Turun kirjamessuilta poimittua sarja osa 2/5: Taas yksi poliittinen nollamukaelämänkerta

Teksti Harald Olausen

On hämmentävää, ettei suomalaisesta poliittisesta muistelmateostehtaasta koskaan tule poikkiteloista omaelämänkertaa, jossa olisi edes siteeksi totta eikä sitä vähäistäkin kuorrutettu hyvien aikeiden osastoon hämäämään sitä tosiasiaa, että kyseessä on sittenkin vähintäänkin häiriintynyt ja häikäilemätön hullu, joka onnistui siksi, että epäonnistui, mitä ei kerrota, ei siksi että olisi ollut muuta kuin onnettomien sattumien keskipisteessä oikeaan aikaan oikeassa paikassa, ei muuta, mitä ei myöskään kerrota. Usein se, joka esitetään hyväsydämisenä ja mukavana koko kansan etuja ajattelevana poliitikkona osoittautuu - poliittisesta katsomuksestaan huolimatta - täysin päinvastaisena kovasydämisenä ja inhimillisyydestä täysin piittaamattomana häikäilemättömänä vallankäyttäjänä.

Poliittiset elämänkerrat muodostuivat 1950-luvulla Suomessa omaksi lajikseen yrittää jatkaa sitä propagandaa, mihin poliittiset sanomalehdet olivat jättäneet merkit kansan yhteisessä muistissa. Totuus tai oikeamielisyys eivät ole tämän lajityypin vahvimpia ominaisuuksia. Näin ei ole myöskään Katri Merikallion kirjoittamassa Tarja Halonen - erään aktivistin tarina (Into 2020) kirjassa. Kirja kertoo mainostekstien mukaan maan ensimmäisen naispresidentin elämän mittaisesta työstä globaalin oikeudenmukaisuuden puolesta - joskus työstä on tullut kiitosta, usein ei. Mutta ei se siitä kerro, on kertovinaan kyllä, vaan känkkäränkkäisenä ja itsepäisenä tunnetun presidentin pakottavista päähänpinttymistä pelastaa koko maailma hampaat irvessä, vieden muilta samalla ilon ajatella vapaasti muuta tai olla oma itsensä omien ajatustensa kanssa.

Halosta ei äänestetty Halosena vaan anti- Esko Ahona kepua vastaan. Vaalit ratkaisivat Sirpa Pietikäisen ja Holkerin naisten johdolla kaupunkien 50.000 kokoomusnaista; tarina, joka usein jää mainitsematta. Siksi on hyvä esittää kysymys heti aluksi: onko kirja totuudenmukainen? Ei, sillä se on siihen liian lähellä ja liian sokea erottamaan sokeroidun omahyväisyyden ja ilmiömäisen itseriittoisuuden, joka ponnistaa nuorena koetusta häpeästä, kostonhalusta ja tarkoitus pyhittää keinot-tematiikasta. Kirja on silti parempi - siitäkin huolimatta, että INTO-kustannus on kritiikittömän punavihreän puppugeneraattoripolitiikan ehtymätön propagandatehdas - kuin muut Halosesta kertovat demaritekeleet, kuten Hannu Lehtilän hämmästyttävän kritiikitön ylistyslaulu Tarja Halonen - yksi meistä (Otava 2005) tai saman tekijän kirja Tarja Halonen - paremman maailman puolesta (Tammi 2012).

En suosittele kirjaa kenenkään älyllisistä haasteista pitävien, sillä kirjan tarjoama auvoinen aivottomuus ja kritiikittömyys kuvattavan kohteensa ihailun keskiössä on yhtä puuduttavaa tunnemössöä, kuin parhaillaan elokuvateattereissa pyörivä melodramaattinen tunnesillisotku nopeiden autojen, kalliiden kellojen ja mihinkään koskaan osumattomien luotien kummallisen veretön James Bondin pettymykseksi osoittautunut uutuusleffa. Sen sijaan kehotan katsomaan Halosesta kertovia televisiodokumentteja. Niistä näkyy mikä hän oikeasti on suu jatkuvasti mutrussa ja otsa rypyssä puhumassa uhmakkaasti ikävällä tavalla asioista, joista voisi puhua toisellakin tavalla.

Hänen uhossaan, näyttämisenhalussaan ja kovaksikeitetyssä femmebutchissaan on pelottavalla tavalla samaa öykkärimäisyyttä ja kovasydämmistä sönköttäjää, kuin Hesarista vuosikymmen sitten ulos heitetyssä hymyttömässä amatsoonissa, joka sen jälkeen palveli erään demarimepin tiedottajana ja toimii nykyisin jonkun ammattiyhdistysläpyskän vastaavana tiedottajana. Tällaiset vallanhimoiset ihmiset ovat vaarallisia ja julmia sekä itselleen että muille ja suureksi vahingoksi ajamilleen asioille. Merikallio kirjoittaa siitä, miten moni nainen ennen ja jälkeen Halosen, joutui käymään melkoisen taistelun ennen kuin heidän päätöksiinsä suhtauduttiin vakavasti ja että ne myöskin toteutettiin. Asia ei ole ihan näin. Naiskortin käyttö Halosen kohdalla kertoo lukijalle enemmänkin siitä poliittisesta feminismistä, mitä hyväksikäyttämällä hän ratsasti eturiviin lyömään miehiä tasa-arvon nimissä niin oman kabinettinsa jäseniä kuin muitakin korkea-arvoisia virkoja täytettäessä. Haloselle sukupuoli oli tärkeämpää kuin osaaminen, visiot ja tasapuolisuus.

Halosen edustama toksiinen feminismi, sateenkaari-ideologia ja suvaitsevaisuus eri johdannaisuuksineen ovat nykyisin pienen kulttuurieliitin sekä suojia että toimivia aseita toisinajattelijoita ja muita kilpailevia ideologioita vastaan valtamedioissa olevien samoin ajattelevien toimittajien näkyvällä tuella. Taistelussa tasa-arvon, "kaikenlaisen tasa-arvon ja kaiken arvon", puolesta on totuttu kestämään eriarvoisuutta, nyt vain alistamisen ja nöyryyttämisen välineet ovat heidän itsensä käytössä. Tasa-arvovaltaa tukee hyvin se, että he ovat itseään ja samalla tavalla ajattelevia kohtaan sallivia, mutta asettavat muille tiukkoja rajoja, koska kokevat omaavansa siihen täyden oikeutuksen ikään kuin palkkioksi aiemmista taisteluistaan "yhteisen hyvän" puolesta.

Merikallio ei puutu lainkaan tähän tärkeään kysymykseen eikä henkilö Tarja Halosen epämiellyttävään luonnevikaan, joka sai hänen omissa silmissään kaiken näyttämään epäilyttävältä ja hänet itsensä tunnetuin seurauksin huutavaksi ja riiteleväksi riivinraudaksi. Halonen haukkui kaiken ja kaikki, joista ei pitänyt milloin milläkin kortilla, usein juuri mainitulla (toksiinisella) feminismikortilla, sillä hän koki ja kokee edelleenkin vahvat ja itsenäiset sekä älykkäät miehet, kuten entisen demarijohtajan ja pääministerin, Paavo Lipposen, joka edusti puolueessa toista linjaa, sitä oikeistolaisempaa, itselleen luonnollisiksi vihollisiksi.

Siksi he ensi töikseen päästessään valtaan, tekevät aina saman virheen alkamalla täyttää lähiympäristöään samoin ajattelevilla ystävillään, jotka usein vieläpä tulevat samoista taustoista, ja siksi kritiikin salliminen ja heidän tekopyhyytensä paljastaminen on tärkeätä. Ei ihme, että Aristoteleen mielestä naiselta puuttui jotain oleellisesta ja että tämä oli siksi "epätäydellinen mies". Taistelussa tasa-arvon puolesta on järki ollut aina paras työkalu murrettaessa miespuolisen sorron kahleita; feministit käyvät sovinismia vastaan sen omin asein: logiikalla niin, että samanarvoisia tulee kohdella samalla tavalla. Erilainen kohtelu edellyttäisi olennaisia eroja, ja näitä ei naisten ja miesten välillä ole.

