The Zone of Interest on hyytävä muistus pahan arkipäiväisyydestä!

Teksti Harald Olausen

On hämmentävää, miten pahan palveluksessa olevilla arki sujuu kutakuinkin normaalien ihmisten tavoin jotenkuten eläen vailla omantunnonpistoksia. Puolalainen elokuva The Zone of Interest (2023) on hyytävä muistus pahan arkipäiväisyydestä. Elokuva kertoo Auschwitzin komentajan Rudolf Hössin perhe-elämästä ja Hedwig-vaimosta 1940-luvulla juuri ennen lopun alkua.

Elokuva ei ole dokumentti eikä dokumentaarinen, onneksi. Se on kurkistus erään perheen normaaliin arkeen kaiken pahan ja kuoleman keskellä. Kameran silmät, ja samalla tuomarit, olemme me katsojat, mutta esiintyjät elokuvissa eivät ole meistä tietoisia tai esitä jotain ja puhu valmiiksi tiivistettyjä repliikkejä, vaan elävät ja ovat kuten ovat oman arkensa keskellä.

Miksi sitten tällaisia elokuvia tehdään? Ehkä osin siksi, ettei syyllisyyskysymykset kansanmurhasta tule koskaan hellittämään ihmiskunnan historiassa. Tämä on samalla sekä teloittajien että uhrien terapiaa ja kollektiivista anteeksiantoprosessia, joka jatkuu hamaan tulevaisuuteen. Osin taas siksi, ettemme unohtaisi ja näkisimme pahan oikeassa valossa.

Hyvää elokuvassa ei ole. Se on silkkaa pahuutta alusta loppuun tavallisen arjen keskellä. Natsiperheet ovat pahan ilmentymiä lapsesta aikuisiin. On turha väittää, etteivät he muka tienneet omiensa pahoista teoista. Pahuus on niin jokapäiväistä ja kuuluu arkeen, etteivät he jaksa siitä elämöidä vasta kun jäivät kiinni ja yrittivät valheillaan pestä itseään puhtoiseksi syyllisyydestä.

Esimerkiksi pääosanesittäjä Rudi on jotenkin kumman ilmeetön, loppukohtausta lukuun ottamatta, eikä näy vaivaavan itseään syyllisyydellä tai empatialla. Hän on kuin ilmeetön tappokone osana isompaa tappajakoneistoa, eikä hänen silmissään pala intohimo tai muutkaan tunteet. Hänen ilmeensä eleensä ja olemuksensa ovat täynnä vain tyhjää välinpitämättömyyttä.

Yksi selitys voi olla omaksuttuihin tapoihin ja kulttuurin piilottama tekopyhyys ja valheellisuus, arendtmaisesti sanottuna yksinkertaisesti yleisempi ilmiö, kuin yleensä puhutaan, eräänlainen arkipäivän pahuus. Me mietimme koko ajan, onko mahdollista ja toivottavaa edistää hyvinä pidettyjä asioita keinoilla, jotka tiedetään pahoiksi niin, ettemme jäisi siitä kiinni? 

Juuri sitä on se saksalaisten hiljainen hyväksyminen natsien murhille, josta he visusti vaikenivat sodan jälkeen pelastaakseen raunioituneessa maassaan itsensä ja pienet inhimillisen elämän rippeet. Elokuvan asetelmallisuus on selkeää ja olemassaolo dualistista elämää kuvaava vastaparina kuolema. Ne esiintyvät rinnakkain sulassa sovussa ja toisiaan vuorovedoin tarvitsevina samassa paketissa, jotta ymmärtäisimme parempien saavuttavan päämääränsä tottumuksesta ja toisten vain ohimennen. 

Tarina sukeltaa nykyaasialaisen elokuvaestetiikan saappaisiin, muistuttaen dokumentaarista kuvaustyyliä, missä katsoja saa rauhassa sulautua elokuvaan enemmän kuin katsojaksi – ehkä jopa itse osaksi elokuvan sisälle. Elokuva vakuuttaa aitoudellaan ja erilaisuudellaan korostamalla yksinkertaisesti tapahtumien mielen paljastamista (piru vaanii aina yksityiskohdissa).

Elokuvassa komendantti Rudolf Höss on riisuttu kaikesta turhan painolastista. Hän on vain tavallinen perheenisä perheensä keskellä. Idyllisen uuden-Saksan arjalaisen ideaaliperhe elää keskellä paratiisia, joka on muutaman sadan metrin päässä helvetti, sekä valitettavan lopullinen kadotus tuhansille, vainotuille ei-arjalaisille, alemman rodun ihmiselle. Hyvän ja pahan rajaa ei ole.

