Tuula Karjalaisen silmin "poikien oikeistosuuntaus..."
Teksti Harald Olausen
"Tuula Karjalainen on ollut Helsingin taidemuseon ja Nykytaiteen museon Kiasman johtaja, opettanut taidehistoriaa Helsingin yliopistossa sekä tehnyt tv- ja radio-ohjelmia taiteesta. Hän on kirjoittanut taiteesta suuren määrän artikkeleita, samoin kirjoja, joista viimeisimmät ovat mm. Tyko Sallisesta, Tove Janssonista kertovat teokset. Hän on järjestänyt useita loistavia näyttelyitä – Bottero, Louise Bourgeois, Frida Kahlo, Ana Mendieta, Yoko Ono – joiden saaminen Suomeen oli kuin suurta seikkailua Meksikossa, New Yorkissa, Moskovassa... Nainen taidemuseon johtajana ärsytti monia 1990-luvulla, ja vielä 2000-luvulla ennakkoluulot saivat uskomattoman hauskoja ja outojakin piirteitä. Taiteesta suoraan on merkittävän kulttuurivaikuttajan kiehtova muistelmateos. Näin suorasanaista kirjaa ei ole ennen kirjoitettu suomalaisesta museo- ja taidemaailmasta."
https://www.siltalapublishing.fi/product/taiteesta-suoraan/
Ihmistä vaivaavista kirouksista kateus on kamalin. Kateudesta naisten kesken naisvaltaisella alalla kirjoittaa muistelmissaan Taiteesta suoraan (Siltala, 2023) Tuula Karjalainen. Hän haastatteli kollegoitaan ja kysyi, mikä oli ikävintä työssäsi? Vastaus oli aina sama: kateus. Yhteistä useimmille tapauksille oli yritys estää toisen liian näkyvä "olemassaolo ja pätevyys". Taide oli tuolloin vielä sukupolvikysymys, josta tuli sukupuolikysymys. Naiset veivät miehiltä valtikan. Asemansa ja auktoriteettinsa menettäneiden miesten mukaan "naisten hirmuhallinto oli uutta, sillä aikaisempina kymmeninä vuosina naiset olivat sopeutuneet anonyymiin alamaisen ja palvelijattaren rooliin miesten ollessa näkyviä egoja, taitelijoita, kriitikkoja, komissaareja jne…"
On tässä naisessa kunnolla munaakin. "Kun Taidehallin johtajan paikka tuli avoimeksi, päätimme omalla kustannuksella (Framen johtaja Marketta Seppälän kanssa) lähettää Helsingin sanomiin "vapaita työpaikkoja"-palstalle virallisen hakuilmoituksen, jossa etsittiin Taidehalliin miesjohtajaa, mutta lehti kieltäytyi julkaisemasta sitä. Yritimme vielä saada sen "vapaa-aika"-osioon, mutta sinnekään se ei kelvannut. Vaikka ilmoitustamme ei huolittu, mies tuolle paikalle löytyi." Taide on aina ollut rikkaiden snobbailun välineistä se spekulatiivisin. Karjalainen kuvailee 1980-luvun hulluja vuosia, jolloin sijoittajat saattoivat ostaa kokonaiset näyttelyt puhelimessa niitä edes näkemättä jo ennen avajaisia. 1990-luvulla taiteen kulutusjuhlat olivat jo loppu laman alkaessa.
Kirjan alussa lukijalle tehdään selväksi, että taidemaailman kovin taistelu olivat kateelliset miehet vastaan osaavat naiset "feminismin palvellessa sielunvihollista". Osansa miehistä saavat niin J.O. Mallander, joka haaveili Kiasman johtajuudesta, ja kirjoitti "strindbergiläisestä kauhuvisiosta", kuin Naismafiasta Kotilieteen kirjoittanut mesenaatti David Hasan sekä taiteilija Martti Aiha. "Kateus liittyy keskinäiseen kilpailuun, joka aiheuttaa taidealalla suurinta stressiä – kuka saa näkyä, olla arvostettu ja saada julkisesti nimeä ja ennen kaikkea, kuka saa tehdä suuria näyttelyitä? Kuka on oikea taiteentuntija ja kuka ei?" Tässä olen kyllä vahvasti eri mieltä. Meille on pesiytynyt väärinymmärrys, että se, jolla on eniten opintoja, on myös pätevin. Näin ei ole.
Tämä näkyy erityisesti taidealalla. Muistan 90-luvulla erään tanssinopettajan mainostaneen olevansa Suomen koulutetuin tanssija, ja odotti automaattisesti sen takia kunniaa ja suitsutusta, vaikka hädin tuskin juuri ja juuri pysyi pystyssä näyttämöllä saati, että olisi edes osannut tanssia. Kyseessä on koulutusharha, joka on ikävällä tavalla vääristänyt osaamiskeskustelu muillakin aloilla. Karjalaisen maailma on tätä samaa. Hän ei halua ymmärtää tai tunnustaa, olevansa osa sitä samaa väärinymmärrystä, mitä pahalla pidetään pystyssä, mistä hän muita – yleensä pahimpia kilpailijoitaan – kirjassaan avoimesti syyttää. Se ei vähennä hänen kirjansa totuusarvoa, vaan enemminkin lisää kiinnostavuutta. Kirja on älykkään ihmisen ovela kosto ja viimeinen sana.