Mikä tästä hommasta puuttuu ikävällä tavalla? Kyseessä on suomeksi tolkku, ja englanniksi se aikaisemmin jo mainittu ja 1700-luvulla Englantia valloittanut "common sensen", ymmärrys elämää ohjaavana periaatteena, sillä järjen "järjettömiin" sokkeloihin voi usein hukkua Nietzschen varoittavan esimerkin tavoin, ja melkein aina hukutaankin kun liikutaan heikoilla jäillä väärin varustettuna, koska järki esiintyy usein absoluuttisena oikeellisuuden mittarina alamaisia kohtaan; ja me olemme ne silmään sahattavat ymmärtämättömät alamaiset, joille tarjotaan valikoitua totuutta näppärästi sanoihin ja teksteihin oikeat tarkoitusperät verhoten, ihan kuten Kari Palonen kirjoittaa klassikkokirjassaan "Tekstistä politiikkaan" (Vastapaino 1988):

"Tällä metodiopetuksella on ollut omat ansionsa mm. intellektuaalisten virikkeiden ja sovinnaisia ajatustottumuksista etäisyydenoton kannalta. Ennen muuta sen avulla voi kyseenalaistaa legendat Tieteellisyydestä, Totuudesta, Objektiivisuudesta ym. ikään kuin annettuina ja politiikan yläpuolisina kriteereinä, jotka nyttemmin on myös filosofisen keskustelun "sisältä" päin ymmärretty pikemmin retorisiksi tempuiksi, joilla pelotellaan maallikoita ja ajattelijoita..."

Vaikka Palonen yrittää tässä lukijalle suuntaamassaan selkokielisessä kappaleessa selostaa, että filosofoiva mediaopetus sekä turhaan viivästytti tutkimusten valmistumista että myös johti helposti "kriittisten" ajattelijain käyttöön suoranaisina auktoriteetteina, on Palosen muistutus siksi erityisen tärkeä tekstejä tulkittaessa, että kun sanat harvoin vastaavat tekoja, on tärkeää osata erottaa aikeet, mitkä ilmenevät puheista, teoista, joista taas saamme taas tietoa jälkikäteen valtamedioista. Palonen muistutti myös, että usein törmää sellaisiin tutkimuksiin: "Joissa on kriittinen ja oppinut johdantoluku, joka jää kuitenkin pelkäksi rekvisiitaksi silloin kun konkreettinen kohteen problematisointi on jäänyt pelkäksi referoinniksi tai aineiston luokitteluksi."

Palosen idea oli siirtää huomio valmiista tutkimustekstistä itse tutkimiseen toimintana ja kokemuksena. Kaikki tämä siksi, että hänen mielestään vanha pohja oli osoitettu illusoriseksi, kuten myös jo mainittu ajatus, että tutkimuksella olisi jokin filosofinen, metodologinen tms. pohja, joka joutaa paremmin romukoppaan kuin käyttöön. Merikallion kirjoitukset ovat tyyppiesimerkki juuri siitä, mitä Palonen tarkoittaa, kun hän kirjoittaa Halosen epäluulon siitä, että virkamiehet johtivat hänet harhaan, saaneen hänet vastaamaan kipakasti takaisin. KIPAKASTI? HÄNHÄN HUUSI JA RAIVOSI KERRAN MYÖS ERÄÄSSÄ SUORASSA LÄHETYKSESSÄ ALAISILLEEN KUN LUULI TV-KAMAROIDEN JO SAMMUNEEN.

Merikallion kaunistelevat sanat eivät ole alkuunsakaan totta. Niin hän teki aina ja kaikkialla alkaen jo Kalliossa koulussa, kun pojat haukkuivat häntä rumaksi ja siitä suivaantuneena Halonen veti turpaan (TUL-lehden entisen päätoimittaja Pekka Hurmeen todistelujen mukaan; Halonen sai kyseenalaisen kutsumanimen kiusaajiltaan myöhemmin: porkkanatukkainen kalliolainen kassialma) kiusaajiaan ja tästä sisuuntuneena aloitti oman yksinäisen mäkättäjän nousunsa valtakunnan huipulle. Hän oli yhtä tiukka ja vittumainen kaikille epämiellyttäväksi kokemilleen ihmisille, ja niitä oli paljon.

