Tiukkaa settiä

Teksti Harald Olausen

Ylen Teemalta tulee dramatisoitu televisiosarja tämän hetken ehkä tunnetuimmasta historioitsijastamme, Teemu Keskisarjasta. Tai oikeammin Keskisarjan orkestroima ohjelmasarja hänestä itsestään kirjojensa syntyvaiheilla pohtimassa, kotona arjen keskellä pieni tyttärensä sylissä, koiran kanssa ulkoilemassa ja koko ajan yhtä ja samaa mielessään toistaen; historia, historia ja vielä kerran historia. Teemu aloittaa tilaisuudet kertoen olevansa Teemu, joka tekee kirjoja kuolleista ihmisistä ja haudatuista tapauksista. Salissa on hiljaista. Jännitys kohoaa kattoon. Lähes jumalainen Teemu aloittaa vauhdikkaan tarinointinsa kuin lakeuksien maallikkosaarnaajat seuroissa aikoinaan negaatioiden kautta vähättelemällä itseään ja julmistelemalla yleisölleen mustan ja sapekkaan huumorin keinoin, jota voisi ilkeämällä tavalla kutsua (sosiaali)-"darwininistiseksi huumoriksi", koska selvästikin kiittämättömän Keskisarjan mielestä kiittely ei kuulu ihmishistorian piiriin (on vaikea sanoa onko tämä sitä oikeaa huumoria?).

Teemu Keskisarja on ollut esillä televisiossa kohta kymmenen vuotta ja kirjat myyvät hyvin. Eikä mikään ihme: Keskisarjasta on tullut historiankertomuksen Sherlock Holmes huolimatta siitä, että hänellä on selkeä taipumus etsiä ratkaisua kaikkein epätodennäköisimmästä, mutta myyvimmästä vaihtoehdosta. Ehkä juuri siksi hänestä on tullut kuin Jari Tervo. Hän osaa esittää niin luontevasti itseään tai sitä Härmän häijyä, jonka kuvan hän on onnistuneesti itsestään myynyt lukevalle kansalle, että katsoja unohtaa, ettei miehen jutuissa juurikaan ole mitään mukavaa tai ylevää. Sellaisestakin loppuun kalutusta aiheesta, kuin Kyllikki Saaren ratkaisematon murha, hän saa leivottua myyntimenestyksen, yhdistelemällä murhaan salattua seksiä sekä inhottua pappia (papit olivat yleisesti kansan suussa inhottuja kaikkitietävinä selittelijöinä ja mahtavina, varsinkin pahassa, noihinkin aikoihin...).

Pohjalaistaustainen Teemu Keskisarja on tunnettu historian ja etenkin historian ikävien asioiden, tummien varjojen ja synkkien selvittämättömiä arvoituksia syväluotaavana tulkkina, kuin kipeiden ja vaiettujen muistojen arkeologi (kunniallisena) haudanryöstäjänä. Hän tietää oman arvonsa ja ettei ole kuka tahansa paperinmakuinen ja änkyttävä pienpalkkainen sepostaja jostain maalaisyliopistosta vaan vain hän itse, luomansa julkisuuskuva ja kirjansa tietäen hyvin, että se mikä hänessä viehättää, on kansanomaisuus ja suorapuheisuus sekä selkosanaisuus; hän osaa luoda juttuihinsa shakespeaariset draaman kaaret ja veren tihkua hieman enemmänkin kuin aikoinaan on ehkä mahdollisesti ollutkin, siis draama(näytelmä)kirjailijan vikaa paljonkin.

Samalla itse sujuvasanaisessa, ja pohjalaisvitsien saattelemana eleisöään viehättävässä kertojassa on jotain perin omituista, josta on vaikea saada selkoa, mitä se oikein on, mutta joka viehättää (aina yhtä omituista) suomalaisyleisöä. Mieshän puhuu kuin jumala, mutta ajattelee kuin piru, ja toimii kuin kuvaamansa murhanmiehet yhtä spontaanin epäloogisesti. Hänessä kun vaikuttaa olevan jotain pelottavan synkkää ja kohta räjähtää "ja sitten on oksat pois"-tyylistä epäsuomalaista (taiteilijan temperamenttisuus) arvaamattomuutta. Mutta Teemu Keskisarja on vain oma itsensä. Hän on itse itsensä omilla tarinoinneillaan ja kyvyillään luonut oman maailmansa sadun paroni Munchausen, joka nosti itsensä suosta partaansa vetämällä, ja joka kiertää väsymättömästi tilaisuudesta toiseen markkinoimassa kirjojaan ja myymässä tuotetta nimeltään Teemu Keskisarja muun tarinoinnin lomassa.

