Totuus on suhteellista kesällä 1944 uutuuskirjan mukaan

Teksti Harald Olausen

"Tietokirjailija Jukka Halonen on erikoistunut sotiemme historiaan. Motivaatio kumpuaa Oulun sankarihautausmaalta lähisukulaisten haudoilta."

-Sotaveteraaniliiton toiminnanjohtaja Sakari Martimo, kommodori evp. (kirjoittaa itse tittelinsä isolla) esipuheessaan Jukka Halosen kirjassa Kesä 1944 (Readme.fi 2023).

Antiikin Kreikka ja erityisesti historian isä Herodotos aloittivat ihmiskunnan nykyisin tunteman herooisen satuilun. Tarinat olivat jo silloin osoittautuneet parhaiksi kahleiksi ihmisten mielissä. Ihminen unohti, sillä kuoleman valtakunnan Hadeksen läpi virtasi unohduksen joki Lethe.

Tunteellinen muisti ja sen avulla oman asiansa oikeuttaminen, on huono lähtökohta historian kirjoittamiselle. Proust keksi aikoinaan Kadonnutta aikaa metsästämässä-kirjasarjassaan nykyaikaisesti toimivan muistelevan tajunnan. Se oli moderni ja lajissaan radikaali tunkkaisena aikana vanhan ja uuden maailman risteyksessä.

Sen sijaan muistojen kuorruttaminen patetialla on pahimmillaan kuin kartesiolaiseen perinteeseen liittyvä mielikuvien teatterin katselua sielun silmillä, ja vaarallista silloin kun kyseessä on vääriin tietoihin, propagandaan ja selvään satuiluun pohjautuvassa kollektiivisen muistimme ohjailutraditiossa.

Juuri tämä ikävä tunne on pohjalla, kun lukee toimittaja Jukka Halosen juuri ilmestynyttä sotakirjaa Kesä 1944. Silloin ymmärtää mikä ero on huonon lehtikirjoituksen ja hyvän historiankirjoituksen välillä. Huono lehtikirjoitus ei käy historiasta mutta hyvä historiankirjoitus käy lehtikirjoituksesta.

Kirjassa häiritsee se, että Halonen ikään kuin liikkuu jutuskelussaan totuuden ohituskaistalla, niin paksuja väittämiä ja niin yliampuvaa kieltä hän käyttää jutuissaan, joita muiden kuin iltalehden lukijoiden ja Sotaveteraaniliiton jäsenten on vaikea ymmärtää, kuten esimerkiksi ensimmäisessä luvussa 1.6.1944 otsikolla On täällä tallattu: "Suomen miehet olivat ensin hyökänneet ja sitten jääneet juoksuhautoihinsa, "idän paineen helpottamiseksi, ikuisen uhan hävittämiseksi, tulevien sukupolvien onnellisen ja rauhallisen elämän turvaamiseksi", kuten asia oli jalosti muotoiltu."

Kyseessä on ei-argumentatiivisen vakuuttavan vaikutelman synnyttämisyrityksestä ja lukijoiden tunteellisesta ohjaamisesta nielemään Halosen markkinoima myytti kovien miesten tahdonvoimasta ja ihmeselviytymisestä, vaikka sodissa on kyse aina jostain ihan muusta. Halosen kirjan suurin ongelma onkin eräänlainen lockelainen virhearvio. Halonen on puolensa valinnut.

Mutta hän ei ole historioitsija, joka punnitsee mahdollisimman tarkkaan asioiden kaikkia puolia - enemmänkin propagandisti, joka puhuu muiden suulla maksusta. Siksi hän ei ymmärrä tietoisuuden olevan synkronisen identiteetin kriteeri, mikä tarkoittaa sitä, että tämänhetkinen persoonamme jatkuu niin pitkälle kuin haluamme eli niin myös se, mitä ajattelemme ja tietoisuutemmekin.

Ei siis ole turhaa muistuttaa, että jos meidät jatkuvasti täytetään nostalgis-idioottimaisella isänmaapatetialla Talvisodan ja Jatkosodan "kunniakkaiden päivien" henkeen, taannumme kuvittelemaan ennen vanhaan asioiden ja ihmisten olleen tosiasioiden vastaisesti muka hyviä, ja jo siksi sinällään kelpaavan meille, samoin sen ajan aatteet tänään ilman muutosta.

Jos uskomme liikaa menneiden tarunhohtoisuuteen, emme osaa nähdä oikeassa valossa nykyisyyden ongelmia, ja usein myös siksi halua parantaa niitä, sillä tietoisuus tekee meistä meidät ja erottaa meidät toisista ihmisistä; persoonan identiteetti perustuu yksin vain tietoisuuteen, ja sitä voidaan Halosen tavoin yrittää muokata autoritaarispateettiseksi isänmaallisuskollisuudeksi.