Palosen tutkimuksen lähtökohtana oli näkemys tekstistä lähteenä, jossa politiikan jäljet selvemmin näkyivät, ja joita tulkitsemalla oikein, pystyi parhaiten ymmärtämään monimutkaista tai tahallaan sellaiseksi naamioitua, ja meille yhteisten asioiden hoidoksi väitettyä politiikkaa (huomaatteko ettei nykyisin enää kukaan poliitikko tai valtamediat kehtaa käyttää tätä turhaa ja hävytöntä kiertoilmaisua oman valtansa oikeutuksesta).

Erään aktivistin tarinaa esiteltiin täydelle yleisölle sunnuntaina päättyneillä Turun kirjamessuilla. Keskustelu ei oikein lähtenyt lentoon. Halonen vaikutti fyysisesti rasittuneelta eikä järin innostuneelta toistamaan kirjassa esitettyjä väittämiä itsestään ja urastaan. Suuri osa yleisöstä näytti Tarja Halosen näköisiltä demarinaisilta, joiden esikuvasta, Israelin entisestä työväenpuolueen johtajasta ja pitkäaikaisesta pääministeristä Golda Meiristä, turkulaistaustainen demarijohtaja Rafael Paasio sanoi kuvaavasti, että neuvottelut lopetettiin pikkutunneilla aina siinä vaiheessa, kun Golda alkoi epäilyttävästi näyttää kauniilta. Halonen oli ideologisen ajanjakson tyttärenä vain tämän sakin presidentti eikä koskaan halunnutkaan olla kokoava koko kansan presidentti, vaikka niin yrittää kirjassa väittää.

Halonen rakentaa imagoaan istumalla tuhansissa turhissa kokouksissa ja ajamssa vanhana ay-juristina erilaisten järjestöjen etuja yhteiskunnassa. Kun Merikallio kuvaa esimerkiksi TNL - Työväen näyttämöiden liittoa, jonka puheenjohtajana Halonen toimi, hän kuvaa halosta ikään kuin pelastajana ja ihmeidentekijänä, vaikka hän tyypilliseen edistystä omalle uralleen etsivänä "hinnalla millä hyvänsä poliitikkona" keräsi itselleen näyttäviä kumileimasinpaikkoja omaa myöhempää imagoaan varten saaden samalla itselleen kannattajia.

Kirjan tapa esittää hänet vaikutteista puhtaana intomielenä on vastenmielistä; kuka jaksaa lukea tällaista kirjaa muutamaa sivua pidemmälle sen sisältämän valheellisen selittelyn uuvuttamana? Sitä ihmettelen, kun kirjan tyyli on vaivaannuttavalla tavalla ylistyslaulua alusta loppuun saakka vailla edes pientä itsekritiikkiä tai mitään journalistisesti toimitettua terävää havainnointia. Eihän ole tapana, että kirja tehdään juuri niin kuin haastateltava sanoo ja kertoo tarkistamatta mitä soopaa hän ovelana alan huippuammattilaisena yrittää omaa kuvaansa kiillottaakseen syöttää.

Romanit ovat "vähemmistöjen puolustajalle" Haloselle "sydämenasia". Merikallio jättää mainitsemasta, että muumimammana (mistä hänet hyvin tunteva kilpasisar, epäonninen Arja Alho, sanoi yllättyneensä mitä mainostoimistoa Halonen, tunnetusti kaikkea muuta kuin sovinnollinen ja mukava muumimamma oli käyttänyt) vastoin oikeaa luontoaan tunnetuksi tullut Halonen oli ovela rakentaessaan itsestään laajasydämistä sorrettujen auttajaa jälkikuuskytlukulaiseen henkeen.

Merikallion mukaan Halosen tarina on koskettava kirjan nimen mukaisesti: pitkä ura kansalaisjärjestöissä muka muovasi hänen ajatteluaan oleellisesti sellaiseksi, mikä hän tänään on. Sekin on väärä johtopäätös. Ei se mitään muovannut. Ainoa mitä muovattiin, oli julkinen imago vastaamaan täsmäohjuksena tuleviin presidentinvaaleihin. Kirjan naurettavin luku Reisi reittä vasten on kuin Disneyn jääbaletista, mihin on ympätty mukaan sivujuonteena kauniin puunhakkaajapojan ihastus kauniiseen metsästäjäpoikaan onnellisen lopun häämöttäessä loppupirueteissa ja kaksoissalkoveissa.

