Tietääkö Suomi olevansa vain ensi-iskun suojana muille Pohjoismaille ?
Teksti Harald Olausen
Eilen särähti korvaan tv:n pääuutisia, kello 20.30 katsoessa juontajan kuin sivumennen toteama "uusi natoväline". Siitä, millainen se käytännössä on, ei juuri hiiskuttu sanaakaan, koska sitä ei tarvita. Uusi natoväline on kiertoilmaisu avoinna olevalle jenkkiasemyynnille korkeaan hintaan. Joskus kauan sitten ennen Putinin-sotaa, suomalaiset vielä osasivat ja uskalsivat käydä avointa keskustelua siitä, miten puolustuspolitiikkansa hoitavat. Eivät enää. Pekka Haaviston presidenttikampanjan helmeksi tarkoitettu pikatie Natoon avasi piikin sotavarusteluun. Meillä olisi nyt aika aloittaa vihdoinkin keskustelut nato-ongelmasta.
Eikä tuo piikki ole vähäinen, pieni tai ihan heti sulkeutuva vaan kaikkea muuta. Trump keksi hyvän konseptin kasvattaa kannatustaan muuttamalla USA:n aseavun Euroopalle ja Ukrainalle lainaksi, jonka voi maksaa erissä. Ongelmana ovat vain koko ajan nousevat hinnat, sillä kilpailua ei ole, koska kyseessä ovat tarkoin suljetut markkinat. Voisi jopa väittää, että Trump ystävineen sanelee diktatorisesti kapitalismin henkeen asemyyntinsä hinnat taivaisiin saakka. Voittajana on vain Trump, joka vaati kesällä, ja sai ihmetyksekseen, eurooppalaiset myöntymään 5 % tavoitteeseen puolustusmenojen osuudesta bkt:ssaan.
Suomi ei tunnu koskaan pääsevän ulkopolitiikassaan inhoamastaan nimittelystä "suomettuminen", niin syvällä perseennuoleminen välillä itään ja länteen istuu suomalaisessa ulkopolitiikassa. Ei ihme, että tasavallan presidenttikin on tuskastunut ja yrittää irtiottoa Palestiina-kysymyksessä. Suomea on aina hieman vieroksuttu naapurimaissa tällaisen venkoilun takia, ja epäilty maan suvereniteettia syystäkin. Esimerkiksi Skandinvian maat Norja, Tanska ja Ruotsi yrittivät jo 1920- ja 30-luvuilla hakea turhaan suurvalloista turvallisuustakuita Saksaa ja Neuvostoliittoa vastaan. Prosessi oli varsin traumaattinen.
Mutta oliko Suomen ulkopoliittinen täyskäännös sittenkään vain Kekkosen aikaansannosta ja muille Skandinavian maille vaarallista`? Kekkonen alleviivaa jokaisen ulkopoliittisen puheensa samalla jargonilla 7.12.1943 Tukholman valtiopäivätalossa pitämänsä puheen jälkeen, missä hän muistuttaa itsenäisyytensä säilyttäneen Suomen olleen sodan päätyttyä teoreettisesti samojen vaihtoehtojen edessä, kuin Suomi oli vuonna 1920, siis joko oli omaksuttava Neuvostoliiton vastainen poliittinen linja tai puolueettomuus. Suomen etu ei Kekkosen mukaan voinut olla: "Venäjän rajoilla alituisesti varuillaan olevana ja ensimmäiseksi vihollisen jalkoihin joutuvana liittolaisena." Siinä syy pelkoon ja siinä samalla lopputulos Natoon liittymisestä. Yhtä tyhjän kanssa.
