Timo Soini selvästikin pyrkii taas johonkin

Teksti Harald Olausen

Ikuiseksi mieliharmiksemme pyrkivä ex-persupomo Timo Soini mielii selvästikin taas johonkin kansakunnan kaapin päälle meitä tähyilemään, eikä ole vaikea tietää mihin. Politiikkahan se poliitikkoja vetää puoleensa, vaikka on munannut lähes kaiken mahdollisen, viimeisenä itse perustamansa puolueen, jonka menestyksen takana oli juuri Soinin politiikkaan lanseeraama uusi tapa puhua pahaa ja kiusata vastustajiaan niin, että tukka lähti. Soinin osaaminen on sanoilla keikaroimista ja merkityksillä huijaamista. Hän ammattilaisena osaa, koska on ottanut sen julkiseksi agendakseen, eikä tunnu olevan tietoinen, ettei riitä, jos on hallussa toimiva mieli, kaikkein tärkeintä olisi käyttää sitä oikein eikä vain omien itsekkäiden tavoitteidensa ajamiseksi.

Puhtaasti retoriikasta tässä on kysymys Soinin tapauksessa; muihin ihmisiin vaikuttamisesta ja oman asian edistämisestä valheen keinoin. Platonia pidettiin retoriikan kriitikkona, joka korosti filosofian ja retoriikan välistä ikuista kuilua. Aristoteleelle taas retoriikka oli taito, joka löysi käytettävissä olevat vakuuttavaksi tekemisen taidot - Soinille retroriikan keinoin saavutetaan vain todelta näyttävä tai todennäköinen maailma, joka eroaa filosofisen dialektiikan avulla saavutettavasta varmasta tiedosta. Kysymys on tärkeä, sillä harjoitelulta puheelta puuttuu aina se tärkein; hyvän, toden ja oikean tuntemus ja siksi se vie harhaan.

Oikea retoriikka on aina sekä valtapoliittinen kysymys että valinta. Cicero vastusti näkemystä retoriikasta yksipuolisena teknisenä oppiaineena. Ciceron kirjoitukset avaavat sitä, miksi olemme niin helposti huijattavia lipeäkielisten huijarisaarnaajien ja etevien mainosnikkareiden edessä. Retoriikka oli taas Platonin mukaan taito opettaa totta, oikeaa ja hyvää; näin se kuuluu yhtäältä Platonin ihannejärjestelmään, poliittisten realiteettien yläpuolelle, mutta toisaalta Platon kuitenkin ymmärtää retoriikan kautta harjoitetun poliittisen vallan: puhe on myös kansanjoukkoihin suunnattava ase hänen valtiollisissa hahmotelmissaan. 

Descartes kirjoitti 1637 kirjassaan Metodin esitys siitä, miten mahtavimmat ajattelijat pystyivät sekä suurimpiin hyveisiin että paheisiin: ne, jotka etenivät vaikkakin hyvin hitaasti, voivat päästä pidemmälle pysytellessään koko ajan oikealla tiellä verrattuna niihin, jotka kiirehtivät ja eksyvät Soinin tapaan oikealta reitiltä (roomalaiset muistuttivat hyvistä kaunopuhujista ongelmana). Eino Krohnin Käännekohtia (WSOY, 1967) -kirjasta huomaamme, että ihmisen ja ihmiskunnan kohtalo ja ihmisen asema säädetyssä maailmassa, edellyttää ymmärretyksi tullakseen selkeää filosofista analyysiä vastaan populistiset pikavalheet. Mutta mikä se olisi suoran vaikuttamisen tappavassa somemaailmassa, jossa Soinin tapaiset ikävät ihmiset lisäävät pahaa oloamme?

Soini oli tänään vieraana Itse asiassa kuultuna-ohjelmassa puhumassa, mistä muustakaan kuin itsestään. Kun Soinilta kysytään asioita, hän vastaa niihin kunnon populistin tavoin sen verran ovelan monimielisesti, ettei siitä saa juuri kukaan mitään selvää mitä hän tarkoittaa. Haastattelu oli Soinin tavaramerkikseen ottamaa populistista puheensorinaa itsestään ja hyvistä aikeistaan. Mutta ei pidä ampua liikaa yli eikä sadatella tai mustamaalata liikoja vihollisiaan. Siinä tahraantuu itsekin ja lopulta saa ikuisen tahran kilpeensä, kuten kävi Soinille, kun hän haukkui BB-talosta tutuksi tullutta avointa homoa, Sebastian Tynkkystä kirjassaan Peruspomo (WSOY 2012) käyttämällä halventavassa merkityksessä Tynkkysen kohdalla kiertoilmaisua "tyrkky". Mikä moka!