Homous oli Haloselle sittenkin vain poliittisesti hyvää bisnestä, millä hän varmasti kaukonäköisesti täpärän voittonsa Esko Ahosta ensimmäisellä kaudellaan. Mutta mitä muuta homous oli hänelle? Mikä oli hänen oma todellinen suhteensa homouteen ja millaisia henkilökohtaisia kokemuksia omasta henkilökohtaisesta homoudestaan hänellä oli? Siitä - ainoa asia mikä tässä lässytyksessä olisi kiinnostava tietää - hän ei kerro mitään vaan yrittää käyttää kaikki mahdolliset keinot sen selittämiseen, ettei hän ole lesbo suuren yleisön luuloista huolimatta. Mutta onko hän ja onko se oleellista? Ei vaan se, että hän kieltää sen niin jyrkästi osoittaen samalla halveksivansa sekä homoutta että homoja kahdesta syystä; hän on joko itse sellainen ja yrittää (itseinho) kieltää sen tai hän on vain ajan henkeen ratsastanut heidän avullaan valtaan. Tänään hän olisi varmasti emerita-elokapinallinen ja sinitukkaisten muunsukupuolisten asialla.

Ihan ilman ansioita Merikallion kirja ei ole. Se on Seura-lehden tasoon tottuneille ja sellaisesta pitäville. Kirja on sujuvasti toimittajatyyliin kirjoitettu ja osittain jopa "hieman raflaavasti", jos sanaa voi nyt demarin kohdalla käyttää - Jouko Turkka hauskuutti aina oppilaitaan lukuvuoden aluksi kysymällä: Oletteko nähneet intohimoista demaria?. Merikallion tyyli on silti yliampuva, mutkat suoristava ja kohdettaan jalustalle nostava. Eseimerkiksi, kun hän kirjoitaa, miten Halonen sai Sorsasta "esimiehen pariksi vuodeksi, mutta puoluetoverin, aateveljen ja matkakumppanin lähes 30 vuodeksi".

Oikeasti tylsä kirjoitus kätkee alleen valheen ja on kuin suoraan Seura-lehden reportterina journalismiin pätevöityneen demarivaikuttaja Lasse Lehtisen sujuvasti kirjoitetusta, mutta täyttä ja tyypillistä ei faktoihin perustuvaa tunnelmajätedemarijutuskelua hölynpölynä sisältävästä väitöskirjasta Aatosta jaloa ja alhaista mieltä - Urho Kekkosen ja SDP:n suhteet 1944-1981.

Väitöskirja oli huonosti naamioitu hyökkäys Urho Kekkosta vastaan. Monen arvostetun historiantutkijan mielestä teos ei täyttänyt väitöskirjalle asetettuja yleisiä vaatimuksia. Ihmeteltiin yleisesti myös sitä, miksi tällaista roskaa yleensä julkaistiin. Samaa voisi sanoa Merikallion kirjasta. Kirja on julkaistu poliittisesta selkokielellä väännetystä rautalangasta Seura-lehdestä tietonsa ammentavien demariäänestäjien uskon vahvistamiseksi, että "meidän Tarja oli oikeassa vouhottaessaan ja jakaessaan kansaansa vuohiin ja lampaisiin milloin minkäkin ideologisen perustelun nojalla" - mikä sinänsä kertoo kirjan etovasta ja puistattavasta tavasta väittää totuutena ilmiselviä valheita saaden oikeutuksensa siitä, että he olivat kerran niitä maan hiljaisia, joita poljettiin, jos mahdollista, vielä alemmiksi pahnapohjimmaisiksi..

