Tylsyyden ylistyslaulu medelsvenssontapaan

12.10.2020

Teksti:

Harald Olausen


Täytyy tunnustaa, etten ole koskaan pitänyt ruotsalaisista elokuvista. En edes Ingmar Bergmanista hänen loistavaa "Seitsemäs sinetti"-elokuvaansa lukuun ottamatta ja tietenkin koko Peppi Pitkätossu-tuotantoa. Peppi on iloisen anarkistinen poikkeus muutoin niin ikävässä ja ilkeässä kaksinaismoralismin tukehduttamassa maassa, missä miehetkin puhuvat omituisella kurkkuun kuristetulla äänellä kuin itsensä hukaten entisen pääministeri Ingvar Carlssonin tapaan. Ruotsalaisen elokuvaohjaaja Roy Anderssonin uusin elokuva "Kohti ääretöntä" ei poikkea ohjaajan aiemmista elokuvista vaan pikemminkin vahvistaa hänen linjaansa yhden kuvan ja oton ohjaajana ruotsalaiseen peritapaan. Ruotsi elokuvia kutsutaan "rörande bilder - liikkuvat kuvat"(ja Ufo on flygande tefat - lentävä teelautanen) mikä ei ihan pidä paikkansa Anderssonin kohdalla eikä varsinkaan tässä hänen uutuuselokuvassaan, missä kuvat ovat jämähtäneet tylsyyden ylistyslauluksi ja niiden välillä ei tunnu liikkuvan mikään muu kuin ajatus siitä, milloin tämä tylsistyttävä piina loppuu.


Ihmisillä on kuitenkin kyky ja oikeus päättää asioistaan ja tehdä valintoja, jotka heistä tuntuvat hyviltä, huolimatta siitä että ikäviä asioita levitellään julkisesti kaiken kansan nähtäville. Nykyjään inhottavista asioista ja ihmisistä on vaikea päästä eroon niin kuin ennenkin. Mennyt maailma ei ole ollut mikään onnela. Se oli staattisen energian ja mekaanisen solidaarisuuden pakkoavioliitto. Ihmisten tuli sietää kaikkea pahuutta lähellään tietäen ettei pääsisi niistä eroon edes kuolemassa, sillä pahikset ja pahuus hallitsivat kaikkea ja kaikkialla hyvän kaapuun pukeutuneina. Oikea hyväkin muuttuu helposti sellaiseksi lyhyessä ajassa. Ilmiö on sama kaikkialla; se on se yliampumisen hybris, jota seuraa kostonjumala Nemesis kansanviisaudessa, kun nousee päähän ja kaverit hylkäävät ja ahneella on paskainen loppu (ennen roomalaiset upottivat suohon sellaiset epämiellyttävät ihmiset, joiden teot eivät kestäneet päivänvaloa). Mutta mitä me oikein näimme tässä elokuvassa? Andersson kuvaa ruotsalaista tylsyyttä ja sen takana vaikuttavaa kaksinaismoralismia sekä hyssyttelyä, mitkä ovat ruotsalaisen yhteiskunnan viruslinkoja ja Pandoran-lippaita, joista purkautuu pahana olona kaikki se ikävä, mikä on juurtunut piilofasismina ruotsalaiseen yhteiskuntaan vuosisatojen ajan. Mutta näimmekö? Epäilenpä, sillä Andersson on tyylittelyssään olevinaan antiesteetti vaikka näkeekin koko edessään olevan maailman sellaisena kun se ei ole. Hän on olevinaan epäilevänä näkijänä tavallinen ja vaillinainen ihminen, joka tunnustaa itselleen ja muille olevan paljon sellaisia asioita, joista hän ja muut eivät tiedä mitään.


