Tuomari Dee ja järvimurhat

Teksti Harald Olausen

"Han-yuan oli vanha pikkukaupunki vain kahdeksankymmentä kilometriä pääkaupungista koilliseen; mutta koska se oli piilossa korkeiden vuorien keskellä, se oli säilynyt eristyneenä ja vain jokunen ulkopuolinen oli asettunut asumaan sinne. Se sijaitsi Han-yuanin salaperäisen vuoristojärven rannalla, josta kansa oli jo ammoin kertonut outoja tarinoita. Järveen hukkuneiden ihmisten ruumiita ei löydetty koskaan, mutta kerrottiin että heidän haamujensa oli nähty liikuskelevan elävien joukossa. Toisaalta järvi oli samaan aikaan kuuluisa myös kukkaslaivoistaan, uivista ilotaloista, joissa vieraat saattoivat juhlia kauniiden kurtisaanien kanssa ja yöpyä vesillä."

Kiinalaiset järvimurhat (Robert van Gulik; WSOY 1973) jatkaa kuuluisan rikostutkijan, tuomari Deen rikostutkimuksia, joista ei jännitystä, menoa ja yllättäviä juonenkäänteitä puutu. Mutta mikä parasta: tuomari Deen tarinoissa ei suosita halpahintaista kikkailua, tekoälyllisyyttä tai mässäillä väkivallalla.

Tuomari Dee on salapoliisiromaanien parhaimmistoa lajissaan. Eräänlainen vanhan keisarillisen Kiinan oma Sherlock Holmesin ja James Bondin yhdistelmä aikakautena, joka oli vaarallista sekä tavallisille ihmisille että erityisesti ylemmille virkamiehille, jotka toimivat keisarin palveluksessa. Kirjassa tutkitaan hukkuneen kurtisaanin tapausta, mutta samalla myös kahta muuta samaan aikaan ilmestyvää mysteeriota, kuten kadonneen morsiamen ja tuhlaavaisen neuvosmiehen arvoitusta.

Se mikä tekee Tuomari Deen tarinoista kuolemattomia, kuten tässäkin kirjassa, on se jännitys mikä tutkittavien tapahtumien läpi paistaa taustalla vaikuttavina poliittisina vehkeilyinä ja valtakunnan turvallisuuteen liittyvinä välittöminä uhkina. Tuomari Deen seikkailuiden innostamana historiasta ja tavoista kiinnostunut lukija pääsee kurkistamaan länsimaissa myös Tang-dynastian aikaiseen valtapolitiikkaan aikakautena, joka on salaperäisyydessään vähemmän tunnettu lännessä.

Tuomari Dee, joka sopisi nykyaikaisen mielenlaatunsa ja tapojensa takia myös nykyhetken salapolisiiksi, seikkailut ovat kuin John Grishamin oikeussalidraamat käännettynä muutamalla vuosituhannella taaksepäin vanhaan kiinalaiseen aikaan, sillä niissä on aina kyseessä vallan väärinkäyttö, salaliitot ja niitä muiden päämenoksi suunnittelevat älykkäät, mutta samalla myös tunteettomat ja häikäilemättömät rikolliset.

"Tässä oudossa kaupungissa tuomari Dee joutuu kasvokkain raa án murhan kanssa. Juuri kun tämän murhan tutkimukset ovat käynnistymässä, hän törmää kahteen uuteen käsittämättömään arvoitukseen ja löytää pian itsensä sotkeutuneena poliittisten vehkeilyjen, inhottavan ahneuden ja synkän, kielletyn intohimon sokkeloihin."

Van Gulikin luoma tuomari Dee on hahmona kiinalaisen demokraattisen mielenlaadun symboli ja oiva esimerkki ennen ajanlaskuamme kirjoitetun kiinalaisen Lu-shing-asiakirjan hengestä. Tuomarien piti toimia yleisen mielipiteen hyväksymällä tavalla. Yleinen mielipide oli maan itsevaltiudesta huolimatta tuomarin vallankäytön, ja erityisesti mielivallan, vakuuttavin este. Kiinalaiset osasivat toimia sekä salaa että julkisesti yhdessä inhoamiaan vallankäyttäjiä kohtaan. Kiinalaiset olivat van Gulikin mukaan hyvin järjestäytyneitä ja osasivat saada äänensä kuuluville:

"Perheiden ja suvun lisäksi oli laajempia ammattikuntien, liikeyhtymien ja uskonnollisten veljeskuntien organisaatioita. Jos väestö päätti sabotoida jonkun julman tai mielivaltaisen tuomarin hallintoa, ei veroja maksettu ajallaan, rekisteröinti sekaantui toivottomasti ja julkiset tytöt jäivät hoitamatta. Ja pian ilmestyikin näyttämölle keisarillinen sensori järjestämään tutkimuksia. Nämä pelätyt sensorit matkustivat tuntemattomina ympäri valtakuntaa, heillä oli rajaton valta ja tilivelvollisuus vain keisarille. Heillä oli valtuudet pidättää kuka tahansa viranomainen ja lähettää hänet pääkaupunkiin tuomittavaksi."