Hänestä itsestään kertova televisio-ohjelma on tätä päivää, ja tyylilajiltaan kuin Sorjosen (fiktio)muraalimurhien faktaversio, joka lainaa hieman kansan viihdyttämisen ja kassakoneen kilinän nimissä fiktiolta suoristaakseen mutkia. Mitä Keskisarja seuraavaksi keksii? Oikeistolaisena ja uskovaisena hän ei suin surminkaan (todennäköisesti) koske vaiettuihin ja poliittisesti arkaluontoisiin valkoisen-Suomen harjoittamiin murhiin. Mutta Suomi on siitä omituinen kansa, että se jaksa aina katsoa menneisyyteen ja olla kiinnostunut eri aikojen tulkinnoista menneistä tapahtumista. Historia myy hyvin, erityisesti sotahistoria, esimerkkinä kunniakas Talvisotamme ja torjuntavoitoksi mainostettu Jatkosotamme. Keskisarjakin on kirjoittanut tästä esimerkkinä sekä Raatteen tiestä että nuoresta Mannerheimista kirjat.

Ihan kaikkiin Keskisarjan rankka, ja joskus liian musta, huumori ja kärjistykset sekä pilkallinen tapa esittää asioita ei vetoa. Eräässä kirjaesittelyssä (ilmeisen pyhällä isänmaan-ystävien paikalla Pääjamajamuseon auditoriossa) eräs Keskisarjan vitsikkyyden väärin ymmärtänyt ukko polttaa hihansa ja alkaa sättiä Keskisarjaa "kersantin konekirvääritulen tahdissa", ja ei ole antaa Keskisarjalle lainkaan syytöstensä lomassa puolustuspuheenvuoroa. Syyttelijän mukaan Keskisarja halvensi puheillaan sotiemme veteraaneja. Mutta Keskisarja on jo oppinut vaikeiden ihmisten kanssa toimeentulemisen sääntö numero ykkösen: anna aina periksi hulluille ja, anna heidän lisäksi ymmärtää, että heidän (eli ainoa) totuutensa on tietenkin oikeassa, ja mielipiteensä (vaikka olisikin peestä) arvokas, ja kiistä heti kun saat suunvuoron, oma sapekuutesi pyydellen tällä tapaa anteeksi eri mieltä olevalta tuohtuneelta rauhanhäiritsijältä (ja myydä sille myöhemmin sovun nimissä alennuksella tukku Keskisarja-kirjoja).

Jossain vaiheessa televisiosarjaa katsoessaan alkaa puuduttaa Keskisarjan selkeä despoottisuus ja apulaistensa jatkuva vähättely sekä kiusaaminen. Se voi kuulua pohjalaiseen huumoripakettiin ala Keskisarja ja olla vain hyvin harjoiteltua dokusoopaa muun myyvän tarinan kyytipoikana ohjaajan toivomuksesta. Silti se vaikuttaa turhalta tylyttämiseltä ja ilmeisen sekopäiseltä. Kun Keskisarja menettää malttinsa, ja se tapahtuu moneen kertaan ohjelmassa, hän vittuilee avoimesti avustajilleen. Eräs tapa selviytyä ikävistä tilanteista on se, kun avustaja kuittaa kaiken liukkaana kuin teflonpannu: AIKA KOVAA SETTIÄ! Jokaisella meillä on tapamme selviytyä ja käsitellä vaikeita tilanteita. Olkoot mitä on. Teemu Keskisarja on silti paikkansa ansainnut murhahistorioitsijanamme ja häntä on aina hauska pilke silmäkulmassa kuunnella, kunhan ei ota kaikkea liian vakavasti mitä näkee ja kuulee (ja tämä sääntö pätee kaikkeen, sillä sitä noudattamalla ihminen pääsisi elämässään vähemmällä vaivalla, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty).