Turkan Isoa-Homoa tarvittaisiin taas!

Teksti Harald Olausen

"Liikkeelle siis, etsimään yhteenottoja, huonosti päättyviä taisteluita, nöyryytyksiä ja häpeää. Häpeästä ei puhuta eikä sitä muistelmissa muisteta, mutta mitä muuta elämä ja ihminen ovat kuin häpeää."

-Jouko Turkka kirjassaan "Häpeä - vaellusromaani" (Otava 1994)

Oli aikoinaan suuri skandaali ja pikkuporvarillisen ahtaan taidepolitiikan voitto, ettei Suomen ehdottomasti härskein suunsoittaja, tyhjien totuuksien ravisuttaja ja älykköradikaali, Jouko Turkka (1942-2016) saanut kirjallisuuden Finlandia-palkintoa vuonna 1994 ilmestyneellä teoksellaan "Häpeä - vaellusromaani", vaikka se oli komeili ennakkosuosikkien listalla pitkään ennen varsinaista kisaa. Voiton vei silloin tylsistä tylsempi ja kirjallisesti lähes mitäänsanomaton Eeva Joenpellon (kok.) Tuomari Muller, hieno mies. Eikä ihme. Olihan valitsijana itse keskinkertaista demaritaidemakua edustanut presidentti Mauno Koiviston ekonomivaimo Tellervo, joka inhosi Turkkaa, oikeaa taidetta, itsensä liikon pistäviä taiteilijataistelijoita, ja aivan erityisesti kaikkea hyvästä mausta poikkeavaa räävittömyyttä, jota Turkka silloin lähes yksinään edusti suomalaisen melko ahtaan ja ummehtuneen taiteen kentällä. Häpeä on erinomaisen tasokas tyylinäyte Turkan kyvykkyydestä pilkkoa valheellinen ihminen luuloineen jonnekin vielä kauemmas, kuin Molier oman Luulosairaansa (Le Malade imaginaire, 1673 ):

"Naisen persoonallisuuden muuttaminen alkaa siitä, ettei hän ole hetkeäkään tyytyväinen itseensä. Sirkuseläinten koulutus, alokasaika, yliopistot, kuulusteluun kuljetus pitkin käytäviä, kaikessa on kysymys samasta. Sirkuseläintä on ensin hakattu piiskalla viikko, niin että se on täysin vauhko kauhusta. Kun se sitten tekee ensimmäisen oikeansuuntaisen eleen tai yrityksen, se palkitaan heti. Ranskassa oli kuningatar, joka rakasti mielettömästi hovimiestä, jossa ei erittäin hyvien hampaiden lisäksi ollut yhtään mitään. Se oli kaikille käsittämätöntä rakkautta. Mutta kuningatarkin on sirkuseläin. Mies ymmärsi, ettei naista saa tehdä onnelliseksi vaan onnettomaksi. Saada hänet kärsimään itsestään, olemaan toivoton itseensä. Ranskan kuningatar on vaihtanut pukua päivällistä varten, mutta mies haukkuu puvun ja itkevä kuningatar kipittää vaihtamaan toiseen. Mikään ei hänessä koskaan ollut kuin vialla. Mutta jos nainen ei ole Ranskan kuningatar vaan köyhä vaimo ja mies juoppo, nähdään että älytön rakkaus haihtuu kohta. Minun asemani oli ennemmin kuninkaan ja hänen hovin pyykkärin, mitään sellaista tässä ei ollut eikä voinut olla. Hovimies yrittää päästä vastuuseen naisesta ja joutuu siihen, minä taas en alkuunkaan tahtonut sitä. Minähän tahdoin korvata rikoksiani, sovittaa ja saada anteeksi, jättää jälkeeni legendan. Vanha piru tai erakko, ja kauneinta mitä on. Avioeroni jälkeen olin sekaantunut tanssityttöön, jo teatterin johtoon kuuluvana. Olin jo sadistin ja hirviön maineessa, mutta heltynyt lääpälleni onnesta, kun romanssi, joka oli kuin musikaalin aihe: Apulaisjohtaja ja Revyytyttö, liikutti ja kuohutti kaikkia. Minua katsottiin kuin uusin silmin. Kesti tosiaan hetken ennen kuin tajusin, että se lämpö, ja ihastus, inhimillinen vastaanotto, oli halveksuntaa. Astuipa sekin samaan paskaan kuin muutkin! Nyt et voi katsella alaspäin meihin! Näytitpä mitä olet! Esitit perkele niin kovaa, mutta pehmenitpä paska!

Turkka oli suomalaisen virsukulttuurin kyllästämän lähitaidehistorian yksi tärkeimmistä ravisuttajista. Suomalaisen teatterin kiistatta yhtä kautta aikojen nerokkainta hahmoa, "siinä näkijää missä tekijää (Turkan ohjaus Hannu Salaman tekstistä 1976 ohjaus Helsingin kaupunginteatteriin)" Jouko Turkkaa syytettiin aikoinaan homovastaiseksi, mitä Turkka ei ollut vähimmässäkään määrin. Turkka vastasi, että sitten homous muuttuu kiinnostavaksi, kun joku vanheneva homo kirjoittaa miltä tuntuu nuorten poikien keskellä, kun ei enää saa. Turkka sanoi kyllästyneensä teatterimaailmassa alkoholisoituneisiin namusetiin, jotka lääppivät nuoria kuola suupielistään valuen teatterikoululaisia kieli poskessa kulissien takana. Ihan näin juttu ei oikeasti ollut. Yksi teatterikorkeakoulun pääsykokeissa ulospotkittu oli silloin yhdellä kappaleella iskelmälaulajaksi noussut Markko Arokanto - teatteritaiteen onneksi mutta harrastajateattereiden suureksi harmiksi, jota Turkka ei kelpuuttanut ensimmäisen kokeen jälkeen jatkoon epäiltyään Arokantoa aiheellisesti homoseksualistiksi.

