Tylsämielinen Kalle Kustaako muka vallassa viisikymmentä vuotta?

Teksti Harald Olausen

Ylen Areenasta on tullut viikon ajan Ruotsin kuninkaan jokaista pienintäkin askelta (ja melkein pieraisuja) seuraavia ohjelmia, joista puuttuu normaalin toimitetun jutun kriittisyys sekä siihen kuuluvat tosielämän draaman hurjat käänteet kuten Den Motvillige Monarken (2011)-kirjassa hieman yritettiin halpamaisesti juoruilemalla iltapäivälehtityyliin kuninkaan yksityiselämän mehukkaista ja vähemmän tunnetuista hurjista puolista (mitkä olivat aika yllätyksettömiä). Pathaillaan voimme katsoa kolmiosaista Kungen och Jag-sarjaa, joka yrittää olla avoin, leikkisä ja uudenlainen katsaus Kaarö 16. Kustaan elämään.

Miten se onnistuu? Huonosti sillä Kaarle Kustaasta kertovia ohjelmia ja muita mediajuttuja on satoja toinen toistaan heikompitasoisia pällistely- ja ihailujournalismia edustavia tekeleitä, joissa Kuningas Kaarle Kustaa näyttelee vaikuttavissa kulisseissa Ruotsin valtion päämiestä, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa edes sinnepäin, vaan on samanlainen virallinen ja tylsämielinen messujen pakollinen avaajanukke, kuin kaikki muutkin turhat ja kalliit nykykuninkaalliset valtiolaivan juhlakoristeina ovat kaikkialla muuallakin maailmassa veronmaksajien kiusana. Asiasta kysytään myös pohjosimaisilta monarkeilta.

Tässä ohjelmassa kysytään ihan samaa ja vastataan siihen niin toimittajan, kuninkaan kuin kansankin suulla. Eri asia on se, tuntuvatko ne aidoilta. Minusta ei mutta astelma on herkullinen sillä koko ohjelman punaisena lankana kulkee kysymys aitoudesta, vapaasta tahdosta, yksityisestä minästä, tahdosta ja muista ihmisistä sekä pakosta, mikä kaikkea tätä pitää yhdessä. Ruotsin kuningasta on juhlittu tänä vuonna otsikolla Kuningas Kaarle Kustaa 16. viisikymmentä vuotta vallassa, mikä on sekä hieman kummallista että harhaanjohtavaa, että häneltä vietiin ensimmäisen vallassaolovuoden jälkeen kaikki poliittinen valta.

Pahojen puheiden mukaan juuri siksi, ettei tyhmyyttään pääsisi sekoittamaan Ruotsin valtion asioita, olihan hänen eräästä edeltäjästään ollut maalle suuria vahinkoja tämän kaveerattua yli-innokkaasti Hitlerin lakeijoiden kanssa Ruotsin piikkiin (onko kukaan huomannut miten ilkeä on kaikkien kuninkaalisten ylimielinen katse mitä tavallisia päin?). Olemme saaneet valtamedioista jo sen verran urkittua naapurimaan "vallassa olevasta kruunupäisestä" turhatärkeilijästä, ettei hän ole kovinkaan miellyttävä eikä älykäs, ja että hän päinvastoin edustaa omassa yksityiselämässäkin enemmistön vastaisa mielipiteitä.

Miksi Ruotsiin jätettiin 70-luvulla demareiden toimesta kuningas vailla valtaoikeuksia? Kyseessä oli kompromissi. Kuningas on silti aina kuningas, joka ei edusta radikaaleja tai tavallisa ihmisiä vaan itseään ja konservatiivisia arvoja, joista järkyttävin on kruununperimyksen muuttamisen perään itkeminen. Kuningas ei voi vieläkään sulattaa sitä, että prinssi Carl Philipiltä riistettiin kruununprinssin asema 80-luvun perustuslain muutoksessa. Rivien välistä olemme saaneet lukea, ettei jääräpäinen kuningas ei vieläkään tunnu hyväksyvän Viktoriaa kruununperijäkseen, ja on surullinen siitä, ettei prinssi seuraa häntä kuninkaana.

Jos joku haluaa tuhlata liikaa aikaansa pohtimalla ruotsalaisen monarkian nykyongelmia, siihen tarjoutuu hyvä mahdollisuus katsomalla SVT:n ohjaaja Karin af Klintbergin kolmeosainen televisiosarja, mikä on suomennettu muotoon Kaarle Kustaa vallassa viisikymmentä vuotta. Klintberg on toimittajana seurannut hänen elämäänsä läheltä kaksi vuotta. Klintbergin dokumentti on muista poiketen hieman toisenlainen ja näyttää ainakin vilaukselta, millainen monarkki on kulisseista katsottuna. Eikä se kuva yllätys, yllätys, olekaan niin kaunis kuin hovin tarkkaan etukäteen mainostamissa mainosmaiaissa juorulehtijutuissa.

