The Voice of Finland: Alexander Stubb?

Teksti Harald Olausen

"Alex on lahjakas ja empaattinen ja jaksaa aina rohkaista kaikkia." - Näin sanoi kokoomuksen presidenttiehdokas Alexander Stubbin Susan-vaimo kokoomuksen ylimääräisessä puoluekokouksessa tänään. Mutta tämä ei vielä riitä presidentiksi, jos on Stubbin tapaan ärsyttävän teennäinen ja jutut puolivillaisia. Moni kysyy; onko hän pikkunäppärä pänttääjä - ei luovan kaaoksen mestari? 

Entä miksi hän hymyilee aina ja aivan liikaa? Tai miksi hän on totuttuun suomalaistapaan liian myönteinen (ja ylivilkas)? Näin kysyvät vaalit ratkaisevan Kehiä III:sen takana asustavat aitosuomalaiset mörrimöykyt. Tai miksi pitäisi äänestää elitististä suomenruotsalaista (varmasti inhotun Elisabet Rehnin kaveri vieläpä), ja liian hyvin toimeentulevaa yliopistomiestä presidentiksi?

Silti Stubbilla on hyvät mahdollisuudet tulla valituksi Suomen seuraavaksi presidentiksi, jos hän muistaisi vain sen tärkeän asian, ettei sorru opettamaan yleisöään pitkäpiimäisesti ulkopolitiikasta, kuten hän teki ohjelmapuheenvuorossaan tänään kokoomuksen ylimääräisessä puoluekokouksessa Espoon Dipolissa. Stubbilla ei pitäisi olla syytä huoleen, sillä itse tuote on tällä kertaa kuin tilauksesta vakuutukseksi turvallisuudesta tehty maailmanpolitiikan ongelmien kasaantuessa Suomenkin taivaalle.

Omituisinta Stubbissa on hänen halunsa yhtenäistää kansa yhden ja saman samanmielisyyden alle, vaikka Suomea on rakennettu riidoista ja erimielisyyksistä. Silloin kun riitoja ei ole ollut eikä sallittu, kuten Valkoisen-Suomen kulta-aikana, maa taantui lähes kehitysmaan tasolla samalla kun rikkaat vain rikastuivat. 

Stubbin hellimä vastenmielinen ajatus ajasta ilman ristiriitoja, on vain huonosti peitelty yritys kätkeä EK:n, jonka pomo Jyri Häkämies istui kokouksessa, poliittisen siiven todelliset aikeet, kuten ay-liikkeen voiman heikentäminen, ja nyt viimeksi leipureiden yötyölisät, koska rikkaudet on tällä tavalla tehty.

Puoluekokouksessa huomaa, miten kokoomuksella kaikki on tyköistuvaa, puvut, ilmeet, ajatukset, ja jopa puoluekokouksen värit, lavastus ja valaistus. Kokoomus ei ole köyhien mauton massabrändi, kuten IKEA tai Hennes&Mauritz vaan astetta parempi ja huolitellumpi (mutta ei ihan bätrrefolkin Stockmann-tasoa), kuin Sokoksen vanhan ajan tavaratalotkin hieman paremman, virkanaisten, niiden, jotka ratkaisevat vaalit kuin vaalit, keskuudessa vanhan teollisuus-Suomen akselilla Pori-Tampere-Kotka.

Stubbin suurin ongelma näyttää olevan sittenkin ryöpsähtelevä Stubb itse. Hän on liian itseriittoinen ja ylimielinen ollakseen aidosti muista välittävä tai tasapuolinen. Hän on syntynyt kultalusikka suussa hyvinvoivaan sukuun. Hän on tunnustanut olleensa nuorena koulukiusaaja. Hänestä huokuu taistelija, joka haluaa vain voittaa. Hän haluaa olla ykkönen. Tässä suurin ongelma. Samoin hänen luonteensa. Hän ei ole kansanomainen: Suomessa presidentin pitää olla joko ihailtu tai kansasta lähtöisin.

Hän tietää tämän ongelman itsekin varoittelemalla puheensa lopuksi itseään lähtemästä laukalle. Silti hän tekee niin eikä kuuntele muita. Stubbista vuotavaa ulos oma erinomaisuusuus. Millainen olisi kokoomuksen karamellipaperinmakuinen sinivalkoinen Suomi kokoomuspresidentti Alexander Stubbin johdolla? Se olisi kovin mainosmainen, iskevien sanojen – karismaattinen onnistuja - ja hymyilyn sekä perin keskinkertaisten ajatusten että puujalkavitsien tylsä ja ontto maailma.