Tekeekö hän niin? Ei todellakaan. Koko elokuva ja itse Andersson on silmänlumetta, jotta uskoisimme hänen epätodellisuuteensa siitä, mitä hän on kuvaavinaan. katsoja näkee ja kokee toisin ja ehkä siksi Anderssonin elokuvat viehättävät elokuvan toisinajattelijoita, sillä elokuvissa katsojakokemuksena syntyvä oikea oivallus johtaa usein myös oikeaan toimintaan, ja vain siitä, joka tekee oikein, tulee "oikea ihminen" moraalisessa mielessä, sillä vakaumuksensa vastaisesti toimivan ihmisen on mahdotonta olla onnellinen ehkä myös siksi, että meillä on edelleenkin epävarma käsitys siitä mitä näemme, koska varmaa tietoa voimme saada vain siitä, mitä ymmärrämme järjen avulla. Mutta järki on myös ongelma numero ykkönen, sillä ovelasti harhautettuna se vie meitä harhaan ja maksattaa kalliisti meillä itse aiheuttamansa harhaluulot, kuten että tämä elokuva olisi ELäMÄÄ SUUREMPIEN LUOKKAA! Ei ole mutta elokuva todistaa taas, miten ruotsalaiset ovat Skandinavian ylimielisintä kansaa, jonka pimeää puolta ovat kuvanneet niin kirjailija Astrid Lindgren, elokuvaohjaaja Ingmar Bergman, tutkija ja tietokirjailija Tapio Tamminen kuin nyt esillä oleva elokuvaohjaaja Roy Anderssonkin. Ja se pimeä puoli on ikävää katseltavaa. Anderssonin kuvat ovat tämän tunteen jäykistämiä sairauden diagnooseja kun kaikki on jo tapahtunut eikä asialle voida mitään. Ne ovat mieliimme juurtuneita tekstejä. Philippe Lacoue -Laberthe väitti, että tällaiset tekstit pesiytyivät muistiin, ja asuttivat siellä tarkemmin määrittymätöntä paikkaa jossain unohduksen ja tietoisuuden välimailla; niitä ei hänen mukaansa koskaan todella ajateltu, mutta ne vaikuttivat jossain määrin siihen, kuinka asiat näimme.


"Niissä on varmasti kuitenkin jotain, jonka merkittävyyttä ei aikanaan osattu tunnistaa, tai jossa kaikuu muisto, tunne, aistimus-jostakin pelottavasta-joka halutaan säilyttää, osin kätkettynäkin. Tai ehkä ne ovat vain eräällä tavalla täydellisiä, ja vaikka niiden merkitys on vähäinen (tai niin luultiin, koska ei osattu lukea), niiden liki ihmeenomainen täydellisyys ja hämmästyttävä muodon välttämättömyys tuntui lähes fyysisenä ja sai ne vastedes olemaan läsnä-ilman että tiedetään mistä niiden läsnäolosta on kyse. Ne ovat kuin ruumiinosat, joiden olemassaolosta tullaan tietoiseksi vasta kun jokin sairaus tai kipu herättää henkiin: yhtäkkiä, tai vähä vähältä, hämmästyy kokiessaan jotain siellä missä mitään ei aiemmin vaikuttanut olevan olemassakaan, tai pikemminkin oli vain juuri ja juuri-ei näet ollut kyse pelkästä tyhjyydestä, vaan sameasta ja hämärästä poissaolosta, poispyyhkimisestä, rajasta. Niille käy kuin arkisille asioille, joita ei enää oikeastaan nähdä kuin vain matkan päästä mieltä kiinnittämättömänä läsnäolona, kunnes eräänä päivänä yhtäkkiä havahdutaan huomaamaan niiden paljastavan jotain kauhistavaa. Silloin iskee pelko. Voisi olettaa, että uni-ainakin tietyt unet-vaikuttavat näihin unohdettuihin teksteihin samalla tavalla kuin johonkin ruumiinosaan iskevä sairaus tai asioiden herättämän kauhun ajatteleminen."


Astrid Lindgrenille pitää nostaa hattua. Miten hän yksinkertaisesti uskalsi luoda Pepin, joka on kaikkea sitä mitä keskivertosvensson ei ole miellyttämisenhalussaan ja juuri siinä tylsässä sekä mielikuvituksettomassa keskinkertaisuudessaan, jonka ääripää on muinaisgermaanisesta ylimielisyydestä juontuva ruotsalainen piilofasismi - juuri sitä minkä paraatinoventakaista puolta Andersson elokuviensa "rivien välistä vilauttaa". Margareta Strömstedt kirjoitti esipuheessaan kahden norjalaisen, Jörgen Gaaren ja Öystein Sjaastadin kirjoittamaan "Peppi ja Sokrates-filosofinen matka Astrid Lindgrenin maailmaan (Kirjapaja 2003) -kirjaan, miten kaksi rohkeaa norjalaisfilosofia avasivat tällä kirjallaan kaikki pölyttyneet kirjaston ikkunat selko selälleen, ja mikä ristiveto siitä sitten syntyikään, kun pöly tuprusi ja katosi raittiin ilman tieltä.