Mutta kuinka totta hän puhuu, on eri asia. Voimmeko ottaa todesta hänen väitteensä, sillä eikö hänkin kuulu osana piiri pieni pyörii-asetelmaan, joka on kadehtinut muita sekä ollut muiden kateuden kohteena? Niistä hän ei puhu juuri mitään, ja siksi hänen omia kommenttejaan pitää epäillä. Hän on hyvä kirjoittaja mutta niin on myös tunnettu kustannustoimittaja Liisa Steffa. Siksi on ehdottomasti hyvä, että asiasta puhutaan ja valaistaan sen ongelmatiikkaa taiteen kentän sisällä. Tunnetun taidehistorioitsijan ja museonjohtaja Tuula Karjalaisen kirja Taiteesta suoraan, on harvinaisen kultivoitunut, avoin ja suora tilitys taidemuseomaailman ympärillä, mutta myös inhimillinen tunnustuskirja niistä kivuista, joita ahdas työilmapiiri tuottaa. Vai onko?
Karjalainen avaa taidehistorian maailman salaisuuksia uskomattomalla tavalla. Kirja on kuin jännitysnäytelmä tuntemattomiin vaaroihin, jotka ovat piilossa mutta lähellä. Esimerkkejä ikävästä työilmapiiristä on monia mutta koskettavin niistä on se, kun esimies silkasta kateudesta ei anna alaiselleen lupaa myydä museon kirjakaupassa paraikaa esillä olevaan näyttelyyn liittyvää kirjaa. Karjalainen kertoo alalla vallinneesta selkään puukottamisen kulttuurista, ja aivan erityisesti seksuaalisesta häirinnästä sekä pahojen puheiden masentavasta voimasta. Hakiessaan Helsingin kaupunginmuseon johtajan virkaa "kaupungilla" leviteltiin juoruja hänen löyhästä moraalistaan sekä yhteyksistään Faberge-munia salakuljettaneeseen kansainväliseen taideliigaan.
"Edeltäjäni oli halunnut virkaan toisen henkilön, jonka taustalla hän olisi voinut jatkaa työtään museossa jonkinlaisena harmaana eminenssinä… Minuun kohdistuneet syytökset olivat eräänlaista ajojahtia, ajalle tyypillinen tapa vastustaa jotain ei-haluttua, nimenomaan nuorehkoa henkilö ja ennen kaikkea naista." Teksti on epäilyttävää ja naiskortin vetäminen paljastaa Karjalaisen metodin. Hän on rinta rottingilla puolueellinen omaksi edukseen kertoessaan tapahtuneen omasta näkökulmasta, mutta ei anna faktojen puhua. Se on kummallista, onhan hänellä sekä toimittajan että tutkijan kokemus ja koulutus. Eikö hänen olisi luullut tutkineen asiaa muustakin näkökulmasta? Sen sijaan hän vain toteaa, että "vanhat akat ne niitä ilkeitä juoruja levittelivät".
Kirjan lähtökohta on, kirjoittajan väitteistä huolimatta, pestä sitä likaa irti hänestä, jota satoi hänen päälleen toimiessaan sekä Helsingin kaupungin taidemuseon että nykytaiteen museon Kiasman johtajina niihin aikoihin, kun suomalaiseen taidemuseokenttään tuli mukaan voimakkaasti Berndt Arellin johtama "poikien oikeistosuuntaus", ja taidemaailmassa käytiin kovaa imagotaistelua. Kirjan kiinnostavin- ja samalla järkyttävin- kertomus onkin juuri tämän rajun taistelun kuvaus. Se oli enemmänkin kuin raju. Käsikirjoitus oli kuin suoraan Venäjän toisinajattelijoita vastaan suunnattu, jos on uskominen Karjalaisen kuvauksiin noista ajoista. Ja vaikka hän lataakin kylmät faktat, ei voi välttyä ajattelemasta kyseessä olevan vain puhtaan koston.
Berndt Arell oli kelkkansa kääntänyt turhautunut ruotsinkielinen vasemmistolainen, ennen kuin hyppäsi ison rahan houkuttelemana kultavankkureihin. Tarina on surullinen Faustuksen ansaan menneestä nuorukaisesta, joka kuvitteli liikoja itsestään. Lopulta hyvin alkanut ura tyssäsi taloudellisiin väärinkäytöksiin Ruotsin tärkeimmän museon johtajana ja julkiseen häpeään kymmenisen vuotta sitten. Kirjan paljastavin osa alkaa otsikolla Kärpäsen surinaa korvissamme… alaotsikkoina Helmikanajahdin uusin aalto, Berndt Arell, Osmo Rauhalan kupla ja Guggenheim-pettymys. Juuri siksi kirja on kirjoitettu, ja juuri siksi se kannattaa lukea. Arell oli nykytaiteen paha poika Suomessa, joka oli saada lähes kaiken, jos ei olisi ollut niin ahne.