Tekohauskuus- ja vitsikkyys syövät edelleenkin miehen uskottavuutta. Sen näimme lauantaina, ja sen katseleminen tuntui edelleenkin yhtä vaivaannuttavalta, kuin silloin kun hänet kengitettiin hetkeksi auringosta poliittiseen unohdukseen. Brittihuumori ja smalltalk eivät uppoa paskajäykkään suomalaiseen totisuuteen, varsinkaan itseään muita parempana pitävään elittiin ja sen hännystelijöihin; virkamiehistä, rikkaista ja kampaajista koostuvaan puolueen, maan epäempaattisimpiin ja huumorintajuttomimpiin ihmisiin, näihin kovalla äänellä itseään kehuvien etuilijoiden ja minä-maailman edusmiehiin.

Stubbin hyvä olemus ja hyvä sanoma kaikille tuntuu ensi kuulemalta hyvältä ja lämmittää mieltä kuultuna sujuvasti kolmella kielellä (suomi, ruotsi ja englanti mutta osaa hän muitakin kieliä), sillä hänen sokeroidussa maailmassaan ongelmat ratkeavat yhteistyöllä, jota hän kutsuu tsempiksi. Mutta sitä hän ei kerro, että yhteistyötä tehdään vain voimakkaimpien ehdoilla, ja siihen eivät kuulu ne, jotka havittelevat taloudellista tasa-arvoa, ja sitä ainoaa oikeaa, mikä on kokoomukselle punainen vaate (huvittavaa puheessa oli Jutta Urpilaisen kehuminen hyväksi politiikoksi, sillä hän oli ns. hyödyllinen idiootti kokoomukselle).

Stubb on politiikko, joka ei varsinaisesti valehtele vaan jättää varjoisat tarinat kertomatta. Hän siis harhauttaa ja puhuu koko rahan edestä toisenlaisesta vapaudesta kuin muut. Mutta millaisesta vapaudesta? Länsimaissa vapaus liittyy käsitteenä oleellisesti talouteen, missä vapaa markkinatalous nähdään yksilön vapauden yhtenä ehtona. Vapaus on myös tärkeä itseisarvo ja olennainen osa tehokuuden kannalta. Stubbille vapaus on enemmin pintaa ja mutkatonta olemista sekä kuluttamista.

Stubb jatkaa ikuisuusongelmien lakaisua maton alle, silloin kun kyseessä on ne ikävät ongelmat, mitkä johtuvat siitä, että jotkut, jotka kokevat saavansa väärää kohtelua ja vaativat taloudellista tasa-arvoa. Stubbin puheenvuoron tärkein huomio oli se, ettei hän osaa ja halua puhua tiiviisti tai ytimekkäästi, vaan opettajamaisesti vuolaasti omaa ääntään rakastaen. Puheen varsinainen maali oli kalastella muiden kilpailijoiden ääniä kehumalla, ei ärsyttämällä tai liikoja eroja korostamalla. Siksi se oli, mitä oli.

Kalastelu oli liian läpinäkyvää ja imelää mutta myös hyvin stubbimaista. Presidentinvaalien toisen kierroksen ratkaisevat ne äänet, jotka Stubb saa houkuteltua muiden puolueiden kannattajista. Jos puheen tehtävänä oli avata ovia muuhun Suomeen korostamalla kokoomuslaisen politiikan jatkuvuutta itsenäisyyden alusta, punaisia vainonneen Tekla Hultinin kehuminen ja tieteellisestä kopioinnista syytetyn E.N. Setälän, molemmat kovia äärioikeistolaisia, ristiriitaisten henkilöiden esiin nostaminen, osoitti se sekä tilannetajun ja empatian että sellaisen ymmärryksen puutetta, mitä koko kansan presidentiltä ei toivottaisi.