Turkka inhosi kaikkea teeskentelevää ja tekotaiteellista paskaa, ja sitä tekivät usein mm. ja nimenomaan itsensä hienoiksi kuvitelleet taidemaailman porvarilliset pikkurillihomot. Turkka arvosti aitoutta ja vahvaa tahtoa mennä, vaikka läpi Kiinan muurin. Hän oli itse henkeen ja vereen vallankumouksellinen teatterimies, joka osasi ja pani itsensä likoon sen puolesta, että ihmiset heräisivät epäilemään kaikkea, myös itseään, eivätkä pitäisi mitään itsestäänselvyytenä - edes ajatuksiaan. Hän ei ollut kuka tahansa eikä synnyttänyt mitä tahansa, vaan hänessä oli raivoavaan hulluuteen saakka nerokkuutta, vaikka muille jakaa siitä huolimatta, että teatterihistoria muistaa hänet skandaalista skandaalin kulkeneena järkkymättömänä moralistina.

Turkka kävi Tampereen klassillista lyseota, joka opetti hänelle "Tampereen perusmoraalin": "Kun annatte nyt sortaa itseänne, niin pääsette aikanaan sortamaan toisia." Turkan mukaan lyseossa "tieteellisin käsittein latinaksi opetettiin alistumista". Turkka puhdisti teatterikorkeakoulun homoista eikä enää ottanut kauniita ja sipsuttelevia nuorukaisia oppilaikseen. Muutama homo pääsi ikään kuin vahingossa livahtamaan kouluun sisään, kuten Kari Kinnaslampi, mutta Turkka sieti sen kunhan vain enemmistö miehistä oli hänen mielensä mukaan karheita tavallisten olosuhteiden raavaita karjuja. Turkka alkoi suosia maakuntien kylähulluja ja vahvasti murteella sönköttäviä maakuntien nökerönenäisiä ja männynkäppänän muotoisia omituisia tyyppejä, kuten Tero Jarttia, Martti Suosaloa, Kai Lehtistä, Pertti Koivulaa Taisto Reimaluotoa, Jari Pehkosta ja Jarmo Mäkistä, jotka olivat takuuseen saakka sadan prosentin heteroilta ja näyttivät enemmän kirveellä veistetyiltä takametsien uuninpankopojilta, jotka olivat hetki sitten heränneet ikuisesta laiskuuden ja tylsyyden olotilastaan kuin kauniilta ja siroilta ensirakastajilta, jotka vanhan teatteriperinteen mukaisesti olivat aina homoja, jotka piilottivat homoutensa joko seksittömään avioliittoon tai kertomalla "luotetuille pukuhuonetovereilleen" olevansa biseksuaaleja.

Turkka ennakoi oivaltavasti nykyhomouden ongelmatiikan, sen että siitä tulee lappu, joka voidaan liimata epäilyjen kera vihollisen päälle ja että sitä käytetään yhtä väärin kuin kaikkia leikkikaluja, jotka kurittomat kakarat saavat itselleen ja toisilleen varastettua niiden alkuperäisiltä omistajilta. Transaatteen, muunsukupuoliset ja aseksuaaliset hän olisi pistänyt kuriin ja pohtimaan tosissaan syntyjä syviä ja omien juttujensa todenperäisyyttä kysymyksellä, miksi he vaativat muita hyväksymään omat onnettomuutensa - ihan kuin asia heille kuuluisi tai heitä mihinkään hetkauttaisi mm. esimerkiksi ohjauksellaan Jussi Kylätaskun Runarissa ja Kyllikissä vuodelta 1973 Kotkan kaupunginteatterissa. Näytelmässä isänsä sodassa menettänyt evakkopoika Runar Karlsson on erikoislaatuinen nuorimies, joka mieluiten viettäisi aikansa metsässä kulkien ja eläinten kanssa keskustellen. Turkka osasi mennä asioiden luihin ja ytimiin löytääkseen sieltä draaman keinoin pienen ihmisen alastoman ytimen venkoilla kaikkea pakkoa ja ulkoisia asetelmia vastaan.

Turkka taisteli eturintamassa pullamössöyhteiskunnan luonutta ja siitä jatkuvasti sormea heristellen lässyttänyttä sosiaalidemokratiaa vastaan, kysymällä epäuskoisesti "OLETTEKO KOSKAAN NÄHNEET INTOHIMOISTA DEMARIA? (vastaus oli hänen mielestään sama kuin kysymyksellä, onko joulupukkia olemassa), sekä siihen salakavalasti ankkuroituneen modernin jälkihegeliläisen sovinnaisuusnäkemyksen, mikä halusi kohtalokkaasti sovittaa historian itselleen istuvaksi piilohomojen aikakauden loppumisen ja homouden kaappaavien yhteiskuntasopeutujalesbojen aikakauden alun merkiksi vuonna 1983 ilmestyneessä hulvattoman hauskassa ja tarkassa teatterillisessa esikoiskirjassaan "Aiheita" (WSOY 1983), mikä vetää hullussa henkevyydessään vertoja Rabelaisin anarkistisen kurittomalle Suuren Gargantuan ihmeellisille seikkailuille, ollen Shakespearen Kesäyön unelman lähisukulainen Decameronen ja Canterburyn tarinoiden valtaa ja tekopyhyyttä irvailevilla koomillisilla yhteensattumilla sekä Leea Virtasen "Varastetulla isoäiti" (Tammi 1987) ja Nyrki Tapiovaaran hienolla elokuvalla "Varastettu kuolema" (1938) terästettynä.

