Tuhoutuiko Rooma?
Teksti Harald Olausen
"Väärät mielikuvat ovat edelleen voimissaan: milloin roomalaiset kaatoi moraalinen rappio, liiallinen kristillinen uskonkilvoittelu, vesijohdoista levinnyt lyijymyrkytys tai leväperäinen talouden pito."- Maijastiina Kahlos: Rooman viimeiset päivät (Otava, 2016). Pitää tunnustaa, että itsekin lapsena historian lukemisen populaarikirjallisuudesta aloittaneena uskoin näin asioiden olleen. Antiikin viimeiset vuosisadat noin 200-600 ajanlaskun jälkeen eivät olleet Maijastiina Kahloksen mukaan rappion aikakausi, kuten meille on uskoteltu (ja minulle lapsesta lähtien, sillä kävin ensimmäisen kerran Roomassa jo 10-vuotiaana, ja luin lapsena kaiken mitä sain irti antiikista). Aikakautta vaivasi jatkuvat taistelut vallasta ja valtakunnan jakaantuminen itään sekä länteen.
Kahlos pohtii kirjassaan tärkeitä kysymyksiä, kuten sitä oliko Rooma kuten nykyajan Venäjä. Vai oliko Rooman valtakunta uskontojen, kielten ja kansallisuuksien kirjava tilkkutäkki, kuin nykyinen Yhdysvallat. Ainoa selvä asia tuntuu olevan, että Rooman pirstoutuminen oli uuden alku. Useat valtakunnan alueet kukoistivat taloudellisesti, ja taiteita sekä tieteitä harjoitettiin. Miksi näin? Historia on tieteistä ummehtunein, täynnä vääriä väittämiä ja oletuksia, joilla ei ole pohjaa juuri lainkaan tai juuri nimeksikään. Mutta mikä kamalinta, se antaa meidän ymmärtää, ettemme ymmärrä muka maailmanmenosta mitään ilman historioitsijoiden tulkintaa, jos emme lue ja usko tahallaan tehtailtuja väittämiä sellaisista menneistä, joita ei ole koskaan usein edes tapahtunut.
Tai jos on, ovat ne menneet ihan toisin, kuin meille uskotellaan niiden menneen. Menneeseen tuijotellaan nykyisyyttä oikeuttaen. Suomi on juuri tällaisen tympeän ja käskevän historian luvattu kotimaa ehkä siksi, että sillä yritetään peittää se tosiasia, että pienen maan sivistyksellinen kerros on ollut, ja tulee aina olemaan, alhaista ja mitätöntä tasoa kun vertaa sitä Viroon tai Ruotsiin. Kun historian myyttejä puretaan, huomataan ainakin kolme seikkaa. Ensiksikin niitä tehtailleet ovat aina hyvää pataa oman aikansa johtajien kanssa. Toiseksi niiden tarkoitus on pyhittää keinot ja antaa likaisten temppujen osastolaisille yleinen armahdus tyyliin "historia on vapauttava meidät", vaikka juuri heidät pitäisi historian tuomita rikoksista.
Kolmanneksi emme voineet tietää mitään asioista sellaisina kuin ne itsessään ovat. Immanuel Kant kirjoitti 1784 kirjoituksessaan "Idea yleisestä historiasta, jonka tarkoituksena on maailmankansalaisuus", etteivät ihmiset toimi järkevien maailmankansalaisten tavoin sovitun suunnitelman mukaan. Jos olet selitysten kanssa eri mieltä, olet myös historian väärällä puolella. Juuri siksi on hyvä lukea Maijastiina Kahloksen kirjaa Rooman viimeiset päivät, sillä kirjan alussa tunnustetaan, ettei ole olemassa mitään Rooman viimeisiä päiviä, ne ovat romanttisen populaarihistorian houreunia, vaan Rooman viimeiset vuodet, sillä Rooman väistämätön hajoaminen ei ehkä sittenkään alkanutkaan gooteista, kun Alarik tuhosi Rooman 24.lokakuuta vuonna 410.