Pohjoismainen yhteistyö kasvoi käytännön mittaan 1864 Tanskan sodasta Preussia vastaan, jolloin pohjoismaisia vapaaehtoisia tuli Tanskaan Ruotsista, Islannista Norjasta ja Suomesta. Sen pohjalta syntyi myös "skandinavismi", mikä ei johtanut pohjoismaisen suuntauksen kannattajien harmiksi 1800-luvulla Pohjoismaita yhteen isommiksi valtioiksi Saksan ja Italian tapaan; Tanskalle ja Ruotsille pohjoismaisuus oli tärkeä asia, Suomelle ja Norjalle vähemmän. Mikä yllättävää. Suomi oli muille tärkeä. Jo 1820-luvulta lähtien Tanska, Norja, islanti ja Suomi alkoivat pikkuhiljaa ymmärtää yhdessä olevansa vahvempia kuin erillään.
Näin myös Norja ja Suomi pohjoisen Skandinavian molemmilla äärilaidoilla. Mutta vasta Neuvostoliitosta syntymisensä jälkeen lokakuussa 1917 tuli näitä maita yhdistänyt turvallisuusongelma, eikä vain koko maailmalla, vaan aivan erityisesti sen pohjoiseurooppalaisille naapureille, Norjalla ja Suomelle, jotka olivat itsenäisinä valtioina yhtä nuoria ja kokemattomia kuin Neuvostoliitto, joka oli kaksi- ja kolmikymmenlukujen Suomen "ykköskysymys", ja sen jälkeen selviytymiskysymys hinnalla millä hyvänsä Paasikiven ja Kekkosen omaksuman ovelan snellmannilaisen myöntyvyyslinjan mukaan. Mutta olikohan näin?
29.1.1927 Norges Handels- og Sjöfartstidende-lehdessä oli otsikolla Det unge Finland orienterer sig mot ost-kirjoitus, jossa lehden Helsingin kirjeenvaihtaja varoitti aitosuomalaisesta ja pohjoismaisesta näkökulmasta harvinaislaatuisesta nationalistisesta aggressiivisuudesta sekä suomalaisten ilmiselvästä haluttomuudesta orientoitua muihin Pohjoismaihin päin. Norjalaiset "halusivat pelastaa Suomen NL:lta". Siitä oli tullut leimaa antava piirre pohjoismaiselle yhteistyölle pyrkiä turvaamaan Skandinavian turvallisuus- ja puolueettomuus siitä lähtien, kun vuonna 1933 solmittiin meillä lähes tuntematon Oslon sopimus,
Se oli harvinaista tuohon aikaan, sillä siihen Suomikin saatiin houkuteltua mukaan yhdeksi allekirjoittajaksi. Mutta oliko sittenkään näin? Onko Suomi ollut vain pelinappula muun Skandinavian puolustamisessa – eräänlainen valmiina oleva reservimaa? Pohjois-Eurooppa, ja erityisesti Pohjoismaat näyttelivät Hitlerin suunnitelmissa tärkeää roolia, missä Ruotsin Kiirunan malmikuljetusten turvaaminen ja kuljettaminen Saksaan kesäisin Luulajan sataman ja talvisin Narvikin sataman kautta oli yksi sodan tärkeimpiä huolto-operaatioita. Tanskaa ja Norjaa vastaan 9.4.1940 käynnistetty hyökkäys sekä Suomen jatkosota 22.6.1941, täydensivät Hitlerin kuristavaa haarukkaotetta pohjoisesta, joka ulottui Norjan länsirannikolta Petroskoihin ja Pohjanmereltä Jäämerelle.
Hitlerin Pohjoinen rintama – Saksan armeijan operaatiot Norjassa ja Suomessa (Minerva 2013) -kirjan kirjoittanut englantilainen Emmy-palkittu historioitsija Bob Carruthers aloittaa kirjansa luvulla: Hitlerin Pohjoinen rintama muistuttamalla lukijaa ns. Skandinavian dilemmasta eli Englannin ja Saksan välisten suhteiden merkityksestä elämän ja kuoleman kysymyksenä myös näille maille, halusivatpa he sitä tai eivät, sillä mikäli nämä kaksi maata, joista toisella oli ylivoimaiset meri- ja toisella ylivoimaiset maavoimat, julistaisivat sodan toisilleen, Skandinavien maiden asema olisi erittäin tukala omaksuivatpa ne minkä linjan hyvänsä.