Elokuvan lähtökohtana oli Runar Schildtin novelli Lihamylly, mutta lopulliseen käsikirjoitukseen siitä jäi vain alkuasetelma sekä kolme päähenkilöä. Elokuva kertoo nuorista aktivisteista, jotka käyvät maanalaista taistelua Venäjän viranomaisten harjoittamaa sortovaltaa vastaan. Varastettua kuolemaa pidetään Tapiovaaran kriittisenä kommenttina 1930-luvun poliittiseen tilanteeseen, ihan kuten myös Turkka teki kaikissa näytelmissään oman aikansa haavoja repiessään auki muiden katseltaviksi. Varastettua kuolemaa on pidetty yleisenä kertomuksena vapaustaistelusta ja aatteellisuudesta sekä myöhempien tulkintojen mukaan myös konkreettisena allegoriana 1930-luvun vasemmiston maanalaisesta toiminnasta. Lisäksi elokuvan keskeisenä teemana on rahaan ja kaupankäyntiin liittyvä peto.

Aiheita-kirjassa oleva homonovelli on edelleenkin lajissaan lyömätöntä yhteiskuntasatiirien aatelia Swiftin hengessä, naruttaessa lukijansa lämpimän ironian keinoin räkättämään suomalaisen miehen yksinkertaista ja kovin ohutta miehisyyttä sekä homopelkoa mahat kippurassa ja vedet silmissä. Turkan lyhytnovellikokoelman kirjallinen motto on Uuno Kailaan montaignelainen suomiveriso paljasjalkalaisuudesta lintukodossamme. Turkka ilmoittaa syntyneensä "pispalalaisittain kusen ja paskan" välissä. Siinä on hänen puhdas jo mainittu salamalainen "siinänäkijämissäkokijanäkökulmansa" itsestään vieraantuneeseen sairaaseen maailmaan:

"Niin kuin se on jokaisen, joka tänne ilman keisarinleikkausta tulee."

Mutta hän kysyy heti perään, mihin ihminen sen sitten kadottaa? Turkan suuri kulttuurinen oivallus on poikien traagisuus. Heidän oli Turkan mielestä pakko. Ei siinä olisi hänestä mitään, jos Jeesus olisi jumalan tytär, ja siihen liittyvä pelko miehisten kasvojen menettämisessä elämän valtapelissä jokaisessa miehessä piilevässä naismaisuudessa, mikä saa irvokkaan ja halveksittavan muotonsa näkyvässä neitihomoudessa, mikä on tyystin toista kuin oikea naintihomous Turkan mielestä, kun hän keksi ongelmaan ratkaisuksi Ison-Homon:

"Kuinka isoja merkityksellinen keksintö olisi Iso-Homo. Valtava ja karvainen tyyppi, jos Spedeen lisäisi vähän lihavuutta, karvaisuutta, terveyttä, punakkuutta ja kiharaa kähärää tukkaa niin käsitätte, minkälaisesta tyypistä olisi kyse. Ei mikään pikkuhinttari, vaan ylivoimainen, härski ja huumorintajuinen ja terve jättiläinen, joka nauraisi miehekkyydelle ja pussailisi väkisin rimpuilevia miehiä."

Samalla Turkka kehotti lukijansa kuvittelemaan miten sitten Iso-Homo musertaisi koko yhteiskunnan nimellä kulkevan laillistetun miehisen pakko -ja väkivallan homoudellaan ja poliisit ottaisivat sitä käsipuolesta, mutta se vain teeskentelisi horjahdusta muiskauttaisi poskelle kireää konstaapelia:

"Kaatuisi poliisin päälle ja katkoisi kylkiluita, ja kun se olisi miehissä pamputettu se iskisi silmää ja hymyilisi."

Turkka pistää lukijansa pelkäämään Iso-Homoa kaikkialla. Lenkkipolulle se menisi väijymään ahdistuneita miehiä ja ajaisi näitä nauraen ja karjuen takaa. Hän pyysi lukijansa itse kuvittelemaan painajaisen, jossa Iso-Homo ajaisi lukijaa takaa häpäisten ja nauraen meille, niin ettemme tietäisi voisimmeko enää sen jälkeen elää. Entä suomalaisen miehen pyhin sankarityyppi, kymppikerhon jääkiekkoamattilainen ylittämässä panohalut mielessään Antlanttia lentokoneen vessassa, jonka oven hän on jättänyt sillä tarkoitukselle tahallisesti auki, että mehevä lentotipu istahtaisi hänen kiimaisen urheilijakyrpänsä päälle ratsastamaan pikalaukkaa, ja sitten sieltä tuleekin Iso-Homo ovenkarmit kaulassa, eikä lentoemäntä auta, eikä kukaan kuule siinä jylinässä vaikka hän kuinka huutaa hädissään, kun Iso Homo jyystää hänestä ulos lopullisesti miehisen suomalaisen sankaruuden viimeisetkin ohuet siivut.