Ympärillä olevat ei-perheenpiirin sisällä tapahtuvat tapahtumat kulkevat sivutarinana rinnakkaiden. Samoin sivuhuomautuksina se, ketkä sodasta todella hyötyvät ja toimivat kulisseissa isot rahat hihoihinsa käärien: saksalainen sotateollisuus Krupp, Siemens jne, jotka olisi pitänyt Nunbergin sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomita natsien kanssarikollisina.

Hieman ohivilahtavien tapahtumien ympärille on koottu asiantynkääkin draamallisen jännitteen ylläpitämiseksi. Ylin johto on päättänyt siirtää Hössin muihin tehtäviin, mutta hän ei itse ole asiasta innostunut, ja laittaa kaverinsa puhumaan pomolle tuloksetta puolestaan. Käsky vartijoille olla vahingoittamatta leirin syreenipensaita on kaiketi mustaa huumoria.

Kun vaimon äiti tulee kylään Hösseille, hän muistuttaa tyttärelleen olleensa siivooja eräille kulttuurimarxisteille, nyt jo tuhotuille, eikä ole lainkaan huolissaan heidän kohtalostaan tai kohtelustaan vaan surkuttelee itseään siitä, ettei saanut hankittua heidän verhojaan itselleen, joita kuulemma rakasti, vaan naapurit olivat napanneet ne hänen nenänsä edestä. HUHUH!

Hössin kotitalo sijaitsee keskitysleirin kupeessa niin, että perheen puutarhan yli kurottautuu jatkuvassa toiminnassa oleva ja mustaa, ihmisruumista tulevaa savua taivaalle tupruttava piippu, eikä se tunnu häiritsevän lainkaan Hössin tavallista perheidylliä, joka on täynnä lasten huolettomia leikkejä, iloisia ääniä, koiranhaukuntaa ja joessa kalastamista ja soutelua jne.

Ei myöskään aidan takaa kuuluvat avun- ja tuskanhuudot, kun vankeja – myös lapsia ja naisia – kuskataan pakolla ja paniikinomaisesti ensin kaasukammioihin kuolemaan myrkkykaasuun, ja sitten kasataan pihalla odottaviin ruumiskasoihin odottamaan polttamista yli tuhat asteisessa lämmössä isossa savupiipussa, joka suoltaa taivaalle tuhkana sen mitä jäljelle jää.

Höss vaikuttaa tavalliselta mieheltä ja onnelliselta perheenisältä. Asiat ovat järjestyksessä ja työt hoidetaan hyvin. Talo on täynnä palvelijoita, jotka ovat vankeja. Koko perhe osallistuu innokkaasti juutalaisten tavaroiden uusiokäyttöön. Perheen naiset saavat valita kaasukammiossa kaasutettujen juutalaisnaisten leninkejä ja lapset leikkivät kultahampailla, jotka on vedetty uhreilta elävänä suusta mahdollisimman suurta kipua ja tuskaa tuottaen.

Hössin esimerkillisyyttä huolehtivana ja lapsiaan suojelevana isänä kaiken ympärillä olevan hänen johtamansa kidutuksen, murhien ja varkauksien keskellä, korostetaan eräässä kohtauksessa joella, missä Höss kalastaa (tosin makaaberisti SS:n aluspaita päällä kuin merkiksi, ettei tässä sittenkään olla vain lomalla) ja lapset ovat uimassa. Höss löytää pohjasta ihmisruumiin osia, ja hätistää leikkivät lapsensa pois joesta, etteivät he näkisi joessa luita.

Rudi kutsuu neoreettiseksi despootiksi paljastuvaa vaimoaan Auschwitzin kuningattareksi. Esitellessään puutarhaansa äidilleen, joka ei saa unta yöllä kun vankeja poltetaan leirin uunissa kun tapahtumien häly häitrsee häntä, vaimon kysymykset vaikuttavat pahaenteisiltä: Tuleeko huominen edes ja jos, niin millainen? Siitä vihjeenä kukkivat kukat ja punainen kukkiva viimeisinä. 

Sen jälkeen kuva värjäytyy verestä muutamaksi pitkäksi sekunniksi punaiseksi, ettei kenellekään jää epäselväksi miksi idylli murtuu, unelmat sortuvat, ja kaikki ennen niin harmoninen ja kaunis on ollut vain suloista harhaa sekä tyyntä myrskyn edellä samalla, kun kuolemantehdas vieressä murisee murhaavasti yötä päivää hotkien sisäänsä ruumiita loputtomalla ruokahalulla.