Luvun Aseita ja mitaleja Indonesiaan tarkoituksenmukainen Halosen pyhimyskultin kiillotusyritys pitäisi viimeistään herättää epäilyn kriittisessä lukijassaan koko kirjan tendenssimäistä selittelyä vastaan ja kyseenalaistaa kirjan pyrkimys totuudellisuuteen. Kirjoittaja tekee juuri niin kuin kuvattava kohteensa toivookin, eli näyttää istuvan presidentin aatteettomana ja moraalittomana - nämä kaksi asiaa korostuvat kirjassa vastakkaisina voimina; aatteellisena ja moraalisena, sekä haastattelijan että haastateltavan puheissa - pelurina, kertomatta koko totuutta; Halonen pelasi tällä argumentilla istuvan presidentin paitsioon ja syötti julkisuuteen kuvaa hänestä epäilyttävänä maailman silmissä sillä seurauksella, että pragmaattinen Ahtisaari sai tarpeekseen ja ei lähtenyt tavoittelemaan SDP:n sisäisessä äänestyksessä presidenttiehdokkuutta, jonka olisi mitä todennäköisemmin hävinnyt.

Kokonaan toinen kysymys on Halosen poliitiikolle tyypillinen kohdalla ns. IMAGORIKOS, eli tarina siitä, kun oikea hyvä muuttuu helposti sellaiseksi lyhyessä ajassa. Ilmiö on sama kaikkialla; se on se yliampumisen hybris, jota seuraa kostonjumala Nemesis kansanviisaudessa, kun nousee päähän ja kaverit hylkäävät ja ahneella on paskainen loppu (ennen roomalaiset upottivat suohon sellaiset epämiellyttävät ihmiset, joiden teot eivät kestäneet päivänvaloa). Miksei siitä puhuta ja kirjoiteta? Olisi paljon kiinnostavampaa luettavaa, miten Halonen hyväksikäytti huolella vääriin mielikuviin rakentamaansa poliittista mainetta ja ratsasti sillä kiusaamaan ja kostamaan muille politiikan ykköspaikalta yli vuosikymmeneksi niin, että kansa sai tarpeekseen ja Halosta vastaan syntyi yli puoluerajat ylittänyt Niinistö-ilmiö, joka rulettaa vieläkin.

Kirjan mukaan halonenkin on ollut joskus nuori, vapaa ja villi, jota on vaikea uskoa tänään. Siksi pitäisi ihmetellä sitä, miten näistä nuorina hyvään uskoneista oman lapsuutensa känkkäränkkäisistä, ympäristöään verbaalisesti järjestykseen panevista "Peppi Pitkätossuista" kasvaa aina aikuisina itse piiskaa heiluttavia pahiksia, jotka tuomitsevat ympäristönsä ja samalla itsensä yhtä varmasti pahisten puolelle omassa vallanhalussaan; erityisesti kilttiä joko pakosta tai kasvatuksen tuloksena leikkivät sekä ahdistetut vanhat naiset, joiden sisään piilotettu aggressiivinen röyhkeys, on samaa luokkaa mitä Ruotsissa kutsutaan koko kulttuurin mädättäväksi ns. "piilotetuksi aggressioksi" mikä näkyy myös holhousyhteiskunnan halussa määritellä poliittisen korrektiuden nimissä tavat millä saa esittää itseään ja aiheet, joista saa ilman rangaistusta puhua kaikkia samalla valheellisella tavalla, jättäen oikeat ongelmat piiloon ymmärtämättä, etteivät toden sanat ole kauniita eivätkä kauniit sanat tosia.

Arto Paasilinnalla oli Jäniksen vuosi-kirjassaan mielenkiintoinen teoria liian pitkään hallinneesta Kekkosesta; presidentti oli vaihdettu moneen kertaan (ehkä KGB:n tuella?). Onko näin käynyt puna-Halosenkin kohdalla? (Onko hänet vaihtanut kansainvälinen kommunistifeministilesbojen salaliitto?) Kuka kiinnittäisi huomiota Halosen harveneviin hiuksiin ja kirjoittaisi niistä? Sen väritys on vaihtunut radikaalisti punaisesta porkkanaväriin vuosien saatossa niin, ettei kalliolaisten koululaispoikien antama haukkumanimi KALLIOLAINEN PORKKANATUKKAINEN KASSIALMA sittenkään ole tuulesta temmattu, kun katsoo vanhoja valokuvia hänestä.