"Vanhat teokset osastoilla D ja E, filosofia ja kasvatustiede, lentävät ulos notkuvilta hyllyiltä. Sivut lepattavat kun tuuli ujeltaen puhaltaa lastenkirjaosastolle saakka, jossa se sotkee hyllyt, ja kiltit lastenosaston virkailijat, jotta ne pysyisivät omilla paikoillaan lasten korkeudella niin kuin kuuluu, aivan erillään aikuisten kirjoista. Sinne kuuluu myös Peppi Pitkätossu, jota kauan sitten pidettiin vahingollisena lapsille, mutta joka on nyt vuosien kuluttua hyväksytty ja kirjailijoidemme sanoin tehty pehmoksi ja suvaittu kuoliaaksi."


Suvaittu kuoliaaksi on yksi avainlause ymmärtää miksi Ruotsissa kaikki hyvät tarkoitukset ovat muuttuneet vastakohdakseen. Juuri sitä elokuva kuvaa. Tuntuu kummalliselta, että maa jossa Peppi on luotu, eräänlaiset anti-pepit hallitsevat. Ehkä siksi Peppi luotiinkin. Astrid Lindgren on ruotsalaisuuden tylsyyden vastustaja numero yksi ja Andersson sen kuvaajana yhtä kaukana kohteestaan kuin pappi totuudesta. Andersson on pinnallinen sosiaalipornon tirkistelijä, joka ei pääse, ei halua päästä, eikä osaa mennä pintaa syvemmälle ehkä taustansa takia. Hän on mainoselokuvien tekijä - ei elokuvien. Ehkä hän siksi tavallaan naturalistinen hekottaja, jonka nauru on yhtä tylsää kuin itse sen kohde. Ja joka kerralla nauru käy yhtä tyhjemmäksi. Hän halusi olla elokuvien Sokrates mutta on enemmänkin asioita vääristelevä pahainen sofisti, joka yrittää esittää Sokratesta, joka säteilee vielä parin tuhannen vuoden päästä lämmittävää valoaan kylmään, turtuneeseen ja kaavoihinsa kangistuneeseen maailmaan. Anderssonin ikävän tylsät ukot ja akat elokuvissaan eivät paljoa puhua eivätkä elehdi. he vain ovat. Elokuvissa ei ole ilmaa, jota hengittää. Ne ovat tyhjiöitä. Missä niiden huumori on? Anderssonin olisi kannattanut lukea Margareta Strömstedt muistutus kaikille Sokratekseksi haluaville, että kun Sokrates syntyy uudelleen, hän ei synny vanhan, tukevan ja parrakkaan viisaan miehen hahmossa, vaan laihana yhdeksänvuotiaana tyttönä, jolla on punaiset sojottavat palmikot:


"Taivas varjelkoon meitä pikkuvanhoista lapsista, jotka ovat kasvaneet aikuisiksi törmäämättä Peppiin!"