Mutta se ei vielä ole kovinkaan paljon – kaukana oikeasta ristiriitoja esiin nostavasta tutkivasta journalismista - eikä pajasta mitään todellista kuninkaasta, sen verran tarkkaan etiketti pyörii julkisuuden osalta hänen ympärillään tasoitellen ja silotellen niitä kuplia ja sammakoita, joita hänen oikea elämänsä on täynnä ja mitä hän suustaan varomattomina hetkinään päästää, kuten tässä ohjelmassa missä hän paikka paikoin näyttäytyy kikattavana ja hermostuneena pikkupoikana. Mutta se ilme kun hän mulkaisee vihaisesti: sehän on kuin ylimielisen ja etäältä uhriaan katsovan tappajan irvistys päin ihmisen pehmää ydintä. HYI!

Kyseessä on silti tarkoin suunniteltu ja ohjattu hovin pressiosaston taidonnäyte, emmekä haluistamme huolimatta pääse kurkistamaan kuninkaan sisimpään sen enempää kuin muissakaan lähes yhtä tyhjänpäiväisissä ohjelmissa. Ensimmäisessä jaksossa kuningas kertoo lapsuudestaan kuningasperheessä ja miten hänet kasvatettiin tulevaan tehtäväänsä isän kuoltua Kaarle Kustaan ollessa alle vuoden ikäinen. Vai kerrotaanko? Minusta ei. Koko ohjelma haisee vääränlaisen kuvan ja tarinan pönkittämiseltä tyypistä, joka itse kuuluisi ajatuksineen Ranskan Suurta Vallankumousta edeltäneeseen aikaan. 

Sieltähän hänen sukunsakin, Bernadotet tulevat. Miksi tasavaltalaisen ja maailman onnellismman kansan sekä mutkattomien ihmisten valtamediat suhtautuvat näin kritiikittömästi ruotsalaiseen kuninkuusapparaattiin, vaikka sitä, ja erityisesti sen edustamaa ehdotonta epäoikeudenmukaisuutta maassamme ovat aiemmin nimeomaan juuri onnistuneesti  tasavaltalaismieliset talonpojat yhdessä demokraattisen vasemmiston kanssa vastustaneet? Suomi on Suomi siksi, ettei se ole halunnut olla Ruotsi! Klintbergin ohjelmassa on jotain, miksi se kannattaa katsoa: se ei ole ihan nappiin osunut, mutta sen takia se on kiinnoststava. 

Klintberg on hävytön ja rääväsuinen toimittaja kuninkaan rauhan kiusaksi, ja saa kysymyksillään kuninkaan vaivautuneena paljastamaan omat heikot kohtansa ja typeryytensä. Kuningas ei ole sipuli, jota voi kuoria ja se alkaakin ajan myötä dokumentissa kuluttamaan kuninkaan tarkoin varjeltua ja teennäistä imagoa hänen tappiokseen (ymmärtää hyvin miksi hovin pressiosasto on aina huolissaan kun kuninkaan pitää esiintyä: sehän on ilmiselvä typerys). Kaarle Kustaa vastaa aina samalla tavalla aina samoihin kysymyksiin ja kysyykin itse kyllästyneenä, mikä kaiken tämän merkitys ja tarkoitus on? Ei juuri mikään?

Ihmiset tarvitsevat esikuvia ja karnevaalihumua ja ovat valmiita seuraamaan vaikka ketä vaikka mihin, jos se tapahtuu medioiden ylistämänä. Kuningasjutut ovat nykyisin paljolti mummeleiden hommia. Klintberg näyttää myös jotain muuta, sillä hän osaa ja uskaltaa kysyä 70-lukulaisena modernina ihmisenä kunkaalta suoria ja tunteellisia kysymyksiä, johon kuningas ei osaa, ei halua eikä saa asemansa takia vastata. Tässä vaiheessa kuningas näyttää kiusaantuneen kuin satimeen jäänyt metsäakuris. Tämä on dokkarissa parasta kissa ja hiirileikkiä. Tunteet alkavat kuumentua puolin ja toisin vaikka asemiensa takia he eivät voi räjähtää.