Lukiessa tarinaa yhteisen kaksinaismoralistisen häpeän paljastuminen vaikuttaa ensin huvittavalta, mutta pikkuhiljaa se muuttuu koomisesta traagiseksi, sillä on rinnakkainenkin kokemus vaietuissa homomuistoissa: paheellisten kaupunkien irstaista synneistä ikuisesti haaveilevien peräkamaripoikien surullinen omanspermanhajuinen "vedänlopultaitsenikiikkuunyksinäisyys." Syy ei ollut Turkan. Päinvastoin. Turkka teki aikoinaan suuren palveluksen homoudelle antamalla sille tässä lyhytnovellissaan oikean miehen, eikä minkään pellen nauravat kasvot, jolloin ensimmäistä kertaa pelkkä homouden mukanaolo "kansantarinassa" loi sille samanaikaisesti sekä homohistoriallisen (pre-stonewallisen) kohtalon, että mahdollisti sen, että ylipäätään homot ymmärsivät onnellisten loppujen pyrkimysten mahdottomuuden ikuisesti toistuen, toisin kun meille sen romanttisnihilistisen maailmanymmärryskoneen kautta valheellisesti annetaan ymmärtää, jota myös kohtaloksi iltapäivätappajien eli jo modernin runouden isän, ranskalaisen Charles Baudelairin kiroaman keltaisen lehdistön sivuilla väitetään - kummallista kyllä kukaan ei tunnu muistavan jo Platonin piikitelleen näitä "kohtaloonsa" nöyrästi alistuneita astrologisen fatalismin uhreja, sekä niitä, jotka uskoivat asioiden toistumisen käsitteeseen sen ahtaassa stoalaisessa merkityksessä.

Näin homoillekin tuli mahdollisuus ensimmäistä kertaa sietää "historian väkivaltaa" luomalla se naurulla uudelleen itselleen sopivaksi "yksityiseksi nautinnoksi", mikä oli modernin jälkihegeliläisen sovinnaisnäkemyksen mukaan täysin eriparia sen aiemmin patsaiksi jähmettäneiden huumorintajuttomien heteromiesten luomuksen kanssa. Siksi oli aikoinaan kansallinen homoskandaali kun Pirkko Saisio teki järkyttävimmän rimanalituksensa HOMOMUSIKAALIN (2012 kansallisteatteri), ettei paljon osaavampaa ja ansioituneempaa sekä myös homouden yökötyksiä draaman keinoin paremmin kaikki puolet huomioon ottavaa Turkkaa kutsuttu Kansallisteatteriin pelastamaan lesbojen kynsissä kuivettunutta ja hätää kärsivää vikisevää nykyhomoutta nykyaikaisella näyttämäsovituksellaan "kostiherhiläisen" omakohtaisesta Isosta-Homosta, sillä vain hän olisi voinut Norman Mailerin Porton haamun (WSOY 1994) tavoin paljastaa älyllisen pimeän ytimen vainoharhaisuuden.

Turkan Isossa-Homossa yhtenä sivujuonteena on kielipoliittinen kummallisuus, jonka voi tulkita vain hetkelliseksi henkiseksi alamittaisuudeksi teatterikiistoissa riepotellun miehen laskelmoivana horjuntana sosialidemokratian mielistelykoneiston rappusilla oman nahkansa pelastamiseksi, vai ennakoiko se sittenkin karsisuomalaisen tapaan nerokkaasti tulevan teatterikorkeakoulukauden Björkstrand-valitusta Herra Oikeuskanslerille, sillä suurin osa silloisesta poliittisesta eliitistä olisi selvinnyt Ison-Homon kynsistä mutta:

"Koko ruotsalaisesta kansapuolueesta ei selviytyisi kukaan, he kuolisivat vaikkei Homokaan välittäisi liian helposta seurasta."

Turkan mielestä Ison-Homon tarina voi loppua vain siihen, että heikot miehet viettelisivät sen ja surmaisivat sen lopulta yhdessä. Mutta samalla siihen loppuisi sitten oikea homous, sillä kuka enää ja nauraisi homoudellaan miehiselle typeryydelle, hymyilisi syyttävästi, kun te hakkaatte vaimojanne tai, kun murratte poikanne itsetuntoa taas kerran, ennen kuin poikanne kostoksi tästä ajaa itsensä humalassa hengiltä vittumaisen naapurinne mieliharmiksi osamaksulla ostetulla viimeisen päälle upouudella autollanne? Turkka kehottaa lukijansa lopuksi oivaltamaan miksi tämä sama teatteri jatkuu vuodesta ja vuosisadasta toiseen:

"Katsokaa vanhoja aviopareja: ämmiä vanhoista miehistä tulee, naiset miehistyvät."

Jo tämä novelli olisi riittänyt hyväksi käsikirjoitukseksi Kansallisteatterin vuosisadan homonäytelmäksi, jotta Turkka olisi voinut jatkaa siitä mihin jäi yli kaksikymmentä vuotta sitten "Presidentin dementiassa" (Kansallisteatteri 1993), jonka homojatko-osassa nyt jo kuollut Urho Kekkonen olisi selvinnyt ainoana sutkina kansanihmisenä menninkäishuumorinsa turvin Turkan luoman homojättiläisen kiusaus- ja kutitusyrityksistä kunnialla, kun muilta se olisi vienyt viimeisetkin kunnian rippeet ja hiusrajan. Turkan Homomusikaalista olisi todennäköisesti syntynyt sekä oleellisesti jäykkää jääkiekkoilijankesäsuomikuvaa "kepulaisellamattivanhaspiilohomoperiaateella" uuteen uskoon rusikoinutta sekä nykyhomoudessa vallassa olevaa pikkuporvarillisen sievistelevää markkinahomodynastiaa kunnolla rasittanutta "kosmis-historiallista kamaluusodysseijaa", missä hullua ja riehuvaa jättiläishomoa näytellyt " Rakkauden läänintaiteilija rakkaudettomassa läänissä (Turkan käsikirjoittama ja ohjaama näytelmä 1980-luvulla Lappeenrannan kaupunginteatterissa)" olisi silmät kiiluen ja suu vaahdossa vapisten tyrkännyt kärsivien kaappihomojen puolesta "homomaailman talitiaisenaivoisten tumppu-uunojen ja ihmisiä suviyössä perään kirkuvien kanarialintujen perseeseen suomalaiskansallisen metrihalon".

