Turhaan unohdettu runoilija
Teksti:
Harald Olausen
Muutama vuosi sitten yli kahdeksankymppisenä kuollut Matti Paavilainen ehti elämänsä aikana julkaista kaksikymmentäkolme runokirjaa, perustaa lääninkirjailija-instituution ja toimia sekä lehdissä kirjallisuuskriitikkona että kirjallisuuden opettajana vuosikymmenet mm. kriittisessä korkeakoulussa Helsingissä ja omalla yksityisvastaanotollaan Kotkassa .
Paavilaisen runot olivat usein elämänmakuisia proosakommentteja maailman menoihin, aforismeja tai pitkiä litanioita humoristisessa mielessä väärinluetuiksi tarkoitettuja älyllisille vääräleuoille. Teemat pyörivät ajankulumisen ja kaiken sen ympärillä ja välillä, mitä nyt sodat pikkulapsena ja myöhemmin sodan uhkan aikuisena kokenut pula-ajanmies voi kieli lipoen kaiken nykyrunsauden keskellä ajatella, kokea ja kuvitella kokevansa.
Hänen oppilaitaan on ollut mm. sekä kirjailija Raija Siekkinen että minä niinä aikoina vuonna 1981, kun molemmat työskentelimme Kymenlaakson maakuntamuseossa, minä oppaana ja Siekkinen tutkijana. Siekkinen ei pitänyt Paavilaisesta eikä hänen tungettelevasta olemuksestaan ja kaiken nähneestä mahtailustaan, eikä Paavilainen sen enempää Siekkisen ranskalaisesta punaviininmakuisesta vallankumouksellisuudesta kuin yliampuvasta kiihkeydestäkään.
"Pääni alituinen vaiva yhä kummastelen ammoisia runoilijoita jotka aina tiesivät kaiken riimejään juoksuttivat kuin ei mitään usein henkihieveriin milloin ylikin juoksuttivat ja herättivät kunnioitusta tässä istun enkä paljon ymmärrä vaikka yritän yömyöhä menee menojaan ja tulee nuoruudelle kalliiksi mutta mitä mahdat: minun ystäväni halveksivat kuolemaa ei ole helppoa olla runoilija."
- Matti Paavilainen "Sukukartta" (Kirjayhtymä 1964).
Edellä olevasta ensimmäisestä hänen julkaisemastaan runosta kokoelmassa "Sukukartta" tulee kujeilevaa proosarunoa surutta viljelleen Paavilaisen erityinen runoilijanlaatu esille. Hän on oman tiensä kulkija aikana, jolloin runous räjähtää vapaaksi viiskytlukulaisten hellimistä laskettelurajoista maailmoja syleileväksi ja sitä vastaan yhä voimakkaammin ajan hengen hengen mukaan uhittelevaksi - riippuen mille laidalle sattui itse kallistumaan - julistuksenomaiseksi tai paukahtavaksi yhdistelmäksi aitoa kokemusta ja oletettuja olettamuksia, Paavilaisen omaksuessa älyllisesteettisen dissidentin roolin kuin luonnostaan valtavirtaan syntyneenä lohena, joka ei aikaile eikä arkaile kun luonnolta tulee käsky toimia kaikki järjellisiä todistuksia vastaan sydämen kutsun kuulleena, olkoot se mitä kulloinkin muotiin pukeutuneen on ja haluaa esittää olevansa, vastaan puhumalla muka tavallisia tavanomaisuuksia - kaikkea muuta; enemmän ovelaa harhauttamismielessä tehty ylipuhumista ihmetellen puheenomaisin keinoin maailman synkkyyden syvää ja ikiaikaista typeryyttä ja epä-älyllistä monimutkaisuutta sekä sitä pömpöösiä manttelia, mitä ummehtunut maailma oli aina halukas sovittamaan raikkaan maailman ja uuden osaamisen päälle, kun vain siihen sille tarjoutuisi mahdollisuus.