Käytännössä niiden tilanne olisi uhkaava ja voisi päätyä katastrofiin, kuten sitten myöhemmin myös kävikin, ihan kuten Suomellekin. Kirjasta selviää, millainen kohtalonyhteys maillamme ja koko Skandinavialla oli sodan syttymisen aikaan. Norjalla oli jo I maailmansodasta ikäviä kokemuksia, kun britit olivat vaatineet elokuussa 1918 Norjaa miinoittamaan Karmöynsaarten lähistöllä olleen vesialueen. Norjan suojaiset vuonot houkuttelivat Saksan merivoimia, sillä niiden suojista alukset pystyivät murtautumaan avomerelle mistä päin Norjan rannikkoa tahansa hyökkäämään vihollissaattueiden kimppuun.
Saksan Norjan suurlähettiläs oli ulkoministerin kehotuksesta antanut "selkeästi mutta ystävällisesti" ilmoituksen Saksan II maailmansodan sytyttyä kunnioittavansa Norjan itsenäisyyttä, mikäli se pysyy puolueettomana. Britit viestivät auttavansa Norjaa, jos "maa olisi liittoutuneille myötämielinen rautamalmiasiassa ja joutuisi tämän vuoksi saksalaisten kostoiskun kohteeksi". Suomen talvisodan tapahtumat vaikuttivat saksalaisvastaisen mielialan voimistumiseen Norjassa mutta samalla myös sinetöivät Norjan kohtalon natsien kynsissä. Britit yrittivät taivutella Norjan hallitusta sopimukseen operoidakseen Norjan aluevesillä.
On yllättävää lukea Carruthersin kirjasta, ettei Hitler ollut vielä vuodenvaihteeseen mennessä lyönyt lukkoon mitään lopullista suunnitelmaa Norjan suhteen. Hitlerin kiinnostus Norjaa kohtaan alkoi kasvaa vasta, kun liittoutuneet suunnittelivat huhujen ja sanomalehtikirjoitusten mukaan puuttumista Suomen tilanteeseen – tässä karmaisevin maidemme välinen historiallinen kohtalonyhteys. Saksan, joka on nyt liittolainen tehtävä oli Norja-politiikassaan estää Ison-Britannian interventio Skandinaviaan sekä Itämeren alueelle, turvata rautamalmin saanti Ruotsista sekä hankkia tukikohtia brittejä vastaan tehtäviin hyökkäyksiin.
Juuri siksi hän valmisteli operaatio Weserubungin nimellä tunnettua Norjan maihinnousua. Näin syntyivät käytännössä ne ajatukset ja tapahtumat, jotka johtivat Norjan valloittamiseen. Norja oli tärkeä merisodan menestyksen turvaamiseksi brittejä vastaan. Hitler sijoittikin heti 28 sukellusvenettä Narvikin, Trondheimin, Bergenin ja Stavangerin edustalle. Bob Carruthers kirjoittaa, että vaikka Suomen ja Neuvostoliiton allekirjoitettua rauhansopimuksen 12. maaliskuuta 1940 Moskovassa operaatio Weserubung laitettiin hetkeksi jäihin, niin osa sukellusveneistä lähti matkaan jo pääjoukkojen lähtiessä myöhemmin.
Osa sotilaallista johtoa alkoi pitää Weserubungia tarpeettomana, koska saamaan aikaan toteuttava operaatio Gelb sitoi brittiläiset ja ranskalaiset maa- ja ilmajoukot. Länsirintamalla käytiin 10. toukokuuta 1940 saakka valesotaa, minkä aikana vapaat kädet muualla omannut Saksa valloitti lopulta Norjan. Carruthersin mukaan erillisenä sotilasoperaationa toteutettu saksalaisten Norjan miehitys oli ehdottomasti onnistunut, hyvin suunniteltu ja taitavasti toteutettu sotatoimi, Saksa vain sortui hänen mielestään samoihin virheisiin, jotka tulivat myöhemmin aiheuttamaan myös sen totaalisen ja järkyttävän tappion.