Iso-Homoa tarvittaisiin taas. Turkan ilkikurisen vuolaasti lainehtiva novellikokoelma saa alkuvoimansa Aristofaneen komedioista, kun hän iskee sokraattiset teatterihanskansa postmodernin raatelevaa ja pirstaleista absurdia ajankuvaa ihmisellä häränpyllyllä heittävää "postspenglernietzscheläosorwelilaisesta arvonihlismiä" vastaan burleskilla komediallisuudellaan, missä on yllättävän tsehovilainen haju, kun hän samalla lyö nyrkin päin breivikiläistä onttohomoden kasvoja valaisemalla lyhytkertomuksillaan todellisuuden raakaa inhorealismia sillä hölkkääjän arkirealismin tajulla, että isohätä voi yllättää ja että housuun paskannus voi olla vapauttava kokemus, sillä todellisuus on hänen mielestään paljon härskimpää kuin mielikuvitus, kun hän tapaa eksyneen kansantanhuujan, joka on mennyt liian pitkälle metsään:

"Chaplin yrittää olla herra. Nykyajan herrat yrittävät näyttää kulkurilta. Ahavoitunut naama, takkuinen rosvon parta ja kuriton tukka hohtavan valkoisen kauluksen päällä. Valkoinen mies yrittää neekeriksi. Neekerit ovat pitkään yrittäneet olla valkoisia. Onni ei ole enää hiljaista onnea vaan mielenhäiriötä. Uskovaisetkin tavoittelevat pakanalaumojen humalaa. Jonkin arvoista on vain se mikä on kohtuutonta, vain hulluus johtaa saavutuksiin. Niitä ovat ennätykset ja järkytykset; tavallinen on epätodellista, ne ovat todellisia. Ei luonnetta enää ole samalla tavoin kuin vanhankansadraamoissa. Ei luonne johda enää tapahtumiin ja kohtaloihin, vaan pakkomielteet, päähänpinttymät, himot, kauhut. Tyypit ja omaksutut kohtalot ovat muuta kuin luonne ja niitä ihmiset ovat. Omaksumansa tyypin puitteissa ihmisellä on sitten vielä luonne tai monta luonnetta. Pyrkimyksenä on kerätä samaan koneeseen vastakkaisia ominaisuuksia kuten hellä ja raju, elämyksellinen ja taloudellinen, nuorekas ja kokenut. Pitää syödä paljon mutta olla laiha."

Turkka väittää sukupuolijuttujen olevan vieläkin tekopyhiä ja ettei porno ketään vapauta:

"Se tuottaa rahaa ihmisten kärsimyksistä: kiduttaa ja piinaa. Eikä päästä pahasta."

Juuri tästä syystä Turkka olisi pitänyt nimittää heti kirjansa ilmestymisen jälkeen pelastamaan homouden Saul Bellowin Ravelstainin kynsistä takaisin Oscar Wilden hämärille sivukujille kujeilemaan ja putsaamaan vanhoja ukkoja pitämällä homoudelle ylityspuhetta Turkan ovelasti teksteihinsä lainmaan Erasmus Rotterdamilaisen Tyhmyyden ylityksen hengessä, ja päivittämällä samalla homouteen sen mitä Montaigne ei kaikesta huolimatta runkkukavereittensa kostoa peläten uskaltanut Esseisiinsä kirjoittaa. Samalla hänet olisi pitänyt nimittää Harvey Milkin säälirahoilla perustetun Stonewallin raivoavan homouden ylimääräiseksi elinikäiseksi rabelaisministeriksi, jotta tämän ihmeellisyyksien shamaanin teatterikärpäsen puremasta saama kirous ihmisten hauskuuttamisesta ja lahjattomien porvarisperheiden narsistilapsien kaitsemisesta olisi vaihtunut Köningsbergin yksinäisen vanhuksen kesken jääneen työn jatkamiseksi valon etsimiseksi ihmisyyden pimeässä tunnelissa, eikä pelkäksi vanhenevan irstaan ukon kostoksi elämälle ja menetetylle kiimalle, niin että nirppanokkaiset kulttuuripiirit harhautuivat vuosikymmeniksi pohtimaan, kumpi oli tärkeämpi tässä tapauksessa, kaljuus vai iso muna, ja kykenikö hän haisemaan samanaikaisesti sekä paskalle että spermalle, ja mitä nöyryytyksiä hän mahtoikaan kaikella tällä Pispalan perhosen ihailijoilla maksattaa? Kyltymättömyyden abbedissan "homonäytelmän" piti kertoa, miten homot saavat tarpeekseen "kaikenmaailman päivitaussien hiekkalaatikkojen (Kymen Sanomien vihattu, osaamaton ja empatiakyvytön kulttuuritoimittaja, joka ilkeillä kirjoituksillaan teloitti yhden sun toisen maakuntataiteilijan)" kulttuurin kukkahattutätien lässytyksistä, ja radikalisoituessaan antavat palaa ihan täysillä kaiken vihansa ja osattomuutensa innolla sellaista tekstiä, että katsoja miettii hetken ennen kuin hengittää seuraavan kerran tasaisesti rauhassa, mutta toisin kävi.

