Tietoisuuden dostojevskilaisongelma; vauvat eivät halua syntyä sodan keskelle

Teksti Harald Olausen

Eilisessä A-studiossa keskiviikkona käsiteltiin Ukrainan sodan aiheuttamia ongelmia synnyttäville naisille. Toimittaja Suvi Turtiainen vieraili odessalaisessa synnytyssairaalassa, jonka johtaja kertoi karmaisevia psykosomaattisia muutoksia raskaina olevissa naisissa, ihan kuin vauvat eivät haluaisi syntyä; raskaukset olivat venyneet ylipitkiksi, synnyttävillä naisilla oli oireiluna stressistä ja pelosta mm. ihottomia ja hiustenlähtöä.

Venäjän siviileihin kohdistamat terroriteot ovat aiheuttaneet valitettavasti sen ikävän asian, mitä on toivottukin; pelkoa ja epävarmuutta siviiliväestön keskuudessa sekä toivottomuutta tulevaisuuden edessä. Erityisesti sairaalat ovat olleet raukkamaisten pommitusten kohteena. Toissaviikolla saimme kuulla järkyttävän uutisen, miten erääseen ukrainalaiseen synnytyssairaalaan osunut ohjus oli tappanut vastasyntyneen lapsen.

Eräs vastasynnyttänyt nainen kertoi, miten hän menee vieläkin kananlihalle puhuessaan tapahtuneesta. Hän oli ollut tapahtumahetkellä synnytysosastolla, kun venäläiset olivat tulittaneet Zaporizzassa sijainnutta synnytyssairaalaa. Nainen oli joutunut shokkiin ja paniikkiin. "On tietysti todella rankkaa, kun tajuaa lapsen syntyvän sodan keskelle. Kun ymmärtää asian, se tuntuu todella raskaalta ja pelottavalta".

Vastasynnyttänyt äiti oli vieläkin shokissa eikä oikein löydä sanoja ilmaisemaan epätoivoaan. Hän tyytyy toteamaan uskonnollisen fatalistin tavoin, että ehkä asian pitää ollakin näin ja tämä lapsi on silti syntynyt tarpeesta (vaikkakin ilmeisen vailla tulevaisuutta) tähän raakaan ja koko ajan pahemmaksi menevään itsekkäiden julmureiden maailmaan.

Jotain hyvää ortodoksisesta uskonnosta näyttää lohtua kaiken kaameuden keskeltä hakevan äidin surumielisyydestä löytyvän, vaikka se ei tee asiaa yhtään sen ymmärrettävämmäksi tai hyväksyttävämmäksi; dostojevskimainen kärsimyksen hyväksyminen ja asian tiedostaminen näyttäytyy itsensä ymmärtämisenä oman olemisensa ulkopuolelta, kykynä nähdä itsensä kolmannessa persoonassa osana laajempaa joukkoa, muita synnyttäviä äitejä ja viime kädessä kaikkia Ukrainan tulevia kansalaisia.

Asenteessa on kieltämättä jotain samaa, kuin Dostojevskin kellariloukon miehellä, joka puhuu tiedostamisen lakien vaikutuksesta häneen vihaansa, jossa tapahtuu kemiallinen hajoamisprosessi: "Kohde haihtuu ilmaan, perusteet höyrystyvät, syyllistä ei löydy, loukkaus ei olekaan enää loukkaus vaan kohtalo, jokin hammassäryn tapainen, johon kukaan ei ole syypää." Mutta miehen teksti hämmästyttää nykylukijan samalla tavalla, kuin edellä kerrotun naisen lammasmainen alistuminen kohtaloonsa; kaikki hyvään ja pahaan liittyvä on hävinnyt. Jäljellä on vain epäinhimillinen alistuminen ja nöyryytys.

Mistä tässä on oikeasti kysymys? Kysymys on siitä antiikista lähteneen ajatuksen häviämisestä, jossa uskoteltiin ihmisten kykenevän ymmärtämään maailmanjärjestystä ja ajattelevan samoin yhtenäisen maailmankuvan pohjalta. Georg Henrik von Wright kutsui tästä johtuvaa tilaa "tietoisuuden ongelmaksi", millä hän tarkoitti toimintaelämän lamaantumista itsetarkkailun takia ja tunteiden valheellistumista sen johdosta, että olemme niistä tietoisia: "En usko, että kukaan on kuvannut älyllisen itsekuvastelun lamaannuttavaa vaikutusta yhtä karmivasta kuin Dostojevski. "

Dostojevskille "tietoisuuden ongelma" oli ajantauti, jonka täytyi tulla sitä ilmeisemmäksi ja tuskallisemmaksi, mitä kehittyneempi potilas oli ja mitä korkeammalla sivilisaation edistysprosessissa hän oli. Liika tiedostaminen oli dostojevskilaisesti ymmärrettynä aitoa ja täydellistä sairautta, joka ei vain johtanut toimintakyvyttämyyteen, vaan myös särki jotain aidoimmin inhimillistä ja ihminen muuttuu hirviöksi ja uskottelee tekevänsä hyvää, vaikkakin pahan keinoin. Se kun tappoi samalla inhimilliset tunteet ja teki ihmisistä välinpitämättömiä toisten kärsimyksille.

Wrightin profeetallisen ihmiskuntapessimismin taustalla oli ymmärrys yhtenäisen maailmankuvan hajoamisesta, tieteen ja tekniikan sulautumisesta yhteen sekä irrationaalisesta uskosta kehitykseen ja edistykseen. Nyt ironista kyllä, tälle kehitykselle ovat pistäneet lopun ukrainalaiset vauvat, jotka eivät halua syntyä tällaiseen "ihmiskasvottomaan konemaailmaan", missä (alku)ihmisen kohtalo on palannut lähtöruutuun olla toisten nöyrä palvelija vailla omanarvontunnetta ja yksilön oikeuksia. Ainoa mikä on ihmisen omaa, on kärsimys, jatkuva sellainen kehdosta hautaan ja vain sen odottaminen.