Yksi syy siihen oli Saksan suunnitteleman "rauhanomaisen miehityksen" epäonnistuminen vihatun Quislingin aiheuttaessa "alusta lähtien kiusallisia tilanteita". Toisen maailmansodan jälkeen Suomessa ei juuri kukaan puhunut enää pohjoismaisesta tasapainosta. Suomi oli menetetty idälle. Nyt tilanne on päinvastoin: Suomi on täysin USA:n ja sen liittolaisten käsissä. Se ei ole enää suvereeni valtio vaan taas suomettunut. Läheinen suhde Britteihin ja Britannian vuoden 1945 sotien jälkeen ensimmäiset vaalit voittaneeseen Labouriin ajoi Pohjoismaita mukaan aktiivisiksi osapuoliksi Neuvostoliiton pelon takia kylmään sotaan.
Se taas oli Stalinin syytä. Näin John Lewis Gaddis väitti, ja kehotti ainoana lääkkeenä tätä tautia vastaan olevan kovan paneminen kovaa vastaan. Gaddis myös ymmärsi jo omana aikanaan marxismi-leninismin nimeen vannoneiden tyrannien olevan enemminkin brutaaleja romantikkoja kuin kovapintaisia realisteja, ja siksi myös loppupeleissä helppoja maalitauluja hegemoniataistelussa maailmanherruudesta. Neuvostoliitolle oli kova tappio, kun Labour voitti Britannian vaalit, sillä suurvaltasuhteisiin tuli tämän jälkeen hajurakoa vaativa ideologinen elementti, mikä vaikutti kommunismin tappioon.
Kommunistit saivat huomata hyvin pian Labourin kiertävän aktiivisesti ympäri eurooppalaisia veljespuolueitaan puhumassa Naton piikkiin ja kritisoimassa kovin sanoin kommunistien valtapyrkimyksiä sekä Neuvostoliiton vallanhimoisesta röyhkeydestä. Historia ei ehkä toista sellaisenaan itseään vaan itseään uusien tilanteiden varalta muuttuen ja soveltuen ja sopeutuen. Vanhat riidat, intressiristiriidat ja sekä geo- että kauppapoliittiset linjat pitävät paikkansa satoja vuosia, ellei jopa enemmänkin. Taustalla vaikutti historiallisesti vääristynyt termi "pohjoismainen tasapaino", joka on kuin hyvittelyä huonoista kokemuksista ja muistoista.
Kun Norjan puolustusvoimien ylipäälliköltä, vara-amiraali F.H. Johannessenilta kyselivät toimittajat vuonna 1964 selitystä siihen, että Norja ja Tanska olivat hankkineet itselleen erityisaseman Pohjois-Atlantin liiton eli Naton piirissä kieltäytymällä rauhan aikana päästämästä liittolaistensa joukkoja tukikohtiinsa, tai sallimasta ydinaseita sijoitettavan alueelleen, Johannessen perusteli maansa turvallisuuspolitiikkaa vetoamalla pohjoismaiseen tasapainoon: "Jos Norja ja Tanska päästäisivät rauhan aikana vieraita sotavoimia tai ydinaseita alueelleen, Neuvostoliitto saattaisi vastapainoksi siirtää joukkoja ja laitteita Suomeen."