Rooman viimeisiä vuosia on ahkerasti tarjottu milloin miksikin. Mutta Kahloksen tarjoama näkökulma on pitkän keston historia, jossa korostuvat jatkuvuudet. Heti kirjan johdannon jälkeen on harvinaista herkkua tarjolla, lista Rooman - niin idän kuin lännenkin – keisareista, ja Rooman viimeiset vuosisadat vuosilukuina alkaen sotilaskeisareiden ajasta 235-284 kulkien vuoden 384 läpi, kun Symmarchus kirjoittaa vetoomuksen alttarin palauttamisesta senaattiin, loputa aina vuoteen 638, kun arabit voittavat persialaiset Kadesian taistelussa. 1.luvussa kirjoittaja osoittaa selvästi populaarimyytin Rooman rappiosta istuvan sekä syvällä ihmisten mielissä, että olleen täysin väärä. Perinteisesti on väitetty, että tuolloin luovuus ja toimeliaisuus taantuivat.
Roomalaiset eivät olisi pystyneet muuhun kuin huvitteluun ja joutavaan mietiskelyyn. Yläluokan matroonat loikoilivat sohvillaan ja kansaa kiinnostivat vain sirkushuvit. "Kristinusko eteni vääjäämättömässä voittokulussa, ja ihmiset eivät piitanneet muusta kuin uskonkilvoittelusta ja oikean opin vääntämisestä. Keisarillinen hovi eunukkeineen keskittyi juonitteluun samaan aikaan, kun valtakuntaa uhkasivat barbaarien laumat. Gootit, vandaalit, hunnit ja muut raakalaiset rynnistivät Roomaan ja tekivät kertaheitolla antiikin sivistyksestä lopun. Valtakunnan tuho oli väistämätön katastrofi." Mutta näin ei kuitenkaan ollut vaikka niin uskomme. Eniten on Kahloksen mukaan etsitty yhtäläisyyksiä mm. jatkuvasta muuttoliikkeistä (ns. kansainvaelluksista).
Mutta ei pidä myöskään unohtaa uusien etnisten identiteettien muotoutumista myöhäisantiikissa ja nykyaikana: "Rooman valtakunnan vaiheet 300-600-luvuilla ovat olleet kaikkien kriisien perikuva. Tarkastelemme historian tapahtumia jälkiviisaasti." Juuri tämä periaate tekee kirjasta lukemisen arvoisen. Mutta antiikin viimeiset vuosisadat eivät olleet myöskään rauhaista idylliä. Sotia käytiin enemmän kuin varhaisella keisarikaudella (27 eaa.-235 jaa.); "Rooman valtakunta ei kuitenkaan ollut mikään kansankoti edes ennen myöhäisantiikkia; sisällissotia, konflikteja, mellakoita ja rajakahakoita riitti myös varhaisella keisariajalla, joka tunnetaan rauhan (Pax Romana) kautena." Suurin muutos oli, kun Rooman valtakunta jakaantui kahtia rysähtäen.
Se alkoi keisari Theodosius I:sen kuoleman jälkeen vuonna 395. Mutta myös Välimeren alueen kristillistyminen oli tuon ajan suurimpia muutoksia, kun keisarillinen hallinto pyrki kristinuskon avulla yhtenäistämään valtakunnan yhden uskonnollisen suuntauksen alle mutta ei oikein onnistunut hyvin tässä tehtävässä eripuran keskellä. Ei-kristittyjen eli ns. pakanoiden ja juutalaisten uskonharjoittaminen vaikeutui 300-luvun lopulla, kun ainoa sallittu uskonto määriteltiin Nikean kirkolliskokouksessa vuonna 325. Voisi väittää läntisen maailman ongelmien alkaneen tästä, ja erityisesti Lähi-Idän jatkuvien kriisien. Nikeassa keisarin käskystä itse asiassa pohdittiin Aleksandriasta alkunsa saanutta repivää ja jatkuvaa kiistaa Isän ja Pojan suhteesta.