Robert van Gulik kirjoittaa kirjansa esipuheessa tuomari Deen ratkaisevan kolme kiperää tapausta hiukan sen jälkeen, kun hänet oli nimetty Han-yuanin uudeksi piirituomariksi. Kiinalaiset järvimurhat sijoittuvat Tang-dynastian Kiinaan, vuoteen 666. Han-yanin arvohenkilöt ovat järjestäneet tuomarin kunniaksi ylelliset juhlat kukkaslaivalla. Han-yan on tuomari Deen toinen sijoituspaikka, eli olemme hänen seikkailunsa alkuvaiheessa tuomarin itsensä ollessa vasta kolmekymmentäkuusivuotias voimiensa tunnossa oleva tunnustettu, älykäs ja rehelliseksi kehuttu oikeudenpalvelija, joka ratkoo älynsä ja vaistonsa, mutta myös viileän järkensä, avulla vaarallisia rikoksia.

"Uskon ettei kukaan pidä huonona saavutuksena sitä, että palvelee loistavaa Ming-keisariamme kaksikymmentä vuotta. Edesmennyt isäni, totta kyllä, palveli viisikymmentä vuotta, ja kun hän kuoli valtioneuvoksena, hän oli juuri juhlinut seitsemättäkymmenettä syntymäpäiväänsä. Minä täyttäisin kolmen päivän päästä neljäkymmentä - mutta suokoon taivas, etten enää silloin ole elossa..."

Keisarin onneksi hänellä on tuomari Deen kaltaisia oikeudenpalvelijoita. Deellä on van Gulikin mukaan esikuvansa historiassa, Ti Jen-chiech, joka eli vuosina 630-700 e.aa. Jälkikirjoituksessa Kiinan historiaan perehtynyt van Gulik selittää tarkkaan juurta jaksaen monimutkaisen hallintosysteemin. Dee on piirituomari, koska niin oli tapana vanhoissa kiinalaisissa salapoliisitarinoissa muinaisista ajoista lähtien aina vuoteen 1912 saakka, jolloin keisarius lakkautettiin.

Piirikunta oli Kiinan monimutkaisen hallintojärjestelmän perusyksikkö. Piirituomari oli alueensa korkein virkamies. Hän hoiti samaan aikaan sekä alueen hallinnon, oikeuden, veronkannon, syntymien, kuolemien ja avioliittojen rekisteröinnin ja yleisen järjestyksen. Piirituomarit olivat hallinnon tukipilareita ja kuin vanhempia alaisilleen ja tavallisille kansalle. Heidän yläpuolellaan olivat vain mahtavien maakuntien yhtä mahtavat kuvernöörit.

"Neljä vuotta sitten minut ylennettiin korkeimman oikeuden tutkijaviranomaiseksi, melkoinen kunnia vain kolmekymmentäviisivuotiaalle virkamiehelle. Minulle ennustettiin loistavaa tulevaisuutta..."

Van Gulik muistuttaa, että piirituomarin tehtäviin kuului toimia salapoliisina. Kiinalaisessa rikoskirjallisuudessa ei milloinkaan kutsuta monimutkaisia rikoksia ratkaisevaa neroa salapoliisiksi vaan aina tuomariksi:

"Kuten muissakin tuomari Dee-kertomuksissa olen tässäkin koettanut antaa kuvan siitä, kuinka moninaiset tuomarin velvollisuudet olivat. Rikoksista ilmoitettiin suoraan hänelle, odotettiin, että hän kokoaa ja käy läpi kaikki todisteet, löytää rikollisen, pidättää hänet ja panee tunnustamaan rikoksen, esittää häntä vastaan syytteen ja langettaa vielä rangaistuksenkin rikoksesta."

Kiinalainen piirituomari ei ollut mielivaltainen. Hänen vallankäyttöänsä valvottiin tarkasti, sillä hän oli vain pieni osa mahtavassa keisarillisessa hallintokoneistossa van Gulikin mukaan:

"Hänen oli ilmoitettava kaikista toimistaan lähimmille esimiehilleen ja liitettävä selostukseensa kaikki asiankuuluvat alkuperäiset asiakirjat. Koska jokainen viranomainen, oli hän korkea tai alhainen, oli täysin vastuussa alempiensa toimista, nämä asiakirjat tarkistettiin monessa hallintoportaassa, ja jos havaittiin jotain epäilyttävää, järjestettiin uusi oikeudenkäynti. Jos havaittiin väärinkäytös, siitä seurasi vastuussa olevan piirituomarin ankara rankaiseminen. Tuomarin lähes täydelliset valtuudet ja hänen ylemmyytensä tuomarin pöydän eteen tuotuihin ihmisiin verrattuna olivat vain lainaloistoa, joka ei perustunut hänen henkilökohtaiseen arvoonsa vaan johtui pelkästään sen järjestelmän arvovallasta, jota hän tilapäisesti sattui edustamaan."