Stubbin puhe vain vahvisti sen, ettei keskustaoikeistolaiseksi itseään mainostava kokoomus ei ole omista väitteistään huolimatta kaukana amerikkalaisen journalistin ja historioitsijan, Rick Perlsteinin arvostettujen teosten kuten Nixonland: The Rise of a President and the Fracturing of America (2008) ja Reaganland: America's Right Turn 1976-1980 (2020) kuvaamasta kovasta ja ihmisille vaaralisesta monetaristisesta oikeistolaisuudesta, ja näyttää hyvin, miten kovan oikeistolaisuuden viehätysvoima on säilynyt. Kokoomuslaisuuskin on osana konservatiivisuuden ideologiaa globaali, vaikka se pinnallisesti näyttäytyykin paikallisena.

Presidentinvaaleissa imago on aina tärkein. Stubbin vaalikorttina on fiksu vaimo. Mutta uppoaako liian täydelliseltä vaikuttava perheen imago sittenkään siihen resepekka-Suomeen, jonka äänet ratkaisevat maaliviivoilla? Stubbin valinta ei ollut sattuma. Se oli kokoomukselta oikea vetoa, sillä vain liberaali Stubb voi lyödä punavihreän ehdokkaan Haaviston, jonka kompastuskivenä saattaa sittenkin olla kolumbialainen mies aviopuolisona. Stubb on kuin kuva kokoomuksen markkinoimasta ihmemiesimagosta; sinivalkoinen mutta myös kansainvälinen, turvallinen mutta myös tuttavallinen, oikeistolainen mutta myös joustavan liberaali.

Kokoomuksen puoluekokous oli hyvin kirjoitettu näytelmä medioita ja äänestäjiä varten; entisen pääministerin ja kokoomusjohtaja Jyrki Kataisen Espoon kaupunginhallituksen puheenjohtajana toimivan vaimon Mervi Kataisen, videon välityksellä kokousta ja Alexia tervehtineen ulkoministeri Elina Valtosen sekä ulkomaalaistaustaisen Pohjanmaan piirin puheenjohtajan kannatuspuheenvuorot - Valtosen vitsailut aamulenkillä ohikiitävästä himourheilijasta olivat kokoomuslainen sisäpiirin juttu, Mervi Kataisen tervetuliaispuhe vitsikäs ja Alin taas tunteita nostattava, kirsikkana kakussa oman vaimon kehut.

Presidentinvaaleista tulee tiukka. Haaviston karisma on silti vetävämpi. Hän edustaa niitä ihmisiä ja arvoja, joita kaupunkilaiset tavalliset avaramieliset äänestäjätkin. Mutta hänen osaamisensa ja cv:nsä on kovin ohut verrattuna ylivertaiseen Stubbiin. Kokoomus on ollut osaava kuninkaantekijä politiikassa vuodesta toiseen. Vuodesta 1987 Holkerin johtamassa hallituksessa alkanut hallitusvalta on jatkunut melkein tauotta näihin päiviin asti. Kokoomuksella menee tänään hyvin. Sen äänestäjät ovat uskollisia puolueelle, ja sen edustama arvomaailma edustaa  jo (melkein) suomalaisten enemmistön omaksumaa arvomaailmaa.

Suomi alkaa olla pikkuhiljaa kokoomuslaisempi, kuin mitä puolue uskalsi edes hurjimmissa unelmissaan 1970-luvulla kuvitella. Vasemmisto on heikko ja sen poliitikot muutamaa harvaa poikkeuksetta lukuun ottamatta keskinkertaisia. Vuodesta toiseen kokoomus keikkuu joko galluppien ykkösenä tai kakkosena. Puolueen hyvää imagoa vahvistaa puolueen riveistä nousseen arvostetun presidentin suuri kansansuosio. Niinistö on onnistunut ällistyttävästi siinä, missä vasemmistopresidentit eivät: olemaan koko kansan presidentti ja maan isä, johon luotetaan, ja jonka näkemyksiä arvostetaan yli perinteisten puoluerajojen.

Kokoomuksesta on tullut pienin paha ja yleispuolue, johon pragmaattisesti politiikkaan suhtatuvat liikkuvat äänestäjät luottavat. Eräs entinen puheenjohtaja kehui kokoomuksen perustajien olleen kaukonäköisiä luomalla perustan yleispuolueelle. Silloin puolue keksi Stubbin nyt hyväksi käyttämän menestysreseptin alkaa kalastella härskisti eri puolueiden äänestäjiä muiden tonteilta vetävillä iskulauseilla: "Yleispuolueen aseman vahvistuminen tapahtuu yhteiskuntarakenteen muutoksen seurauksena."