Harmi, ettei kokouksesta ole toisin, kuin muista sitä seuraavista kirkolliskokouksista, olemassa asiaa selventäviä dokumentteja tai edes muistiinpanoja jälkipolville. Aleksandrialainen Areios esitti, että Isä ja Poika olivat eri olemusta ja eri persoonia. Enemmistö kokoukseen osallistuneista piispoista kielsi tämän opin. Vallitsevaksi uskonkäsitykseksi tuli ns. nikealainen vieläkin käytössä oleva Jumalan tahto, jossa Isä ja poika ovat samaa olemusta. Areiolaisuuden päävastustajiin kuulunut Athanasios muotoili Nikean kirkolliskokouksen hyväksymän kolminaisuusopin, joka on yksi tärkeä kristittyjen uskontunnustuksen osa kirkkokunnista riippumatta: uskovatko uskovat oikeaan Jumalaan vai äänestyspäätöksillä luotuun kuvaan Jumalasta?
Kolmas on tietenkin kaiken pahan alkuna ja juurena poliittinen ja moinimutkainen sekä sekava ja omituinen. Bysanttilainen maailma ja yhteiskunta olivat staattisia, ja ne poikkesivat Augustinuksen De citavie Dei – Jumalan valtiosta siinä, etteivät ne jakaneet sen näkemystä kahdesta kuningaskunnasta ja kahdesta kaupungista. Augustinuksen civitas-opin mukaan maailmanhistoria oli jokapäiväistä kamppailua valon ja pimeyden yhteisöjen välillä. Augustinus näki näiden yhteisöjen elävän sekoittuneena maan päällä, kun hän sanoi, että "valtakunta, josta oikeamielisyys puuttui, oli täysin roistojoukkoon verrattavissa", ja siksi hän kirjoittikin Jumalan Valtion yhdeksännessä kirjassa alaotsikolla: Millainen tieto tekee pahat henget niin rohkeiksi?
Pahan ongelmaa ja vallan suhdetta uskontoon yritettiin peittää Augustinuksen toimesta, koska hän loi perustan hallitsijan palvonnalle eli keisarikultille. Augustinus loi menetelmän mikä salli ymmärtää ja nähdä kaiken vain etukäteen varmistetusta lähtökohdasta, mikä oli itse täydellisyys Jumala, jota tuli totella ehdottomasti ja kuuliaisena. Augustus oli tärkeä piispa elämänsä loppuaikana ja imi vaikutteita ulkopuolelta kokemustensa kautta suodattaen niitä esimerkiksi stoalaisuudesta kristinuskoon. Augustinus loi mustavalkoisen maailman perisyntipelotteluineen pienentäen ihmisen Jumalan edessä huijaavaksi pelkuriksi, jonka ainoa todellinen pelastumismahdollisuus oli luoda itsestään tekopyhä Jumalan kuva muiden silmissä maailmassa.
Alussa ei ollut synnissä ollut kysymys yksityisen ihmisen mielenliikkeistä ja kielletyistä ajatuksista, vaan konkreettisesti siitä, että yksi kansa tai ihmisryhmä sortaa pahasti toista. Paavalillakaan ei ollut perityn synnin ajatusta; korkeintaan Paavalin tekstit tarjosivat kiinnekohdan, johon myöhempi perisyntioppi pystyi tarrautumaan. Ongelma tämä on myös siksi, että oman myötätunnon kieltäminen liittyy siihen psykologiseen puolustusmekanismiin, jota freudilaisessa traditiossa kutsutaan reaktionmuodostukseksi; vastahakoinen omien, epätoivottujen luonteenpiirteiden myöntäminen pukeutuu vastakkaisiin ominaisuuksiin: kovuuteen, tunteettomuuteen ja ronskiuteen. Se perustuu pelkoon ja ihmisen oman heikkouden tuntemiseen.
