynnisti tämän tyytymättömyyden aallonharjalla Valkoiseen taloon, libertaanien lippua heilutellen, missä luki: "Kunhan ihmiset ovat vapaita, siinä mielessä, ettei heidän toiminnalleen aseteta esteitä, jokainen pitää huolta itsestään!"

Elokuvassa näkyi Leena Virtasen mielestä vuonna 2015 ilmestyneen "Spotlight"- elokuvan, joka muutti journalistisen työn kuvaamista ratkaisevasti, varjo, jonka sisään elokuva jää. Mutta elokuvassa näkyi myös aikaisempien vuosikymmenten valtamedioiden mahtia kuvanneiden "Etusivu uusiksi"- ja "Presidentin miehet"- elokuvien vahva vaikutus. Ja vaikka elokuva on hyvin tehty, koskettava ja tulee juuri sopivaan aikaan taas kun totuus ja epätotuus ottavat toisistaan mittaa maailman suurimassa demokratiassa niin, että koko vapauden unelma tuntuu seisovan savijaloilla jättiläisen selässä Trump -nimisen paholaisen, Fox -televisiokanavan tuella, yrittäessä muuttaa kaiken ympärillään heidän tarpeisiinsa paremmin soveltuviksi vaihtoehtoisiksi faktoiksi, se herättää kysymyksen: miksi vasta nyt, miksei 70-luvulla jolloin asia paljastui ja se olisi ollut ajankohtaisempi tai miksei kukaan ole tehnyt elokuvaa kirjailija Upton Sinclairin (joka mainittiin Peter Greenwayn surkeassa Sergei Eisenstein -elokuvassa Ylen Teemalla) vuonna 1935 kirjoittamasta kirjasta Candidate For Governor And Wow I Got Licked (Uusi uljas"-maailma - kirjassaan vuodelta 1932, ihmisiä kontrolloitiin pitämällä heidät onnellisina "soma"-huumeella).

Sinclairin kohtalo on Yhdysvaltojen poliittisessa historiassa omassa sarjassaan ennakkotapaus, minkä jälkeen vaalit kuin vaalit on hoideltu saman kaavan mukaan. Vuonna 1934 Suuren laman aikaan Kalifornian kuvernöörivaaleissa sosialistien ehdokas Upton Sinclairia vastaan aloitetusta loanheittokampanjasta alkoi maassa lähes rikollinen yleisen mielipiteen manipuloiminen suurella rahalla valtamedioiden avulla. Sinclair oli vaalien ehdoton ennakkosuosikki, mutta hänet tiputettiin taitavalla ja ammattimaisesti masinoidulla mustamaalaamiskampanjalla alas pilvilinnoistaan, joista hän kertoo kirjassaan. Kampanjan hoitivat kulissien takana valtamedioiden ja poliitikkojen yhdessä muodostama "likaisten temppujen osasto", jossa hyvistä tavoista tai ylipäätään mistään hyvästä saati sitten vallitsevista laeista välitetty tippaakaan. Sinclairista tuli näiden vaalien jälkeen näkymätön hyljeksitty ja vihattu, mutta samalla myös presidentiksi mielivälle tuiki tarpeellinen muistutus amerikkalaisesta korruptoituneesta vaalijärjestelmästä ja valtamedioiden merkityksestä sen ylläpitämisessä.

Oikeastaan tarkalla silmällä katsottuna elokuva kuvaakin psykologisena prosessina mielen sopukoissa tuota kipeää heräämistä valheellisista kuvitelmista keskellä arjen realiteetteja; ongelmana ovat vain pienen elokuvan suuret tähdet, joiden varaan elokuva rakentuu, ja joiden henkilökohtaisten tunteiden ja tuskankokemusten annetaan viedä suurta tarinaa alleviivaten eteenpäin, niin että hitainkin ymmärtää Meryl Streepin ja Tom Hanksin tähdittämän kamppailun sananvapaudesta olevan samalla kysymys kuolemasta ja elämästä, niin kuin se loppupeleissä onkin. Hieman yllättäen Leena Virtasen mielestä kyseessä on vain puhtaasti elokuvallinen ratkaisu, sillä hän kirjoittaa, että molempiin päähenkilöihin on kirjoitettu uskottavasti useita tasoja. Saska Saarikosken jutussa sankariksi nousee vaikean päätöksen tehneen kustantajan lisäksi vuodon aiheuttaja, puolustusministeriössä puolustusministeri Robert S. McNamaran alaisena työskennellyt Daniel Elisberg, joka oli aluksi yrittänyt tarjota yhdessä ystäviensä kanssa lähes viikon kestäneissä salaisissa kopiointitouhuissaan käsiinsä saamiaan huippusalaisia asiakirjoja "kyyhkyille" eli sotaa vastustaneille senaattoreille tuloksetta.