Kuningas ei edes halua vastata ylmielisenä etuoikeutettuna ja 40-lukulaisena estyneenä henkilönä toimittajan esittämiin hankaliin kysymyksiin, ja tekee näin itsensä nykyihmisen näkökulmasta naurettavaksi. Jossain piireissä lasketaan jo aikaa, jolloin näistä turhakkeista päästään kokonaan eroon. Ovela Klintberg näyttää selkeästi, ettei Kalle Kustaata tarvita eikä ole ollut vallassa viittäkymmentä vuotta muuta kuin unelmissaan, vaikka niin uskookin itse ja ruotsalaiset yhtyvät piruuttaan tyhmän kuninkaan leikkiin pitääkseen juorulehtien ykköspuheenaiheena tumpelon kuninkaansa. Onneksi meillä ei ole näitä kiusanamme!

Ohjelmassa paljastuu nöyrän alamaisuuden turmiollinen perseennuolentatie. Kuningas ei ole vain yksi henkilö muiden yläpuolella, vaan edustaa yhtä hyvin kaikkea korkeinta valtaa ja valtahenkilöitä muiden yläpuolella. Kun kuningasta ei saa arvostella, se on myös merkki siitä, ettei ketään meidän yläpuolella olevaa saa arvostella. On olemassa asioita, joista ei saa puhua. Paskat demokratiasta. On olemassa yhden demokratiaa, mikä on toiselta pois demokratiaa, ja emme siksi näe, ettei valta koskaan muutu tai muuta toimintatapojaan. On olemassa aina parempi porukka, jota varten muut on tehty palvelemaan. 

Katsoja alkaa jo tässä vaiheessa tajuta, että kuningas on pihalla monesta asiasta ja vaikuttaa lähinnä huonosti viihtyvältä ärsyyntyneeltä koulukiusatulta. Se näkyy hyvin ikävästi dokumentissa. Kun tuleva kuningatar vastaa ensimmäisessä haastattelussaan iloisena olevan aivan samantekevää onko hän rakastunut kuninkaaseen, toimitusjohtajaan tai johonkin suuriyrityksen omistajan, hän ei tajua millaisen ylimielisen eliittimokan hän tekeekään. Tarkoitus oli kai tavallinen versus erityinen, mutta eihän sitä Brasiliassa natsi-isänsä kanssa kasvanut yläluokkainen huippuseuraapiirikaunotar ymmärrä edes sen vertaa.

Silvia on rahojensa ja asemansa takia enemmin kuninkaallinen kuin estoinen ja luku- ja kirjoitushäiriöistä kärsivä Kalle Kustaa. Jossain vaiheessa kunkkua alkaa piinata lipevä ja roistomainen toimittaja. Kuningas pitää puoli vuotta taukoa ilman selityksiä tapaamisten välillä. Röyhkeä toimittajanainen ei kuitenkaan anna periksi, ja mitä todennäköisemmin kulisseissa on soiteltu niin hallituksen, kuninkaanlinnan pomojen kuin SVT:n johdonkin välillä ahkerasti asiasta kokoustellen. Viimeisessä jaksossa toimittaja pääsee grillaamaan kuningasta ikävillä asioilla, eikä se ole ollut varmastikaan kivaa, kun se ei ole kivaa katseltavaakaan. 

Onko ohjelma tehty siksi, että se kilpailee iltapäivä(moska)lehtien tavoin skuuppien hakemisesta tekopyhällä saivartelullaan kuninkaan seksielämästä ja hilpeistä juomakavereista? Vastaus on kyllä. Ohjelmaa katsotaan varmasti kaikkialla maailmassa. Kuningas selvästikin kärsii. Hän ymmärtää sen, että ohjelman tekijäksi on pestattu, kuin houkutuslintuna pitkätukkainen nainen. Kuningas kun on heikkona pitkätukkaisiin naisiin. Miten halpamaista. Jokin menee yli jonkin rajan eikä katsojakaan enää jaksa katsoa, miten kuningasta lyödään kuin vierasta sikaa vain siksi, että hän on yrittänyt olla ihminen ja elää ihmisen elämää. HUH!

Miksi tällaisia ohjelmia ei pitäisi tehdä eikä katsoa? Siksi, ettei niissä ole mitään totta. Ne ovat alusta loppuun tarkoin harkittuja valheita. Kuningas saa tehdä ja puhua mitä haluaa eikä joudu niistä vastuuseen. Eikö toimittaja ole oikeasti tosissaan hiillostaessaan kuningasta. Ne hän tekee sääntöjen mukaan, mutta mitään oikeaa hiillostamista tai kuninkaan arvovallan kyseenalaistamista ei ole tepahtunut. Kun ohjelma loppuu, toimittaja kutsuu kuninkaan päivälliselle. Kuningas luokkaantuu moisesta röyhkeydestä samoin ehdotuksesta halata. Häntä harmittaa. Dokumentti loppuu kun henkivartijat ilmestyvät puskista.