Tämä taas vahingoittaisi Johannessenin mukaan Suomen itsenäisyyttä ja heikentäisi Ruotsin puolustusmahdollisuuksia, mikä voisi tehdä tyhjäksi sen edun, jonka Norja ja Tanska voisivat saavuttaa päästämällä maahan liittoutuneita voimia. Jos taas Neuvostoliitto yrittäisi muuttaa jollakin toimenpiteellä Pohjolassa vallitsevaa tilannetta: "Norja voisi vasta siihen uhkaamalla muuttaa tukikohta- ja ydinasepolitiikkaansa. Tietoisuus siitä, että jokainen tällainen toimenpide aiheuttaa ketjureaktion, panee varmasti Neuvostoliiton ajattelemaan kahdesti, ennen kuin se ryhtyy mihinkään Pohjolan alueella."
Viron entinen presidentti Toomas H. Ilves, kysyi aikoinaan: onko Viro pohjoismaa vai Baltiaa – jos ei vain historian uhri. Ilves itse näki Viron Pohjoismaana. Yhtä hyvin voisi nähdä Ison-Britannian ja Pohjois-Saksan Pohjoismaana. Ilves muisti, ettei Suomikaan alun perin ollut Skandinaviaa. Suomi adoptoitiin Pohjoismaihin vasta 1920-luvulla: Suomen pohjoismaisuus oli harkittu konstruktio, joka juonsi taas juurensa yhteisesti sovitusta "poliittisesta skandinavismista". Ex-valtionarkistonhoitajamme Jussi Nuortevan mukaan poliittisen skandinavismin myöhempi laantuminen ei johtanut skandinavismin häviämiseen.
Skandinaavisuus on hyvin erilaista mentaalihistoriallisesti katsottuna kuin suomalaisuus. Vai onko? Mahdollisia eroja ei pidä silti liioitella, koska ne johtuvat maiden historiallisista eroavaisuuksista ja kehityksen eri tahdeista; yksilöllisen skandinaavisen mentaliteetin voi ymmärtää vain näkemällä sen yhteyden kollektiiviseen mentaliteettiin. Mitä siis Suomi on merkinnyt muille Pohjoismaille, ja mikä merkitys on ollut maan käpertymisellä "siilipuolustukseen" suomettumisen nimellä? Ihan sama kuin nytkin: Jos Venäjä hyökkää muihin Pohjoismaihin, tulee Suomesta tärkeä puolustuslinja, jossa ensitaisteluja käydään.
Suomi on muulle Skandinavialle – erityisesti Norjalle, joiden vuonoissa piilotellaan sotilaita ja aseita, elintärkeä puskurivaltio, jottei nöyryyttävät II maailmansodan tappiot pääse enää syntymään huonon valmistautumisen takia. Tästä "hyötynäkökulmasta" katsottuna voisi väittää (jos piru vastaisi ulkopolitiikasta – kuten vastaakin) Suomen merkinneen, ja merkitsee, yhä muille Pohjoismaille paljon enemmän kuin uskomme ja luulemme – jopa "pelastusrengasta". Voisi jopa luulla, että suomettuminen käsitteenä on keksitty Naton päämajassa Brysselissä tai ainakin jossain Naton salaisista tukikohdista Norjan vuonoilla.
Mutta tietääkö Suomi olevansa vain ensi-iskun suojana muille Pohjoismaille? Tokkopa tai sitä ei tunnusteta virallisesti ulkopolitiikassa. Huomasitte kai, että Norjan puolustusvoimien ylipäällikkö, vara-amiraali F.H. Johannessen, tuli ehkä tahtomattaan luoneeksi jo 60-luvulla sen salaisen doktriinin, jolla "suomi suomettui" Norjan ja muun Skandinavian hyväksi "ovelassa snellmanilaisessa hengessä", jättäen silti muutoksien takaportit avoimiksi. Mutta se merkitsee myös sitä Suomessa vaiettua asiaa, että samalla Suomi muuttui kartoilla harjoittelutaistelutantereiksi. Vapauden toive ei ole maastamme hävinnyt mihinkään yli vuosisadassa, sillä Helsingfors Dagblad ehdotti jo 15.4.1863 Suomea puolueettomaksi maaksi. Se olisi parasta.