Siitä todisteena vaimon hysteerinen kohtaus saatuaan selville miehensä salanneen häneltä viikon ajan siirtonsa johonkin mitättömämpään paikkaan "varavirkaan", juuri kun vaimo on saanut talon ja puutarhan teetettyä orjatyövoimalla sellaiseen edustuskuntoon, että sitä kelpaa kateellisille ystäville ja sukulaisille somasti kuumana kesäpäivänä kerskuen esitellä.

Vaimo ei suostu käsittämään miksi heidän pitäisi muuttaa muualle miehen uuden tehtävän mukana. Hehän ovat hänen mukaansa saavuttaneet tässä paikassa kaiken sen, mistä olivat jo 17-vuotiaista lähtien haaveilleet. Samalla paljastuu se millä kaikki muutkin saksalaiset ostettiin mukaan toteuttamaan kansallissosialistista unelmaa tuhatvuotisesta valtakunnasta.

Ei vaimo pelkästään ole täydellisen pihalla ulkoisen maailman reaaliteeteistä sanoessaan miehelleen:" Sodan jälkeen, kun kaikki tämä on ohitse, meistä tulee viljelijöitä." Niin ovat kaikki muutkin saksalaiset, vaikka sota on jo hävitty ja natsit valmistelevat salaa jo pakoa maasta varastetut rikkaudet pakattuina salaisiin maanalaisiin varastoihin päämääränä Etelä-Amerikka tai Sveitsi.

Elokuva toimii herätyksenä pahuuteen. Nykyongelma on valheellinen usko yleiseen ja inhimilliseen hyvään, yhteinen moraali, sekä ahkeruuteen Platonin ja Aristoteleen hengessä, sillä juuri heidän tavoitteenaan oli kulttuurin kesyttämä luonto ja järjen voitto vieteistä, toisin kuin Nietzsche, joka asetti vietit järjen edelle ja kielsi valistusfilosofien vaatimukset rationaalisuudesta.

Kantille, joka suhtautui kostoon eri tavalla kuin Nietzsche, oli taas tärkeää, että ihmiset saivat ansionsa mukaan. Hänen mukaansa minkäänlaista viattomuuden tilaa ei ole koskaan ollut, koska pahuus kuuluu erottomasti jokaiseen ihmiseen ja ihmisyyteen. Se on lajissaan sellaista pahaa, jossa annamme mielihalujemme voittaa sen sijaan, että noudattaisimme velvollisuutta kuunnella hyvää tahtoa eli moraalia, ja toimia sen mukaisesti. Mielihalu johtaa usein myös mielivaltaan ja turmioon.

Typistäen voisi sanoa: on olemassa enemmän kuin mitä edes osaamme kuvitella, me itse mukaan lukien, pahoja ja vilpillisiä ihmisiä, jotka tekevät kaikkensa saadakseen hallita toisia ja maksattaa kalliisti valheensa orjamaisiksi sieluiksi alistamillaan. Kyseessä on se Kantin radikaali paha, mikä on aina itsensä asettamista etusijalle. Kant myönsi, että ihmiselle oli silti taipumus pahuuteen. Kantin, ja myöhemmin myös Sigmund Freudin, mukaan sitä ei voinut täysin hävittää, mutta hallita kylläkin.

Elokuvan loppu on runoutta ja tyylikästä toisen olevaisuuden tiedostamisen ylistyslaulua Sophie-nimisen vangin tarinan seuraamisessa. Hän on niitä, jotka uskaltavat panna hanttiin, vaikka se ei aina kannattaisikaan. Mutta se on tehtävä, sillä jos kukaan ei pane vastaan, raakuudet ja rikokset vain jatkuvat, hurjistuvatkin ja uhreista tulee pelkkiä murhakoneen musertamia lihakasoja vailla nimeä, ihmisarvoa ja elämää. Tulevaisuutta heillä ei ole ollutkaan, on vain varastettu elämä.

Sophie kerää omalaatuisessa ja karmivassa lämpökamerakohtauksissa (symbolinen vihjaus tähtäimessä olosta, pakoon ei pääse mihinkään) omenia ja tipottelee ne Hannu ja Kerttu-sadun pikkulapsien antaman esimerkin mukaan tielle merkiksi vapaasta reitistä tulevaisuuteen samaan aikaan, kun Rudi lukee yhdelle lapsista itse varsinaista Grimmin veljesten (ne ovat aika raakoja ja täysin erilaisia kuin esimerkiksi tanskalaisen H.C. Andersenin lämpöiset jutut) satua. Sophie (ilmeisesti) jää kiinni ja teloitetaan.