Abbedissa ei elä tätä päivää eikä hengitä sen raikkaita ilmoja. Hän elää omassa haavemaailmassaan nimittäessään näytelmäänsä anarkistiseksi, vaikka näytelmän maailma edustaa vanhakantaista "ennakkoluuloista edistyksellisyyttä", joka suli omaan mustavalkomahdottomuuteensa jo viimeisten rauhamarssien jälkeen 80-luvun lopulla. Uuden sukupolven homon, jonka ei ole itse tarvinnut taistella sulaa mahdottomuutta ja kristillisen umpimielisyyden kaikkivaltiasta kuristusotetta vastaan niinkin rajusti kuin Kyltymättömyyden abbedissa joukkoineen (tässä on näytelmän toinen perusongelma: miksi annetaan itse suupäänä selittelemässä milloin mitäkin homouteen liittyvää ja kavereidensa kanssa barrikadeilla taistelleen vihaisen lesbonaisen ylipäätään tehdä omasta taistelustaan kaunisteltu ja kavereitaan ylistävä näytelmä mihinkään?) ymmärtää tämän historiallisen taistelun merkityksen ja arvon, mutta ei ole valmis nielemään siinä sivussa totuuksina syötettäviä ilmiselviä valheita, mitä näytelmä on pullollaan. Oleellista hänen mielestään pitäisi olla kysymys: miksi tapahtuu niin kuin tapahtuu, silloin kun tapahtuu, joka loistaa esityksestä poissaolollaan. Ihan ensimmäiseksi pitää kysyä, että tuliko nyt aikoinaan oppilaittensa parhaimmat ideat teatterikoulussa näytelmiinsä pöllineeltä Kyltymättömyyden abbedissalta vihdoinkin omaa tekstiä, mikä paljasti hänen heppoisten kostofantasioidensa kevyen olemattomuuden, tai miksi kaunainen ja katkera vanha kommunistilesbo, joka ei näe hyvää kenessäkään muussa kuin itsessään ja manan maille menneessä aatteessaan, tai omassa "oikeutetussa" kamppailussaan heteroyhteiskuntaa vastaan, pääsee "vittumaisuuttaan" raiskaamaan homot valtakunnan heteropäänäyttämöllä ajan henkeen sopivassa sosialidemokraattisessa farssissaan, jossa yliampuvat ja raskaat juoksutukset katkaisi aina välillä yleisönsä kanssa esityksessä keskusteleva ja sitä kommentoiva näyttelijä homohuijareiden ja sadistipedofiilipiilohomodemareiden mikkihiiriarmeijan suureksi iloksi.

Edes esityksen valittu kevyt muoto ei jaksanut pelastaa katsomon vaivaantuneisuutta, kun Kyltymättömyyden abbedissa vei kokonaan pohjan homojen yhteiskuntakelpoisuudelta karnevalisoimalla homojen historialliset kliseet oksettaviksi näyttämökuviksi, latistaen kuvaamansa homot naurettaviksi stereotypioiksi ja esittämänsä, täysin perseestä olleen "feikkihomouden hassunkurisiksi city-urban-peräkamaripoikien markkuarokantolais-sirkkatällimäis-kullistahaaveilemishömppäviihteeksi." Sen sijaan, että hän olisi kyennyt kuvaamaan haluamaansa kirpeää ajankuvaa aina pelottavan ajankohtaisesta suvaitsemattomuuden lisääntymisestä yhteiskunnassamme, Kyltymättömyyden abbedissa piirisikin näyttämölle paljaan henkilökuvan sisäisestä homostaan, mikä ei ollut dialoginen tai ympäristönsä kanssa avoimesti keskusteleva, vaan määräilevän tiuskiva, osoittelevan jyrkkä, aukottoman ilkeä järkyttävän tiukkapipoinen? Miksi hän tämän teki ja sai sen tehdä Kansalliseen? Riittäkö selitykseksi se, että ehkä jostain kiitollisuuden velkaan jäänyt entinen oppilas on saman laitoksen pomona? Entä miksi pääosaan kaivettiin Kansallisteatterin kellarista elähtäneistä, 60-luvulla parhaat päivänsä nähnyttä kaksi puhevammaista vanhaa formaldehydinhajuista harppua änkyttämään ja harhailemaan näyttämöllä ketään kiinnostamattomina puupökkelöinä, ja jätettiin käyttämättä parhaat voimat, esimerkiksi herkäksi ja munat housuissa homoilta kovenemaan rusohuuliensa tykityksestä saava nuori "homolemppari Jussi Lehtonen" (vaikka on jo lähes viisikymppinen), jota ei kelpuutettu edes koko näytelmään, ja joka olisi voinut pelastaa herkkyydellään ja intensiteetillään koko ajan sinne tänne poukkoilevan ja pullataikinan tavoin levinneen kamalan näyttämöllisen sekoilun. Sitä paitsi näytelmästä olisi voinut tulla vuosikymmenen teatteritapaus, jos Jussi Lehtonen olisi pistetty roikkumaan näyttämölle munasillaan.