Tuomarit saattoivat siis yhtä hyvin joutua itse tuomituksi, jos joko sattuivat itse tekemään virheitä tai heidän alaisensa tekivät sellaisia, tai mikä pahinta: hänen alaisensa hänen tietämättään myi piirituomarin arvovaltaa, tai otti lahjuksia ja väärensi todisteita. Laki oli koskematon van Gulikin mukaan, mutta ei sitä käyttävä tuomari:

"Kukaan oikeudenmukainen viranomainen ei milloinkaan olisi vaatinut itselleen koskemattomuutta tai jotain muuta etuoikeutta virkansa perusteella. Heti kun joku korkeampi viranomainen epäili tuomarin tehneen virheen, tuomarilta riistettiin kaikki valta ja hänen alennettiin vangin surkeaan asemaan tuomarinpöydän eteen, polvilleen paljaalle lattialle poliisien piiskattavaksi - kunnes hän oli osoittanut toimintansa oikeutetuksi."

Järjestelmä ei toiminut odotetulla tavalla, kirjoittaa van Gulik, koska tuomarit olivat ylityöllistettyjä ja joutui siksi liikaa luottamaan apulaistensa arvioista ja toimista, mutta kuten van Gulik kirjoittaa: "Tämä pikkutärkeä joukko oli kovin altis käyttämään valtaansa väärin". Mutta on toisiakin mielipiteitä. Piirituomarin tärkeä virka olikin usein tärkeä askel kohti ylempiä virkoja. Sir George Stauntonin mukaan järjestelmä toimi hyvin: "On hyviä syitä uskoa, etteivät räikeät ja toistuvat vääryydet itseasiassa useinkaan, tapahtuivat ne missä vaiheessa tai asemassa hyvänsä, jää lopulta rankaisematta."

Kirjan lopussa huokaa helpotuksesta, sillä kaikelle omituiselle löytyy järkevä selitys, kunhan asioita katsoo monelta eri kantilta - vai onkohan lopulta niin, kuten tuomari Dee ajattelee. Silti hänestä tuntuu, ettei tapaus ole vielä lopussa. Tällä hän tarkoittaa pahuutta, joka meissä kaikissa velloo, ja on valmiina ryöpsähtelemään milloin missäkin muodossa, sillä siitä tässä kirjassakin on kysymys: pahuuden mystisestä voimasta ja sen taltuttavasta vastavoimasta, joka ei ole itsessään varsinaisesti hyvää, vaan jotain, ehkä enemmin tarpeellista hyvän ja pahan välille mahtuvaa, joka jää jäljelle, toistuu aika ajoin, ja on aina sekä uutta että samalla vanhaa tuttua meitä itseämme tai pahimmassa tapauksessa, kuten tuomari Dee lopussa sanoo:

"On olemassa niin kiihkeitä, niin epäinhimillisen väkivaltaisia tunteita, että ne jäävät eloon kuoleman jälkeenkin ja säilyttävät vahingoittavat voimansa vielä pitkään sen jälkeen kun niiden haltija on kuollut. Sanotaan jopa, että tuollaiset pimeät vallat voivat joskus asettua kuolleen ruumiiseen ja käyttää sitä omiin outoihin tarkoituksiinsa."

Tuomari Dee puhuu vahingossa ohi suunsa tarkoittamatta manata esille pahan houkutusta. Hän tietää sisällään, miten paljon karmaisevampi totuus pahasta on, ja siksi hän korjaa lipsahduksensa huomatessaan neljän seuralaisensa kauhistuneet ilmeet: "Mutta vaikka nuo henkivallat ovatkin voimakkaita, ne voivat vahingoittaa vain ihmistä, joka itse kutsuu esiin ne pimeillä teoillaan." Tuomari Deee kumartuu veneen reunan yli ja katsoo veteen:

"Näkikö hän uudelleen syvällä alhaalla noiden hiljaisten kasvojen tuijottavan häntä mitään näkemättömin silmin niin kuin tuona kohtalokkaana iltana kukkaislaivalla? Häntä värisytti. Katsoen ylös hän sanoi puoliksi itsekseen: Luulenpa ettei sielunsa pirulle myyneen miehen ole hyvä kuljeskella öisin yksin tämän järven rantamilla."