Tyhjyyden kuvauksena Priscilla

Teksti Harald Olausen

"Kuka halkaisi graniittiomenan nähdäkseen sen siementen rubiinit? En halua kätkeä mitään. Elämäni ajan olen kammonnut puijaamista." -Shen Zhu (1427-1509): Matka unien maailmassa.

Priscilla aavikon kuningatar- elokuva (1994) oli osallistuvan ja poliittisen aktivismin täyttämän aidsaktivistien Act Up-iskuryhmien kuolonsuudelma samaan tapaan kuin oli Suomessa 70-luvun lopussa Arto Mellerin Pete Quo taistolaisuudelle. Priscilla antoi aavistuksen siitä, että 1990-luku tulisi olemaan erilainen kuin 60-luvun toisintona villin vapaasti laukannut 80-luvun avoin androgyynihomous, klubi-illat, suurkaupunkien homosaunat ja silloin vielä kukoistanut homoundeground sekä Music Tv:n täyttäneet Boy George, Jimmy Sommerville, Elton John ja muut brittipopin homoikonit.

80-luvulla homoelokuvia oli tehty harvaan ja nekin olivat olleet pienen yleisön taide-elokuvia, kuten kyllästymiseen asti Derek Jarmanin lähes koko tuotanto tai kantaaottava Poikien pesula (1985) sekä hämyinen mutta hyisevän kaunis, kuin Agatha Christien murhadraamojen salaperäinen venevaja, ja postuumisti itse kirjailijalle E.M. Fosterille, hattua kunnioittavasti nostanut Maurice-elokuvan (1988) lohduton kaipaus ja aidon puhdas homorakkaus vielä ymmärryksen silkkihansikkailla käsiteltynä.

Priscilla antoi luvan irrottautua tästä haikeudesta ja hullutella. Poissa oli homouden kärsimys ja stigma, vuoroon astui näyttämisen halu ja omanarvontunne ja vapauttava ahaaelämys; meistä oli yhdessä johonkin muuhunkin, kun vain ilkeiden poikien sylkykuppina toimiseen ja typerin homovitsien surkimuksina. Itse katsoin elokuvan ensi-illan turvallisesti poikaystävän sylissä Kööpenhaminassa. Tunsin suurta iloa ja ylpeyttä rinnassani katsoessani toisia samanlaisia elokuvasta liikuttuneita homopareja salissa, sillä uskoin Priscillan vahvistavan homona olemisen onnea pohjoismaiden ainoassa suurkaupungissa, jossa eli vapaa ja villi homoalakulttuuri.

Tänään, kun elokuvasta on tullut yksi kautta aikojen suurimmista homokulttileffoista ja siitä tehdään sateenkaari-ideologian värittäminä itsensä ällöttäviä irvikuvia suureen ääneen ja hintaan teattereille musikaalisovituksina, huomaan miten väärin ihmiset voivatkaan, niin halutessaan ja haluavatkin - katsoa elokuvan tummien varjojen sisältämään ytimeen. Enää en olisi yhtä ylpeä, jos näkisin elokuvan tänään ensimmäisen kerran; olisin huolestunut siitä, ettei älykäs camp-huumori uppoa enää yleisöön, vaan kaikki otetaan todesta. Priscilla ei ole nimittäin mikään huviretki homoilotteluun, vaan päinvastoin tyhjyyden kuvauksena karmiva.

Priscillan tyhjyys on samanlaista pinnanalaista kauhua, kuin mitä se on vähemmistöjen välisenä pakotettuna ystävyytenä - se erilaisten homojen välillä liimana toimiva mekaaninen solidaarisuus, joka repeää heti irti liitoksistaan, kun pelko on hävinnyt ja pakko katoaa. Lopputuloksena on tyhjyys ja ymmärrys siitä, ettei ole olemassa mitään erillistä hyvää tarkoittavaa maailmaa sellaisenaan - on vain minä itse ja ruumiini toimintoja, haluja ja himoja määrittelevät hormonit, ikä ja lopulta kyllästyminen kaikkeen. Sekin vain harhakuvana kummittelemassa mielissämme.