Ennen kristillisen moraalin voittokulkua stoalaisfilosofi Marcus Aurelius kehotti kovettamaan sydämensä, vaientamaan mielikuvituksen ja sammuttamaan halut, jotta sielu olisi oma itsensä. Kirjassa kerrotuista kristillisistä kiistoista käy esimerkkinä keisari Theodosidous II:sen vuonna 431 koollekutsuma Efesoksen kirkolliskokous, jossa uskonnollisista kiistoista huolestunut keisari toivoi ratkaisua riitaan Kristuksen olemuksesta ja Neitsyt Marian asemasta. Kahlos kertoo, miten Konstantinopolin piispa Nestoriuksen mukaan Maria oli synnyttänyt Kristuksen ihmisenä, kun taas Jumala oli olemassa Logoksena jo ennen aikojen alkuja. Aleksandrian piispa Kyrillos, joka sai aikaan päätöksen Jeesuksesta yhtenä persoonana, syytti Nestoriusta harhaopista.
Kirja on tärkeä työkalu ymmärtää yhtä Rooman väärinymmärretyistä myyteistä ja varsinainen tietoisisku väärin tulkitusta ajanjaksosta. Se käsittelee lisää mm. kristinuskoa luvussa 3. Valta ja uskonto – keisari ja kirkkoa ansiokkaasti sekä rohkaisee lukemaan kiinnostavalla tavalla, ymmärtäen Rooman valtakunnan olleen yhdistelmä eri etnisiä ryhmiä ja kulttuureja, joita yhdisti vain kaksi asiaa: keisari ja verovelvollisuus. Keisarille kuului vanhastaan pappiskollegion päänä (pontifex maximus) ylin uskonnollinen valta. Kristinuskossa kävi samoin. Myös sekä idän että lännen keisareista kertovat osat ovat kiinnostavia ja niitä olisi kaivannut lisääkin. Olisi hienoa lukea joskus kaikista Rooman keisareista kautta aikojen kertovaa perusteosta.
Kahlos saa lukijan onneksi paljonkin eloa jähmeänä ja etäisenä pidettyyn keisari-instituutioon esimerkiksi kiinnostavassa ja sujuvassa luvussa Keisarin uudet vaatteet, missä hän kuvailee millainen, oli myöhäisantiikin keisari ja millaisen joukon kanssa, ja hoviseremonioilla, hän valtakuntaansa sekä hovielämää oikein pyöritti - adoratio-rituaalista. Kristinuskon ja vallan luja liitto ja siitä johtuvat opilliset epäselvyydet, selvät väärennykset ja manipulointi, ovat myös kirjassa selkeästi ilmaistuja. Asiaa puidaan monissa eri luvuissa - ei niinkään ideologisessa (kuin pragmaattisessa) mielessä. Yläluokka tarvitsi pappeja ja kristinuskoa instituutiona vahvistaakseen omaa valtaansa, ja keisari oli kaiken takeena ylimpänä jumalanpalvelija, melkein itsekin jumalana.
Kirkkojen ja piispojen valta -luvusta selviää, miten vasta Konstantinuksesta lähtien kirkosta pystyttiin puhua yhtenäisenä hierakkisena yhteisönä, jossa valta oli piispoilla. Piispat ovat herkullinen ryhmä eivätkä kaikki olleet Milanon piispa Ambrosiuksen tai Konstantinopolin piispa Johannes Krysostomoksen tapaisia moraaliltaan puhtaita (harvinaisia) uskovaisia. Perimmäinen ongelma on se, ettei hyvä ja paha näy aina selkeästi tai erotu toisistaan sen lisäksi, että pahalla on kyky pukeutua hyvän kaapuun ja naamioitua hyvän sisälle tuhoisasti. Kahlos käy lävitse kaiken mahdollisen, mikä liittyi sen ajan ihmisten elämään, aina rahataloutta sekä oikeutta myöten, joten kirja tarjoaa paljon enemmän kuin pelkkä nimi lupaa onneksi ajasta kiinnostuneille.
