Toimiiko luonnonvalinta politiikassa?
Teksti Harald Olausen
"Kuinka valvoa hyvin ja levätä nukkumatta? Silloin ihminen on lähimpänä sellaisia henkisiä kykyjään, joita ei valveaikaan käytä aktiivisesti. "Sielu ei nuku" rohkaisee tutkimaan näitä alueita: Miten mieleni ohjaa minua tietämättäni? Miten voin tulkita ja houkutella esiin alitajunnan lähettämiä viestejä? Miten erotan intuition ja mielijohteen?". https://like.fi/kirjat/sielu-ei-nuku/
Hesarin eläkkeellä ollut entinen toimittaja, Unto Hämäläinen sanoi ollessaan Juho-Pekka Rantalan vieraana Itse asiassa-kuultuna ohjelmassa kiintiön tulleen täyteen, kun toimittaja kysyi, kiinnostaisiko nyt mahdollisesti politiikka. Ei kiinnostanut entistä kokoomusnuorten puheenjohtajaa ehkä yllätykseksi. Erääksi syyksi hän mainitsi, ettei hänellä ole "tappajan kykyjä".
Juho-Pekka Rantalan isännöimä Itse asiassa kuultuna ohjelma kuuluu laadultaan television parhaaseen tarjontaan. Sen ote on haastateltavaan inhimillisen lämmin, ei syyttelevä eikä kärjistävä. Kysymykset ovat toteavia, ohjelman leikkaukset taas haastateltavan elämästä osuvia. Katsoin muutaman Holopaisen-Lehdistön isännöimän ohjelman. Hyvin on linjassa niiden kanssa.
Tappajan kyvyssä vaistosta oli enemmänkin kyse. Pysyäkseen vallassa pitää olla koko ajan valppaana. Politiikka on vallassaolon kiihkeää ja kuluttavaa sekuntipeliä, missä usein monet politiikan ulkopuoliset asiat vaikuttavat itse lopputulokseen enemmän, kuin itse aikeet – hyvät sekä pahat- tai vallan kulissien takana uurastettu jatkuva persettä puuduttava istumis -ja neuvottelutyö.
Minulle tuli samanlainen reaktio, kun seurasin netistä Kotkan kaupunginvaltuuston syksyn 2025 budjettikokousta, ja kuuntelin tyhjänpäiväisiä jaarituksia, joilla asioita osaamattomat pikkupoliitikot leikkivät poliitikkoa, vaikka eivät tiedä käsiteltävästä aiheesta juuri mitään. Tunsin syvää myötähäpeää. Onneksi noista ääliöistä pääsi eroon napinpainalluksella. Kiintiö tuli täyteen.
Erityisen tyhjiksi puheiksi ja ohuesta tietämyksestä kertoi paljastavaa kieltään demarivaltuutettujen mitäänsanomaton tyhjän höpinä. Vain persujen ärhäkäs ryhmäpuheenvuoronesittäjä ja vihreiden idealistinen puhuja sivusivat asioista oikeasti päättävien johtajien virkamiesten ovelaa temppua alibudjetoida talousarvio varauksilla. Kotkassa se on ollut tapa valehdella äänestäjille.
Hyvistä aikeista ei ole apua, jos on itse hyväuskoinen ja osaamaton, eikä tunne asiaa, johon haluaa painaa puumerkkinsä. Demarit, nuo "ikuiset salonkisosialistit", eivät puhuneet ongelmista – se on vaikeaa koska ovat kaupungin mahtipuolueena olleet niitä synnyttämässä, vaan lillukanvarpaista ja abstrakteista yleistyksistä mm. nuorisoon liittyvissä yksittäisissä kysymyksissä.
Kaukana on englantilaisen lehtimiehen, The Economistin päätoimittaja Walter Bagehotin (1826-1877) oman aikansa yhteiskuntakritiikki darwinilaiseen evoluutioajatteluun pohjautuen sosiaalisen historian kulussa, teoksessaan Physics and Politics (1867). Bagehotin poliittisiin näkemyksiin ja käsityksiin kehityksen luonteesta tuli ilmi kirjassa The English Constitution (1867).
Bagehotista kirjoittaa Anssi Halmesvirran ja Reijo Vallan toimittamassa kirjassa Aatteiden kamppailu elintilasta – viktoriaanisen ajan näkemyksiä ihmisestä ja yhteiskunnasta (Kampus-kustannus, 1999) Mika Pekurinen otsikolla Luonto politiikan oppikirjana. Kyseessä on selvennykseksi silloin muotiin tullut "luonnonvalinta", ja erilaisten elämässä ratkaisevien piirteiden periytyminen.