Filosofi John Locken mukaan niin pitkälle kuin tämä tietoisuus voidaan ulottaa koskemaan mitä tahansa mennyttä tekoa tai ajatusta, niin pitkälle ulottuu kyseisen persoonan identiteetti. Suomalaisuutta ollaan vahvasti rakennettu tämän myytin varaan. Ja juuri tämä tendenssi paljastuu ikävällä tavalla tämän päivän ihmisen pienentäjänä rivien välistä Halosen kirjassa.

Kyseessä on ikävän totuuden sijaan väärä lojaalisuus vääristeltyjä myyttejä ja niiden vaalijoita kohtaan. Artikkelit eivät ole huonoja huolimatta niiden hehkutuksesta ja tietynlaisesta hyppelyistä. Ne ovat julkaistu aikoinaan Iltalehdessä. Ja vaikka kirjoittaja todisteleekin muokanneensa niitä, ne eivät itse kirjassa nivoudu kiinnostavalla tavalla kokonaisiksi tarinoiksi. Miksi kirja on sitten julkaistu? Selitys löytyy todennäköisesti läheisestä suhteesta Sotaveteraaniliittoon.

Halosella on ansionsakin. Halosen kirjoittama ns. "journalistinen sotahistoria" Iltalehden sivuilla ei tunnu nyt yhtään niin huonolta, kun vertaa sitä lehden muuhun, useinkin aika arvelluttavaan ja vahvasti kaupalliseen suuntaan painottuvaan sisältöön. Mutta kirjojen kansien väliin siirrettynä juttujen heikkoudet ja puutteet alkavat paljastua ainakin tarkalle lukijalle ikävällä tavalla.

Kyse on sekä itse asiasta että tyylistä, ja siitä mitä ja miten asioita esitetään. Lukijaa ihmetyttää ajatus tutun asian lämmittämisestä kysymyksellä: Eikö olisi kannattanut tehdä uusi, uudenlaisia näkökulmia avaava mielenkiintoinen sotakirja? Vastaus on: kyllä voi jos olisi intoa ja kykyä! Kesästä 1944 olisi kannattanut etsiä kertomattomia tarinoita ja niiden väliin jääviä uusi tulkintoja, jotta kirja olisi kannattanut tehdä.

Kirjassa on paljon muitakin omituisuuksia vain imelä sisältö. Esimerkiksi kirjan esipuheessa taittoa kehutaan estoitta. Miksi? Sokea kanakin on eri mieltä. Jo se pistää miettimään muun yliampuvan itsekehun lisäksi kirjan totuusarvoa: Onko sitä edes? Pateettista isänmaallisuutta kirja oikein hehkuu kyllästymiseen asti - ei paljon muuta. Esimerkiksi tästä vielä esipuheen mukaan Jatkosodan "torjuntataistelua" pitäisi kutsua ihmeeksi.

MIKÄ HELVETIN IHME? Historia puhuu ihan muusta. Pitäisikö Jatkosotaa mieluummin kutsua IHMEPELASTUKSEKSI? Halosen ote käsiteltävään aiheeseen on sarjakuvamainen, ja ote joskus kuin Tex Willerin tai Korkeajännitysten maailmasta. Tekijöiden itsensä kehuma taittokin on suttuinen. Pienillä postimerkin kokoisilla valokuvilla on täytetty monta sivua juuri niiden jermujen kiusaksi, joille kirja on todennäköisesti tarkoitettu isänpäivälahjaksi ja pakollisiksi koviksi paketeiksi pukinkonttiin.

Kirja sisältää paljon itsekunnioituksesta paisuneen egon tahatonta ironiaa, kun kirjoittaja on pistänyt (todennäköisesti itse kirjoittanut) arvokkuutta uhkuvan titteliherran kehumaan itseään etusivulle vaakuudeksi kyvykkyydestään ja selustansa turvatakseen. Lopussa hän jaksaa muistuttaa alleviivaten itse itselleen hankkimastaan valtiollisesta prenikasta ja saamistaan muista yhtä jonninjoutavista harakan kimaltelevista helyistä.

Mutta huomionarvoista on se, ettei hänellä ole itsellään yhtään sotilassaavutuksista saatua mitalia, eikä hän kerro sotilasarvoaan vaan "tahallisesti unohtaa sen" ehkä siksi, että oli nuoruudessaan harras marxilainen ja rauhanmarssien innokas kävijä, joka naureskeli silloin armeijalle sekä sotilaille, ja valitsi mieluummin ideologiansa mukaisesti siviilipalveluksen kuin armeijan harmaat. Sen verran rehellinen hän kuitenkin on, että muistuttaa lukijaa siitä, ettei kirja voi olla koko kuva tapahtumista.

Ei voi ollakaan. Sen huomaa tarkka lukija, joka käy heti takakannen ja sisällysluettelon jälkeen lähdeluettelon kimppuun, mikä on itse aiheen suuruutta verratessa varsin ohut. Mukana on monia sellaisia kirjoja, joiden osuutta, kuten mm. Jouko Hannun toimittamaa kirjaa Kotikontujen tienoita tervehtien, kyllä oikein isolla kysymysmerkillä ihmettelee mitä ne siellä tekevät.