Mutta ovatko runot liian toteavia ja ympäripyöreitä? Peilaako hän liikaa niihin omaa miellyttämisenhaluaan vai pelkoaan sanoa suorat sanat? Pitäisikö hänen käydä nuoreksi vihaiseksi mieheksi? Mutta sitten hän muistaa sen roolin varatun jo kaikkien yläpuolelle itsensä nostaneelle Saarikoskelle, joka snobbailee ärsyttävästi lainahöyhenissä viimeisenä klassistina vielä ärsyttävämmin kaiken tietävän ja kaiken oikein etiketin mukaan tekevän Matti Klingen avuliaalla pönkityksellä. Klinge saa palkkioksi jäykästä mekaanisesta ylhäisyydestään itselleen sopivan sormenheristelijän roolin historian professorina mutta ei onnistu pysäyttämään ajan nopeaa henkeä muuta kuin omiin mauttomiin marmatuksiinsa milloin minkäkin etiketin unohtamisen järkyttävistä seurauksista kansakunnan kulttuurisen perikadon äärellä.
Paavilainen pohtii ja kokeilee. Hän kantaa sieluaan kuin kyhmyä, sykkyrää, sydäntään kuin puraistua päärynää ymmärtäen erehtymisen olevan erilaisuutta, ja että juuri siksi hänen moraalinen velvollisuutensa on julistaa erilaisuutta, joka aina erehtyy eikä anna maailman koskaan levätä. On kuusikymmentäluvun alku ja kohta jo puoliväli, jota hallitsevat vielä 50-lukulaiset tunnustetut modernistit mm. Eeva-Liisa Mannerin uusi tapa puhutella älyllisen sivaltavasti kuin Bachin fuuga.
Paavilainen ei anna periksi. Tämä on hänen maailmansa huolimatta ettei hän heti alussa löydä siitä paikkaa itselleen. Jokin runoissa viehättää häntä ja vie syvemmälle. Hän alkaa kehittää omaa tyyliään "lukea värin ihmisten huulilta" heidän todellisia aikomuksiaan ja tarpeitaan. Ne hän piilottaa runoihinsa kysymyksinä ja toteamuksina. Jo ensimmäisessä runokokoelmassaan hän on kokonaan oma lukunsa mitä tulee tähän siihen aikaan vielä runomaailmassa kummallisena pidettyyn "toisäänisyyteen" - eräänlaiseen irvileukamaisuuteen. Hän on laiskanpulskeana asioiden vieressä kommentoijana löytänyt mukavan tavan olla eri mieltä ilman että se häiritsee häntä tai muita.
"Pää täynnä ikuisia ajatuksia kenties käännät kolmiulotteista aikaa taaksepäin ja mittaat itseäsi kreikkalaisilla, jotka kuolivat muinoin elääksesi sinussa aina. Sinun säkeissäsi on kaikenlaisia vuosia, vuodenaikoja, valaistuksia, tunnelmia. Enempää ei enää tarvita. Se joka tänä päivänä tietää, minkä kreikkalaiset kerran, on yhä viisaan miehen kirjoissa; viisaan miehen vaatteissa hän nyt väittelee tohtoriksi arkipuku päällään. Ja Homeros tulee, ajaa raitiovaunuissa eduskuntatalolle. Siellä on patsaita paljon. Hän kävelee hiukan eteenpäin: siellä on museo. Hän esittää ajatuksensa museaalisesta ihmisestä, hän itse olisi mielellään ensimmäinen. Hänet on tavallaan koulutettu siihen. Hän on lukenut Lajien synnyn. Nyt häntä huolestuttaa etupäässä lajien kuolema. Ne menevät kaikki ja harvasta jää edes jälki. Voitaisiin rakentaa kokonainen museaalinen kaupunki, tulisi turisteja. Kuolemanrangaistukset poistettaisiin kaikissa maissa ja olosuhteissa. Lajien elämä jatkuisi, niiden merkitys lisääntyisi ja mikä tärkeintä uudistukset kävisivät mahdottomiksi. Aina voitaisiin vuokrata luolamies portieeriksi johonkin ravintolaan, Venetsian kauppias puolustaisi näkemystään työväentalon korokekeskustelussa, Platon esiintyisi kirjaston filosofisessa kerhossa. Ihmisen perusoikeuksiin tulisi lisätä vapaus elää, millä vuosisadalla vain ja missä roolissa tahansa."