Se tarjoaa myös myöhäisantiikkiin sisältyvän uusplatonistisen filosofian esittelyn. Uusplatonismi kehittyi Plotinoksen opetuksista ja tuli suuren yleisön tietoisuuteen kirjasta Enneadit 200-luvulla. Opin mukaan kaikki sielut olivat osa Maailmansielua. Lopussa luvussa 12. Rooman loppu pääsemme vihdoinkin itse asiaan eli kyselemään Kahloksen tavoin: Minkä Rooman lopuista valitsemme? Perinteinen lopetusvuosi on 476, jolloin lännen keisari Romulus laitettiin viralta, on keinotekoinen. Aikalaiset tuskin huomasivat suurta muutosta. Viimeiset keisarit olivat sotilaskomentajien ohjailemia, ja heitä oli murhattu ja syrjäytetty tuon tuosta. Olisivatko Rooman kaupungin hävitykset 410 tai 455 parempia? Ei valtakunta vielä näihin tappioihin kaatunut.
Keisari Justinianus valloitti Italian takaisin Itä-Roomalle. Olisiko sopiva lopetus se hetki, kun Itä-Rooman viimeisetkin tukikodat Italiassa menetettiin keskiajalla? Entä 600-luvun valloitukset, jotka lohkaisivat Itä-Rooman alueista vauraimmat osat? Toivatko Rooman valtakunnan lopun ristiretkeläiset vuonna 1204 vai turkkilaiset vuonna 1453 toukokuun 29 pvä? Hyvä kysymys on, tuhoutuiko Rooma ollenkaan? Kysymys on kiinnostava, sillä vaikka Länsi-Rooma pirstoutui ja keisari pantiin syrjään, kulttuurihistoriallisessa mielessä tämä kaikki on vain ohutta poliittista pintatasoa. Rooma ei siis varsinaisesti hävinnyt tai lakannut olemasta, vaan elää ja hengittää tänään keskellämme yhä voimakkaasti kulttuurihistoriana ja sen tapoina sekä ajatuksina.
Me olemme uusplatonistisesti ajateltuna Rooma – Maailmanhenki, joka Rooma oli aikoinaan, ja on yhä sitä. Rooma oli enemmänkin kulttuurinen ilmiö kuin pelkkä poliittinen konstruktio ja Välimerellä vaikuttanut mahtivaltio, joka kävi kauppaa, soti ja piti huolta omista kansalaisistaan. Syitä Rooman vallanloppumiseen on etsitty vuosisatojen ajan, ja aihe kiinnostaa laasti ihmisiä edelleenkin idästä länteen ja etelästä pohjoiseen. Selityksiä, niin hyviä kuin huonojakin, on maailma pullollaan ja niistä kirjassakin kerrotaan loppuluvussa ohimennen. Kahlos kuitenkin tuntuu epäilevältä niihin todetessaan, ettei meille ole täysin selvää, mikä lopulta oli syy ja mikä seuraus. Yksi syy, muuttoliikkeet ja Roomaan hajoaminen olivat ainakin selvästi samanaikainen ilmiö.
Mutta oliko Rooman loppu seurausta goottien ja muiden ryhmien liikkeistä? Vai olivatko goottien, vandaalien ja muiden ryhmien toiminta vain mahdollista, koska Rooma oli jo pirstoutumassa poliittisena kokonaisuutena muutenkin? Entä olivatko syyt Rooman vallan loppumiseen sisäiset vai ulkoiset? Viimeinen luku 13. Rooman perilliset antaa lohdullisen kuvan Rooman perinnöstä ja ikuisesta Roomasta mielissämme hieman muuttuneena. Ei Rooma ole mihinkään hävinnyt tai kadonnut. Se näkyy kaikkialla majakan tavoin valaisemassa keskellämme ihmisyyttä ja sitä pimeää, mikä aina silloin tällöin muinaisen Rooman kauhujen tapaan kurkistaa sisään pienistä rakosista kuin muistuttaakseen meitä, ettei ikuinen Rooma nuku eikä kuole koskaan!