Kun Rudi on koko elokuvan ajan ollut sivullisenoloinen ja hieman pihalla kuin nöyränä murhaajana pitämättä itsestään suurta mölyä, hänen katseensa terästyy lopussa muutamaksi sekunniksi natsijuhlissa, josta hän lähtee tympääntyneenä oksennellen kuin myrkytyksen saaneena. Mille muulle hän antaa ylen kuin omalle irrationaaliselle pelolleen, tajutessaan kaiken olevan ohi?

Mutta ei! Hän on sittenkin yhtä vähän uhri kuin syyllinen. Hän vain näyttelee pakon nimissä säilyttääkseen asemansa ja kasvonsa yhteiskunnassa ja perheensä puolesta. Hän tietää olevansa valehtelija; jokainen meistä – hänkin - on sekä tietoinen valehtelija että törmännyt todennäköisesti usein valehteluun, kenties jopa niin vakavaan, että se tuntuu petokselta, ja valhe on vaikuttanut hänen elämäänsä vuosien ajan, ja aiheuttanut vahingollisen ja tappavan sekä peruuttamattoman elämänmuutoksen pahaan.

Rudi seisoo yksinään juhlahuoneiston tyhjällä käytävällä ja katsoo meihin haastavasti. Mitä hän haluaa? Mitä hän tarkoittaa? Kuka hän oikein on, ja onko hän samanlainen ihminen kuin me, jotka häntä mittaamme katseillamme? Ehkä keskitysleirin ruumiiden haju on hänessä jo niin syvällä, ettei sitä saa edes pesemällä pois tai raiskaamalla joka ilta joku naisvangeista ja ampua sitten uhrille kuula kalloon jonkun montun reunalta – ja niitähän siellä tuntuu riittävän joka lähtöön.

Tunteensa ja ihmisyytensä kuolettanut Rudi ei juurikaan hymyile, mutta näyttää silti pitävän meitä pilkkanaan salaa sisimmissään. Historia on historiaa ja totuus kaikista häviää ajan myötä samaan aikaan kun rikolliset pääsevät pälkähästä ja vastuusta, jota voi paeta (ehkä) Rudin tavoin toteamalla vain lakonisesta noudattaneensa muiden käskyjä ja sääntöjä, ei muuta.

Lopussa kuva siirtyy Auschwitzin museotiloihin tähän päivään. Kamera nuolee lasivitriinejä, joihin on koottu näyttely uhrien vaatekappaleista. Se tahtoo sanoa (ehkä hiljaisesti toteaa vain…), me emme koskaan unohda ja anna anteeksi, vaikka Rudi ja hänenkaltaisensa niin haluaisivatkin. He eivät pääse pakoon vastuutaan eikä hirmutöitään siitä huolimatta, etteivät useimmat heistä joudu koskaan henkilökohtaisesti vastaamaan rikoksistaan. Kyseessä on tahtojen taistelu ja muistutuksena manifesti.

Näin meitä on opetettu katsomaan juutalaisvainoista kertovia filmejä, ja tehty samalla hienovarainen, ja kuin automaattisesti kyyneliin johdattava, melankolinen ohjeistus Schindlerin listan (1994) juhlistamana aina elokuvan siirappista tunnusmusiikkia (Sävellys John Williams, sooloviulu Itzhak Perlman) myöten, mikä on pöllitty Rachmaninovin samatunnelmaisesta Vocalisesta.

Asuin tuon vuoden Kööpenhaminassa ja näin elokuvan Bellehöjn kirkossa esikaupungissa. Kirkko tarjosi elokuvan jälkeen oluet. Tanskalaisyleisö puhui innokkaasti elokuvasta juuri niin kuin elokuvantekijät olivat toivoneetkin. Tänään samanlaisen tunteellisen uhrielokuvan pitäisi puhua Israelin murhaamista yli 30.000 siviilistä palestiinalaisten Gazassa ja näyttää pahuuden nykykasvot.

Schindlerin, jossa oli myös "ripaus dokumentaarisuutta", motto oli: Emme saa unohtaa. Se voisi olla myös tämän nyt käsittelyssä olevan elokuvan motto. Mutta se, mikä meiltä jää näkemättä on, että ihminen ja paha muuttuvat kovin vähän edes tuhannessa vuodessa. Olemme hyväksyneet valheen, että olemme kaikki samanlaisia. Ja koska olemme tuudittautuneet siksi myös vääränlaiseen turvallisuudentunteeseen, emme osaa varoa ja varustautua koko ajan meitä vaanivaa pahuutta vastaan.