- Matti Paavilainen runokokoelmassa "Kaupunki enemmän kuin kohtalo"(Kirjayhtymä 1972).
Paavilainen katselee kadulle, jota pitkin kansa kulkee ja hänestä tuntuu, että kaikki olisivat matkalla kuuntelemaan Beethovenia tai Matteus Passiota. Hänestä tuntuu että hänen pitäisi puhua itselleen sielu. Siksi hän lukee vanhan maailman viisaita tekstejä mieltyen niihin vaikka jatkaakin epäilyä, onhan hän päässyt epäilyn jäljille lukemalla juuri suurien epäilijöiden nimiä, joita hän ei nimellä mainitse kuten muut, sen ajan namedroppailua ja etenkin yliopiston estetiikan ja kirjallisuudenopiskelijoiden harrastamaa, asia joka kauhistuttaa Paavilaista, sillä hänelle ne ovat olleet alkuaikojen askelmia eikä mitään pysyviä asetelmia, joiden ääreen olisi pitänyt jäädä ihailemaan niiden älykkääksi tekevää vaikutusta toistamalla kaikki vanha litania jäykällä tavalla tähän päivään liitettynä, yhtä keinotekoisesti kuin on näiden usein tunnettujen kulttuurisukujen lasten tapana heidän matkallaan isiensä nimien suojissa isiensä kavereiden ja kiitollisten oppilaiden avittamina itse sivistyksen korkeimpien oppituolien haltijoiksi.
Paavilainen on kaikkea tätä vastaan, jota nämä itserakkaudessaan ja vääristyneessä nepotismissaan vallanhimoiset sivistysloiset ovat. Paavilainen sulattaa älyn itseensä imien sisäänsä kaiken sen tarpeellisen mikä "vastaanhangoittelijan" tuleekin, ja antaa heidän puhua tekstiensä välityksellä hänen suullaan voivotellen ja kujeillen vuoroin kyynisesti, vuoroin ilkikurisesti maailman tyhmyyden ällistellessä sitä mikä on täysin vierasta sivistymättömälle nykylukijalle. Hän halusi sen sijaan sopia lukijansa kanssa, että koko maailma on vertausta meille itsellemme, että ymmärtäisimme ajan kulkevan yhtä nopeasti kuin auto.
Minä nautin aikoinaan sivistyneen, omahyväisen ja silti kiltin ja mukavan Matti Paavilaisen elitistisestä snobbailusta itäisessä umpimielisessä ja kaunaisessa pikkukaupungissa, missä kaikki oli kylliksi saakka tasapaksua ja tylsäntappavaa julistusta tai surkeuteen käärittyä voimattomuuden manifestia sekä vasemmistolaista kurjuuden ylistystä. Paavilainen piristi muuten niin yksioikoisen ja samaa virttä veisanneen "kumisaapas ja tehtaanpillit ujeltaa kello neljän" rasittavassa rytmissä kulkenutta harmaanpunaista kaupunkia tempauksillaan ja olemuksellaan. Hän osasi pitää juhlia. Kun hänen 13. runokokoelmansa "Unohduksen huvilat" vuonna 1981 ilmestyi, hän järjesti pienelle kotkalaiselle kulttuuriväelle muistorikkaat bileet valtavassa lukaalissaan kylpyamme täynnä jäitä ja olutpulloja.