Ongelma on kuitenkin suomalaisessa teatterissa ja erityisesti Kansallisteatterissa sen jälkeen, kun kansaa huonolla maullaan ja epä-älyllisydellään rääkkäävä entinen autonasentaja Mika Myllyaho muutti sen KOM-teatterin kabareeosastoksi. Suomalainen teatteri on omituinen juttu: mitä vain esitetään, katsomot ovat täynnä. Ohjaajat sorvaavat näytelmiä, jotka ovat enemmän showta ja revyytä kuin draamaa. Tunnettu on tutkija kriitikko Harold Bloomin neuvo: löydä ensin Shakespeare itsestäsi ja anna sitten Shakespearen löytää sinut. Entä miten tänään löydetään Dostojevski? Kansallisessa on jo pitkään uskottu samaan vieraannuttavan postbrechtiläiseen kaavaan, joka ulkoistaa kontaktin katsojan ja esityksen väillä. Kansallisteatterin Dostojevskin Karamazovin veljekset ei valitettavasti ollut poikkeus säännöstä. Kansallisen Karamazov oli hajanainen, meluisa, keskittymiskyvytön eikä juuri jaksanut kiinnostaa. Se ei tarjonnut odottavalle katsojalle kuin vanhastaan tuttuja fraaseja ja pateettista, sohivaa ylinäyttelemistä muodon syödessä sisällön ilmeisen hyvistä aikeista huolimatta. Dramaturgia oli "jäljittelevää" kvasirock-henkistä, katurunoususkottavuus taas jotain miinus kolme potenssiin Arto Mellerin ja Jukka Asikaisen Pete Q. Kohtaukset oli pilkottu väärällä tavalla ja esityksen punainen lanka oli pahasti kadoksissa. Mikä sitten oli esityksen sanoma? Kaikkia pitää ja täytyy rakastaa kaikesta huolimatta! Voiko enempää ymmärtää Dostojevskia väärin ja näyttää sen latteammin?

Tämä on siis vain yksi esimerkki muutaman vuoden takaa, mutta kuvaa hyvin, minkä luokan ongelmasta on kysymys ja miksi esimerkiksi minä en käy katsomassa Kansallisteatterin esityksiä. Kovan rähinän ja meuhkaamisen keskeltä, kun ei tullut vastaan kunnon tunnekoukkuja kuin pari kertaa. Jos tulkinta olisi kurkottanut edes hieman yli totutun, Zozima olisi voinut edustaa itse paholaista asettaessaan ihmisyyden riman niin korkealle, ettei siihen kukaan yllä vaan tekee mieluummin rikoksen, murhaa ja tappaa sen jälkeen itsensä. Entä Ivan Karamazovin paholainen? Miten sen olisi voinut nähdä suhteessa Zoziman petolliseen maailmanrakkauden runoiluun, Dostojevski-paradokseja etsiäkseni? Seela Sellan ja Hannu-Pekka Björkmanin dialogit palauttivat hetkittäin uskon teatteriin ja siihen, että tekijät antavat katsojan itsensä keksiä näkemänsä merkitykset ja vapaasti oivaltaa mistä on kysymys siitäkin huolimatta, että dramaturginen sillisalaatti oli tehosiivonnut ne tekotaiteellisen oleilun ja pimpelipompelimusiikin kompostikasaan. Karamazovissa näyttämöllä riehuu päättömästi muista erillään ja toisiinsa vailla kontaktia oleva nuoriso hosumassa ja elehtimässä ilman käsitettävää yhteyttä aiheeseen.

Onkohan fragmenttisuudessa menty liian pitkälle? Fragmentaarisuus toimii yleensä hyvin yhdessä jonkin kokoavan tekijän (teeman, tunnelman, romaanin hengen) kanssa. Miten tässä? Huonosti. Totta, romaania on vaikea esittää näyttämöllä eheänä realismina. Dostojevskin teokset tarvitsevat yleensä aikaa ja tilaa, etenkin hidastuksia nopeatempoisten ja yli aikain vievien jaksojen väliin. Mutta jos kokonaisuus on vain "menoa", eikä katsoja saa rauhaa eläytyä, se ei toimi. Vika on pikemmin fragmentoinnin rytmityksessä tai sen puutteessa; kiirehditään liikaa ja hukataan teoksen "hidas ajattelu", tekemällä kaikesta nopeaa uutisvirtaa. "Jumala kadoksissa - etsinnät käynnissä!" Joihinkin dialogeihin olisi pitänyt satsata enemmän ja uutistulvaan vähemmän. Dialogi ei kestä liikaa kiihkoilua. Jos näyttelijöiden veri kuumenee liikaa, katsojien veri vastaavasti viilenee. Ja tarkoitus on kai koota kekäleet katsojan pään päälle? Vain suurinkvisiittori-kohtaus oli hieman omaleimainen, ainoa mielenkiintoinen kohtaus, mutta esipuheet ja turha hölötys pilasivat suurimman osan näytelmästä. Kansallisen näyttämöllinen sekamelska paljastaa selkeästi kaksi tärkeää ja ikävää ajankuvaa. Ensinnäkin koko teatteri, niin vanha kuin uusi, puhe ja musiikki, on kriisissä, ja erityisesti Suomen Kansallisteatterissa, jonka tylsät, "uutta katsojakuntaa havittelevat, television sekä klubi-iltojen kanssa kiivaasti taistelevat" esitykset eivät juuri eroa katsojan silmissä toisistaan. Toiseksi se kertoo epä-älyllisestä ajankuvasta ja puheteatterin rappiosta, missä kuva on selättänyt lopullisesti sanan. Teatterin uusi sukupolvi ei osaa eikä halua sitä käyttää, jos ylipäänsä tietää mitä sillä tehdään. Kyllä melkein nelituntisessa esityksessä aina aika ajoin kuuli ja koki jotain tuttua, jonka pystyi tunnistamaan Dostojevskiksi, mutta aivan liian harvoin.