Elokuvassa McNamaran ja kustantaja Katherine Grahamin keskusteluissa paljastuu McNamaran tilanneen seikkaperäisen yli 7000 sivun tutkimuksen poliitikkojen ja sodanjohdon virheistä "inhimillisistä syistä", vaikka tutkimus pian sen valmistuttua haudattiin mappi Ö:hön arkistojen kätköön. Kun paperit lopulta tulivat julkisuuteen, Nixonin hallitus ja presidentti itse olivat hätää kärsimässä, sillä Nixonin ylimielisyys (loanheitto presidentinvaaleissa alkoi Nixonin toisen varapresidenttiehdokkuuden myötä 1956 - vaaleissa) ja kansaa tahallisesti kahtia jakanut tapa hallita, kohtasi voimakkaamman vastuksen ihmisten vapaudenhalussa. Eräs aikakausi, jota jotkut muutkin kuin minä ovat kutsuneet "eisenhowerilaiseksi 50-lukulaiseksi valkoisen miehen heterofasismiksi", päättyi kansalaisyhteiskunnan ja liberalismin voittoon korkeimman oikeuden tuomari Hugo Blackin sanojen naulaamana.

"Lehdistön tehtävä on palvella vallan alaisia, ei vallan pitäjiä. Hallituksen valta sensuroida lehdistöä lakkautettiin, jotta lehdistö voisi olla ikuisesti vapaa arvostelemaan hallitusta. Lehdistöä suojeltiin, jotta se voisi paljastaa hallituksen salaisuudet ja informoida kansaa."

Sanomalehtien levikit ovat samalla laskeneet kun lehtien sisällötkin, joista suurin osa säästösyistä tehdään konsernin yhteistoimituksessa persoonattomiksi ja ketään kiinnostamattomiksi. Siksi on hyvä tehdä ero oikein ja hyvän, tasokkaan journalismin, ja journalismin kaapuun pukeutuneen, surkean, propagandistisen kepuloidun valheen välillä. Leena Kymäläisen juttu riistetyistä pakolaisista Suomen Kuvalehdessä on oikeaa ja journalistisin periaattein toteutettua, ja ketään, ei etenkään valhetta ja valtaa, kumartamatonta laatujournalismia parhaimmillaan, juuri sellaista millaisen oikean ja itseään journalismiksi mainostavan journalismin tulisi ollakin silloin kun se muistaa The Post-elokuvan sisältämän opetuksen.

Kannattaa verrata tätä juttua esimerkiksi vaikkapa Keskisuomalaisen, Ilkan ja Savon Sanomien tai Etelä-Suomen Sanomien sekä Kymen Sanomien ja Helsingin uutisten - HERRAPARATKOON NEHÄN OMISTAVAT KOHTA PUOLI SUOMEA (onneksi meillä on vielä Hesari ja Ylen demaritoimittajat) pääkirjoituksiin, joissa esitetään vahvasti valhe totuutena ovelasti naamioiden se erilaisiin tutkimuksiin, yleiseen mielipiteeseen, ja siihen Humen varoitukseen, ettei tosiasioista pidä päätellä miten tosiasioiden pitäisi olla; asia, jota kepumedioiden turhantärkeät maakuntasatraapit eivät ole vielä omaksi vahingokseen tajunneet, mutta jonka tyhmempikin mökiniita tajuaa jo pelkästään katsoessaan takkatulen loimussa laiskottelevaa ovelaa kisaansa, joka on juuri popsinut suuhunsa pullean hiiren, vaikka esittääkin viattomana nälkäistä pikku mummon kisua emännälleen söpöin kissannaamoin naukuen ja käpäliään venytellen.