Kiasmaa luotsaavaa Berndt Arell ja hänen uskollisena kumppaninaan Helsingin kaupungin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sireniä sekä heidän kanssaan liittoutunutta taiteilija Ormo Rauhalaa kutsuttiin Karjalaisen mukaan mediassa yleisesti "oikeistopojiksi". Se kuvasi hyvin ryhmän poliittisia kannanottoja, ja seurustelua rikkaiden sponsori- ja vapaamuurariystävien kanssa. Kaarina Dromberg (kok.) oli kulttuuriministeri. Arell sai paikkansa kokoomukselta. Opetusministeriön taideylijohtajana oli kokoomuslainen Risto Ruohonen. Gallen-Kallelan johtajanimityksen ratkaisi ilmeisesti kokoomuksen kanssa diilin tehnyt Osku Pajamäki, mikä hämmästytti taidemaailmaa ja vasemmistolaisia, sillä Pajamäki kuului Erkki Tuomiojan ja Tarja Halosen tukijoihin.
Kokoomuksen härski politikointi ja omien suosiminen näkyi heti. Risto Ruohonen esitti Suomi-palkinnon yhdeksi saajaksi Osmo Rauhalaa (kok.). "Ruohonen oli tehnyt kokoukseen palkinnonsaajista valmiin ehdotuksen, joka perustui hänen mukaansa raadin keskusteluihin. Rauhalan nimi ei ollut noussut esille valitsijaraadin keskusteluissa. Ehdotus tuli täysin puskista." Karjalainen todisti tuolloin ensimmäistä kertaa härskiä hyvä veli -asetelmaa. Hän kirjoittaa Rauhalan nimen nostamisen esille olleen myöhemmin keskeinen tavoite "oikeistopoikien" poikakerhossa, johon kuului monta muutakin kuvataiteen kentällä vaikuttavaa miestä ja ainakin yksi ulkojäseneksi julistautunut nainen. Pojat tukivat toisiaan ja pelasivat sulassa sovussa omiin pusseihinsa.
Gallen-Kallela palkitsi Rauhalan antaman tuen johtajanimityksessä järjestämälle tälle näyttelyn museoonsa ja ostamalla tauluja kokoelmiinsa. Ihan samoin teki Arell. Se oli tavatonta, varsinkin kun ei ollut kulunut pitkä aika hänen Tampereen näyttelystään. Rauhala antoi haastatteluja, missä hän haukkui Helsingin yliopiston taidehistorian laitosta "sylttytehtaaksi", josta kaikki paha oli peräisin. Berndt Arellia Karjalainen kuvailee lahjakkaaksi ja hurmaavaksi mieheksi: "Hän tulee toimeen kaikkien kanssa ja on vakuuttavasti samaa mieltä jokaisen tapaamansa ihmisen kanssa. Koskaan ei synny erimielisyyksiä. Arell pyrkii miellyttämään kaikkia." Todellisuudessa Arell hämäsi julkisuutta saaden puolelleen rikkaat taidesijoittajat, etenkin galleria Forsblomin.
Arell on tyyppiesimerkki oikeistolaisesta ja korruptoituneesta taidemuseon johtajasta. Eniten hämmennystä Arell herätti Karjalaisen mielestä omituisilla näyttelyvalinnoillaan, kuten Ilja Glazunovin näyttelyllä, jota Taide-lehdessä kommentoitiin ihmettelemällä, että siinä vasta oli salioppailla selittämistä, mitä tämä taiteilija Suomen Nykytaiteen museossa oikein teki? Osmo Rauhala on taiteilijana hieman samanlainen kuin toinen julkikokoomuslainen taiteilija ja rikkaan perheen lapsi, Kari Walden aikoinaan, jolla taiteen sijasta raksutti tehokas kassakone päässään. Taide on ollut molemmille melko mitätöntä itsensä toistoa, mutta huuto on suuri ja halu kova todistaa ystävien sekä medioiden avulla suvulle olevansa "vakavasti otettava taiteilija".
"Oikeistopojat halusivat nostaa Rauhalan suurimmaksi taitelijaksi. Me naiset emme taas halunneet. Taidemuseon johtajan on suunnistettava omaan tietämyksensä ja taidenäkemystensä mukaan. Totta oli, että Arkio, Jaukkuri ja minä emme arvostaneet Rauhalaa niin paljon, että olisimme mielin määrin hankkineet hänen töitään tai että olisimme järjestäneet hänen näyttelyitään." Tuula Karjalainen on onnistunut kirjoittamaan harvinaisen kiinnostavan ja merkittävän muistelmateoksen, missä ei hymistellä ja selitellä asioita itselleen parhain päin - no inhimillisesti katsottuna ehkä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta - vaan nostetaan kissa pöydälle ja pestään sillä likainen huone. Pyykkiä riittää silti vielä vaikka sadaksi vuodeksi, onhan kyseessä taide ja politiikka!