Turkan homomusikaalia Iso-Homo pääosassa ei esitettäisi suomalaiskansallisen rahan pyhässä Thalian temppelissä eli Kansallisteatterissa, koska se on ryhmäteatterilaisten hallussa varsinkin nyt, kun Myllyahon paras kamu Ryhmiksestä, Esa Leskinen palkattiin hänen aisaparikseen jatkamaan Kansallisteatterin "komteatterilaistamista". Mutta nyt kun suomalaisraha on menettänyt merkityksensä, ja Nokian laskun myötä Turkan oman osakesalkun arvo olisi riittänyt enää yhden pysähdyksen taktiikalle vain siihen, että hän voisi ostaa Kallion kotiinsa vain tasan kaksi kuppia, joista heittäisi toisen uskollisena nuoruutensa fanaattiselle minäidealismilleen tarpeettomana pikkuporvarillisena turhuutena seinään tuhannen pillun pirstaleiksi, ja pärjäisi sitten sillä ja Kallion kirjastosta joka perjantaisin varastamallaan vessapaperirullalla niin hyvin, että voisi käydä päivittäisellä juoksulenkillään yhä fifejään pissattavien hienoistoämmien jatkuvana mieliharmina aamupaskalla Kaivopuistossa, luullen ämmien hermostuvan siitä, että ukolla riittää vieläkin jostain kumman syystä kummastakin kaljusta päästä paskaa jakaa vaikka kuinka paljon muiden kiusaksi, vaikka todellisuudessa kolmenkymmenen vuoden takaiset kauneus ja- sydänleikkaukset onnistuneine maksansiirtoineen läpikäyneet hienoistoämmät muistavat hyvin aikamiesrunkkariksi silloin luulemaansa ja silloinkin omituisia höpöttäneitä pultsarinnäköisen hiipparin, ja katsoisivat nyt vain hymyssä suin säälien ukkoparkaa, että muistaako se täälläkään kertaa vanhuudenhöppänyyttään pyyhkiä peräpeiliään, ja tihrustelevat kaihileikkauksen jälkeisillä pikkusilmillään, onko sen nakki jo ihan niin nahistunut, kuten helsinkiläisten taidenäyttelyjen avajaisissa vitsinä kerrotaan irvailtavan pakollisena le grande finalena, ennen kuin hienoistoämmät suostuvat ostamaan kopioituja aurinkoja takan päälle lainalämpöä antamaan isoihin lukaaleihinsa.

Nyt Turkan homomusikaali esitettäisiin Ruotsalaisessa teatterissa ja sen nimi olisi "En gång till Kött och Kärlek". Se olisi homonäytelmien kärsimysnäytelmä pääsiäisen jälkeen, jonkinlainen omakohtainen Parsifal, itseltään piilotetun jumalaisen iso-homo-olemisen mysteerinäytelmä, minkä nimissä tulevat pikkuhitlerit vetäisivät tumppuun heti rintaruokinnasta päästyään breivikiläisissä lastentarhoissaan. Sen tuottaja olisi epäonnistunut museonjohtaja ja vilpistä kiinnijäänyt entinen taiteen puttepossukerholainen, suomenruotsalainen Berndt Arell, joka leikkii nykyisin harrasta ortodoksia ja haaveilee nuorista noviisipojista Troitse-Sergijevin luostarissa (Троице-Сергиева Лавра), suomeksi Pyhän Kolminaisuuden ja Pyhän Sergein lavra, on luostarialue Venäjällä Sergijev Posadissa, entisessä Zagorskissa, 70 kilometriä Moskovasta koilliseen. Luostari on nykyään yksi tärkeimmistä, tai ehkä jopa tärkein ja merkittävin, rikkaiden ja rumien piilohomojen kohtaamispaikoista Venäjällä ilman paljastumisenriskiä uskonnollisen hörhöilyn suojapeitteen alla. Suurin osa rahoituksesta tulisi malmöläisesta kissanruokatehtaasta, missä Peppi Pitkätossussa lapsena Tommyä näytellyt kiltti ruotsalaishomomies toimi pitkään markkinointipäällikkönä, sillä ehdolla, että Arell houkuttelisi Elisabeth Rehnin Horneteilla ruotsinlaivalle, jossa hänet jauhettaisiin kissojen ulvoessa yöllä uudessa homokissanruokamainoselokuvassa jauhelihaksi. Presidentti Martti Ahtisaari söisi sen sitten laakerikengistään huikopalana Nobel-illallisten pikkutunteina, muuttuen jokaisen homoräkälän taaimmaisessa nurkassa suruaan rumasta ulkonäöstään mansikkadaiguirilitroihin upottavaksi läskisammakoksi, joka vihkisi homorunarin ja transukyllikin (mukaelma Jussi Kylätaskun samanimisestä näytelmästä, jonka Turkka ohjasi pariinkin otteeseen) Jari Sillanpään lausuman melodramaattisesti lespaavan tangon imelässä tahdissa, samalla kun göteborgilaisista kaupunginteatterin eläkkeellä olevista sateenkaarinäyttelijöistä koostuvaa kuoroa ruoskittaisiin ruusuilla Jukka Kajavan haamun näytellessä Oopperan kummitusta.

Turkan Iso-Homo- homomusikaali päättyisi siihen, että hänelle kasvaisi taas tukka päähän, SKP:n jäsenkirja taskuun, ja muna seisoisi muuallakin kuin hänen jutuissaan ja teatterikouluaikaisten pikkutyttöjen ikuisissa painajaisissa. Ainakin Pjonjangin suljetuissa eliittikommunistihomopiireissä oltaisiin ennakkotietojen mukaan kiinnostuneita saamaan näytelmä edullisesti vierailulle nälän ja rakkaudenpuutteen vaivaamaan maahan, koska näytelmän keinoin saadaan lyötyä kaksi kärpästä samalla iskulla...