Paavilainen muutti satama-ja työläiskaupunki Kotkaan 70-luvun puolivälissä eikä vastaanotto ollut alussa erityisen lämmin ylipolitisoituneen aikakauden kuumimpina hetkinä Suomen yhdessä jyrkän punaisimmista kaupungeista, jossa koroillaan elävää lihavaa kauppiaanpoikaa, joka pukeutui mittatilauspukuihin ja ajeli valkoisella loistoautolla ja piti kortteeria kaupungintaloa vastapäätä sijainneessa Kotkan yhdessä kalleimmassa kerrostalossa, 1800-luvun lopun kertaustyylejä edustaneessa ns. Stellan talossa , pidettiin liberaalien mielipiteittensä, taustansa ja ulkonäkönsä takia pahana porvarina - varsinkin Kotkassa taitelijapiireissä vallassa olleiden kulttuurivihkolaisten eli taistolaisten keskuudessa, vaikka Paavilainen lukeutui enemmänkin epäpoliittisiin ja aina kriittisiin valistuksen perillisiin.
Paavilaista kutsuttiin Kotkan kulttuuripiireissä osuvasti renessanssiruhtinaaksi. 80-luvun lopulla Paavilainen alkoi sairastella ja vetäytyä yhä enemmin omiin aloihinsa yhdessä lääkärivaimonsa kanssa vältellen turhaa julkisuutta. Yhdeksänkymmentäluvulla aiemmin niin tuotteliaalta, 80-luvulla melkein joka vuosi uusi runokokoelma - ilmestyi enää vain yksi runokokoelma, joka jäi myös hänen viimeisekseen "Juhlakausi" (Gummerus 1991). Paavilainen "oli hiljaa" julkaisematta enää yhtään runoa 16-vuotta aina vuonna 2017 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka.
Se oli sääli, sillä Paavilaisen runot paranivat iän karttuessa kuten vanha viini. Niissä oli tunnelmaa, sanomaa ja tämän kaiken hän esitti aina yhtä leikillisessä toteavassa tavassaan kuin ensimmäisessä vuonna 1964 ilmestyneessä kokoelmassaan "Sukukartta".
"Kun sataa, muistaa äkkiä, että talo pitäisi maalta, varmuuden vuoksi paikata katto, ettei vesi tule sisälle, kun sataa. Insinööri meni sairaalaan ja sanoi, että hänellä on nyt vuosihuolto, rasvaus ja öljynvaihto. Moni meistä pitää parempaa huolta autostaan kuin itsestään, yhtä huonoa huolta itsestään kuin talostaan, unohtaa paisteen aikana sateensuojan, jota tarvittaisiin kun sataa. Pisarat tanssivat vaahteran lehdillä ja pitävät pientä lässähtelevää ääntä kuin huono sydän tai lyöntejä unohteleva kello. Kello, joka ei pidä vettä, kun sataa. Eteisen matolla on märkä jalanjälki, kurainen reunus koron kuvion ympärillä. Minä palelen, vaikka tämän pitäisi vielä olla runoilijan loppukesää. Jälkikesää ei ehkä tulekaan, siirrytään jo sisäiseen talveen, kun kerran sataa. Mielteiden joukossa merkittävin on pakkomielle. Se muotoaa kaiken mieleisekseen, moninkertaistaa tapahtuman ja kaikki sen seurannaiset, kun sataa. Olen kurkkuani myöten rakkauden kaivossa ja vesi nousee sateella. Tulisi tuuli. Painautuisin sitä vasten kuin nojaten pehmeään naiseen, pehmeään ja itsepäiseen, juuri myrskyisänä ennustettavaan. Sateen sattuessa sisällä äidin luokse kiire isällä. Vihreistä puista keltaiset lehdet putoilevat. Lämmin tihkusade, lapsivesi sanoisin, kun iho muistaa. Muisti on meri jo sormenpään neliökilometrissä. Et ui sen ylitse koskaan ei tule vastarantaa. Pisarat vain sävähdyttävät hermosäikeitä, kun sataa, kun iho muistaa ja pisarat muotoilevat merta."
-Matti Paavilaisen viimeinen runo hänen viimeisessä runokokoelmassaan "Juhlakausi" (Gummerus 1991).