Mutta onko niin? Tänään nauramme hieman sen ajan ajattelulle, mutta esimerkiksi konservatiivit pitivät pitkään yläluokan erikoisasemaa biologisesti perusteltuna. Darwinistisiin ajatuksiin yhdistettiin aikoinaan käsitys hankintaominaisuuksien, esimerkiksi sivistyksen ja muiden kulttuuristen piirteiden periytyminen; luonto ja yhteiskunta kun peilasivat toisiaan.
"Luonnonvalinta oli Bagehotin lempitermi, jota hän käytti lehtiartikkeleissaan ja esseissään halutessaan selittää jonkin asiantilan, ihmistyypin tai aatteen menestyksen maailmassa: kansakunnan poliittiseen johtoon valikoituvat parhaat yksilöt parlamentaarisessa hallinnossa, samoin ideologisella ja aatteellisella kentällä parhaat teoriat nousevat etualalle…"
Tänään onneksi tiedämme, ettei näin ole. Voimme sen todeta omin silmin netissä seuraamalla vähän aikaa Kotkan kaupunginvaltuuston vuoden 2025 budjettikokouksen demarivaltuutettujen, ja erityisesti eläkkeellä olevan opettajan, Pekka Postin, varsin keveitä puheita (pedofiliasta Saksassa syyskuun alusta pidätettynä ollut Riku Pirinen (sdp.) puuttui joukosta).
Kotkassa on kovin vähän tunkua poliitikoksi eikä tarjottava aines ole maan terävintä ja oivaltavinta. Voi kuvitella, ettei luonnonvalinta toteudu tässä porukassa darwinilaisittain, sillä sen mukaan yhteiskunnallinen kehitys on seurausta ihmisten keskinäisestä vuorovaikutuksesta, joka tähtää hyvinvoinnin lisäämiseen. Tätä ei huomaa harjoitetusta ylettömästä nuolennasta.
Yhteiskunnallisen kehityksen epävakaisuus johtui Bagehotin mielestä siitä, että ihmiset saattoivat omalla toiminnallaan, esimerkiksi liian radikaaleilla uudistuksilla tai liian nopealla demokratisoinnilla, vääristää luonnollista kehitystä. Muutokset olivat selviä edistykseen vannovassa yhteiskunnassa, mutta niiden piti nivoutua orgaanisesti olemassa oleviin järjestelmiin.
Juuri tämä linja näyttää vallitsevan kotkalaissosialidemokraattien budjettikokouksen puheenvuorojen pohjalta. Kun muualla Suomessa SDP yrittää teeskenellen kirkastaa haalentunutta punaväriään muka uudistusten puolesta, Kotkassa demarit vaikuttavat olevan, kuin "bagehotilaisia whigt-traditioon nojaavia vanhaliberalisteja" itsetyytyväisyydessään byrokratiaan.
Olisi masentavaa kuulua tähän staattiseen joukkoon, joka ei edes tiedä istuvansa väärällä puolella valtuustosalia. Eivät ne tyhjät korulauseet, vaan teot ratkaisevat, kuka millainenkin on silmänpalvonnasta huolimatta. Miksi sitten parhaat voimat eivät Unto Hämäläisen tavoin eksy tai jatka pitkään politiikasta? Siksi ettei heillä ole kovia kyynärpäitä eli sitä kuuluisaa "tappajanvaistoa".
Se on myös yksi syy siihen, ettei politiikkaan ajaudu – ainakaan alemmille asteille – parhaita ja kyvykkäimpiä voimia, joilla olisi sekä päätä että sydäntä katsoa epäitsekkäästi toimissaan yleistä etua oman etunsa tai pikkupolitikoinnin asemesta. Yksi tällainen oli lastenelokuvaohjaajana tunnetuksi tullut Kaija Juurikkala, joka kirjoitti aiheesta kirjan Sielu ei nuku (LIKE, 2015).
Kirja on yhtä lämmin kuin Juurikkalan koskettavat lastenelokuvatkin. Luvussa 1985 teltta hän kuvaa, miten hänestäkin otti hetkeksi nuorena valtaansa houkutus vaikuttaa politiikan kautta yhteiskuntaan. 16-vuotiaana hän kertoo nojautuneensa tulevaan aviomieheensä jossain mielenosoituksessa vaatimassa turvaa lapsille, naisille valtaa ja köyhille ruokaa. Aijai miten suloista!
Parit valitsijavaalit riisuivat hänen päältään maailmanparannusviitan. Hän näki instituution, jolle oli vain pelkkää karjaa: "Sairastuin ajan yleiseen ilmiöön luullen haluavani sitä mikä oli organisaatiolle eduksi. Ajattelin "me" ikään kuin puolue olisi muuttanut sisääni, tehnyt sinne pesän ja tiennyt tahtoni." Se pelasti hänet ja kivikkoinen puoluepolku jäi lyhyeksi. Hänestä kun ei ollut tappajaksi.