Sen Soini on kantapään kautta oppinut. Mutta hän tietää, että olemme kuin laboratorion rotat sirut päässä ohjelmoituina tekemään itselleen vahingollisia temppuja. Soini esiintyy arvokkaana valtiomiehenä, joka on oppinut politiikasta tekemistään virheistä. Juuri tämä on sitä ovelaa "soinismia", jota saamme taas kahden vuoden päästä seurata politiikan aitiopaikalta Arkadianmäeltä, kun keskustan uusi espoolaiskansanedustaja aloittaa uransa. Juuri siihen viittasi Soinin lausumat sanat politiikan kuumeen noustessa aina vaalien alla. Monet puolueet ovat hänen peräänsä haikailleet, Mutta kyllä se on kepu, joka vetää korkeimman korren. Soini vihjasi "betonilähiössä kasvaneensa, jolla on vahvat juuret maaseudulla"- siis vanha uuskepulainen.

Eikä Soinikaan olisi menestynyt, ellei olisi ollut eräänlainen anti-Lipponen, ja saanut äänensä kuuluvaksi demareihin pettyneiden keskuudessa. Jähmeän puoluekoneiston rakentama tahmea amerikkalainen vaalikampanja koko kansan isoisä Paavo Lipposesta kun ei purrut kansaan. Lipponen jäi kauas taakse ohi kakkoseksi kirineestä kansansuosikki Soinista. Lipposella oli suuria imago-ongelmia. Kaksinkertaisesta pääministeristä oli tullut kirosana tuloeroja kasvattaneella politiikallaan. Lipposen edustama sosialidemokratia ei ollut kansan mieleen, eikä hänen politiikkansa ollut heidän mielestään moraalisesti oikein tai oikeudenmukaista. Tämä synnytti tyhjiön, jota Soinin tapaiset helppoheikit olivat omiaan täyttämään "pelastavilla tarinoillaan".

Lipponen oli erotukseksi Soinista suuri johtaja, joka pyrki luomaan vahvan ja uudenlaisen rintaman ikuisten Eu-ongelmien ratkaisemiseksi. Neljä vuotta eduskunnan ulkoasianvaliokunnan puheenjohtajana, ja siitä seuranneessä pestissä ulkoministerinä Soini ei kertaakaan kyseenalaistanut YK:n toimia tai puuttunut edes puheissa sen sisällä vallitseviin epäkohtiin. Ohjelmassa Soini sai paahtaa itsensä kirkastamista tunnetulla tyylillään, vahvistaen vain näkemystä, että suhteemme menneisyyteen ei ole vain historiaa vaan myös täyttä tätä päivää. Siksi Soini vetosi ovelasti "historian totuuksiin" joita professori Seppo Hentilä kutsuu saksaksi Pitkät varjot -muistamisen historia ja politiikka (Siltala, 2016) -kirjassaan "Vergangenheitsbewältigung".

Kyseessä on menneisyydenhallinta kaikilla mausteilla. Juuri se sama (lähes puolirikollinen) hymyyn kääritty valhe omista hyvistä tarkoitusperistä ja puhtaista teoista "yhteisten asioiden edistämiseksi", millä Soini omaa vennamolaista tuotekuvaansa on vääntänyt kolmekymmentä vuotta siinä myös hyvin onnistuen. Mutta onko tällä suomalaisen "politiikan ihka omalla sammakolla" sittenkään enää tilausta ja käyttöä, vaikka hän tietääkin temput ja miten ne tehdään? Se mitataan tulevissa vaaleissa. Ainahan löytyy vielä hölmömpiä höynäytettäväksi. Sitähän populismi oikeasti on. Kansalta ostetaan ääni tarinoilla, ja sitten myydään se siitä entiten tarjoavalle. Se on sitä oikeaa poliittista draamaa heijastamassa ihmisenä olemisen vaikeutta sekä ongelmallisuutta.