Jos joku sotahistorian ystävä oli odottanut kirjasta jotain uutta ja suurta tuhansien samanlaisten sotakirjojemme tylsää kärkeä teroittamaan, hän kyllä pettyy pahasti. Itse en suomalaisia sotakirjoja lue, koska ne ovat usein yhtä valitettavan samanlaista ruikutusta täynnä kuin Halosenkin kirja. Juuri siksi tätä kirjaa oli vaikea lukea. Toivoisin että tällaisten kirjojen aika olisi jo ohitse.

Olisi jo aika, että Suomikin uskaltaisi katsoa rohkeasti ja rehellisesti sotiemme traumoja parantuakseen siitä harhasta, että Suomella oli TODELLISUUDESSA jotain merkitystä sotilaallisesti. Se on vaikeaa, koska koko ajan suolletaan lisää kilometritehtaalta näitä totuutta ja oikeaa tervehtymistä tehokkaasti estäviä tunnepläjäyksiä Halosen kirjan tapaan.

Se mikä kirjassa on erityisen inhottavaa, ettei Halonen tutki, kysele, kyseenalaista ja innostu etsimään uutta vanhasta, vaikka hänellä olisi ollut siihen mahdollisuus. Sen sijaan hän kopioi todellisuutta sellaisena, kun sen luulee sen olevan ja esiintyvän, mikä on toimittajalle toki ymmärrettävä lähtökohta, mutta ei sentään itseään tietokirjailijaksi nimittävälle pitäisi enää olla.

Jatkosodan tuntematon homosotilas on vielä kirjoittamatta. Pitkään kirkon ja armeijan toimesta, vielä 2000-luvun alkuun asia oli tabu ja virallisesti olemassa selitys, ettei homoja "tiettävästi " ollut Suomen armeijassa, mikä on tietenkin täyttä puppua, minkä sekä armeija että kirkko hyvin tiesivät. Homoja ja yhtä hyvin lesboja lottina oli mitä todennäköisemmin nykyarvioiden mukaan kymmeniä tuhansia. Miksi kukaan ei ole kiinnostunut heidän kohtaloistaan? Jatkosodan Tuntematon homosotilas ja lesbolotta!

Oppia kannattaisi hakee sotahistorioitsijoista yhdeltä parhaimmalta, eli Anthony Beevorilta, ja lukea ainakin hänen Berliini 1945-kirjansa (WSOY 2003), sillä se kuvaa inhimillisiä tapahtumia oikeassa ympäristöissä sekä yhden syyn, miksi suomalaiset pelastuivat kesän 1944 Kannaksen suurhyökkäyksessä. Venäläisille tuli kiire ehtiä ensimmäiseksi Berliiniin. Kaikki voimat keskitettiin idän rintamalla. Saksan raja saavutettiin vihdoin massiivisen tuhoamissodan keskellä tammikuussa 1945.

Yllätys, yllätys kirja ei kerrokaan niinkään sodasta vaan (sosiaalihistoriaa) natsi-Saksan romahduksen uhreiksi joutuneiden siviilien kohtalosta, ja on siksi sekä uniikki että myös äärimmäisen (on myös toki hyvin vetävästi kirjoitettu) mielenkiintoista moneen kertaan kaluttua sotaa ja sen seurauksia uudella tavalla valottavaa sotakirjallisuutta, jollaisia Suomeenkin toivoisi jossain vaiheessa syntyvän hieman nykyistä enemmän näiden ikuisten ja aina samanlaisten sotaromanttisten höpinöiden sijaan.

Verrataan Halosta Beevorin, jonka tapaan Halonen ei osaa kirjoittaa proosallisesti, kuin olisi aiheen sisällä itse tunnollisena, mutta myös tunteikkaana todistajana puhaltamassa henkeä kuvaamiinsa ihmisiin ja tapahtumiin, vaan etäisesti ja kylmästi. Tässä se suuri pieni ero on mestarin eduksi. Esimerkiksi eräässä kirjansa kohtaa Beevor kuvaa loistavasti, miten Puna-armeijan sotilaat tunsivat hillitöntä halua lopettaa sota, mutta mitä lähempänä voittoa he olivat, sitä enemmän he toivoivat säilyvänsä hengissä:

"Ja silti miehet halusivat epätoivoisesti saada mitalin kotiin vietäväksi. Sillä oli suuri merkitys heidän asemalleen yhteisössä ja varsinkin heidän omassa suvussaan. Mutta selvittyään niin pitkälle vastoin kaikkea todennäköisyyttä, yhtä asiaa he pelkäsivät vielä enemmän kuin kuolemaa sodan viimeisinä päivinä. Se oli jalkojen ja käsien menettäminen. Raajatonta veteraania kutsuttiin samovaariksi ja kohdeltiin kuin hylkiötä."