Ruotsissa aikuisesta kasvaa anti-peppi ja hänen sisällään myllertää tukahdetettu minä vailla mahdollisuutta olla ja ajatella niin kuin vapaa minä. Peppi on sallittu lapsille mutta ei aikuisille, siinä koko maan suurin ongelma. Aikuinen on medelsvensson, joka tekee yhdessä kaiken sen, mistä joku muu on hänen puolestaan päättänyt niin tehtävän. Pitää sanoa itse Ruotsissa useaan kertaan asuneena, että vieläkin sydän murtuu kun muistelee, miten ruotsalaiset kohtelivat tavallisia kieltä osaamattomia suomalaisia, joita maa houkutteli avoimesti toisen luokan paskahommiin 60-ja 70-luvuilla eikä antanut heille oikeuksia vaan piti heidät lähes eläimen tasolla puuhailemassa omissa oloissaan b-luokan kansalaisina vaikka muuta silloinen valtaa liian pitkään yksin korruptoituneissa käsissään pitäneet sosiaalidemokraatit julkisesti muuta väittivätkin. Vasta Reinfeldtin porvarihallitus antoi suomenkielelle maassa sen aseman vähemmistökielenä mikä sille kuului. Hyvä kysymys olisikin nyt esittää demareille: mikä siinä oli niin vaikeaa? Olihan vielä silloin suurin osa maassa asuvista suomalaistyöläisistä LO:n aivopesun jälkeen sosiaalidemokraatteja äänestäviä - ei enää, sillä saamaansa huonoon kohteluun ja oikeuksien polkemiseen kyllästyneet ruotsinsuomalaiset muodostavat tänään vaikuttavan ryhmän ruotsidemokraattien riveissä.


Ruotsalainen piilofasismi ja suomalaisten huono kohtelu juontaa juurensa Suomen menettämiseen ja Suomen sotaan 1808-1809, jolloin Ruotsi menetti Suomen lopullisesti Menetys korvattiin mytologisoimalla Ruotsi ja alkamalla haaveilla suur-Ruotsista samalla kun monet ruotsalaiset haikailivat vielä Suomen perään. Toinen tapa oli kieltää menneisyys. Suomi ei ollutkaan äärinationalistien ajattelun tapaan koskaan kuulunutkaan "oikeaan Ruotsiin". Tapio Tmminen kirjoittaa tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneessa "Kansankodin pimeämpi puoli" (ATENA 2015) kirjassaan perusteena olleen Suomen kielen outous. Suomalaisia pidettiin muutenkin vierasheimolaisina: he eivät kuuluneet muinaisten goottien jälkeläisiin. Vähän myöhemmin keskeiseksi jakolinjaksi tuli arjalaiset ja niihin kuulumattomat kansakunnat. Tuosta ajasta lähtien äärinationalistisessa mytologisoinnissa muinainen Skandinavia alettiin nähdä yhteisenä menneisyytenä ja vastakkainasettelu skandinaaviset arjalaiset vastaan itäiset mongolit ilmestyivät pohjoismaiseen julkiseen keskusteluun, toki vain taustalle marginaaliin mutta samalla myös ihmisten kollektiiviseen takaraivoon muistutuksi siitä, ketkä olivat herroja ja ketkä orjia.


Suomalaiset nähtiin edustavan skandinaavisen rasistisen ja äärinationalistisen rotuopin mukaan 1800-luvulta lähtien mongoleja tai rodultaan vähintäänkin epäilyttävää Euroopan esikansana, eräänlaisina munaisina skyyttalaisina sekä osana ns. turanilaista alkukansaa, joka olisi elänyt Euroopassa ennen toisen rotuisten germaanien saapumista Saksan pohjoisosiin ja Skandinaviaan. Siitä lähtien ennen niin sotaiset ja keskenään vihoittelevat "pohjoiset germaaniheimot" alkoivat rakentaa yhteistä skandinaavista identiteettiä kansallisvaltioiden väliseksi yhdyssiteeksi, kuten olen juuri ilmestyneissä "Norjalaisesseet" (Kulttuuriklubi 2020-kirjassani) kirjoittanut. Skandinavia nähtiin huolimatta kolmesta valtiosta ja Atlantilla sijainneesta Islannista, yhtenä ja samana, joten se mitä esimerkiksi tapahtui ruotsinsuomalaisille Suomessa tai Norjalle rajaneuvotteluissa Suomen kanssa, oli heidän mielestään koko Skandinavian yhteinen asia, ja näistä keskusteltiin avoimesti maiden lehdistössä eikä "mongolittelua" Suomea kohtaan säästelty, silloin kun katsottiin skandinaavisten intressien olevan vaarassa Suomessa, tai Suomen harjoittavan Skandinavian muita maita vahingoittavaa ei-skandinaavista politiikkaa.


Mietin vain miksi Andersson kuvasi elokuvassaan Hitlerin viimeisiä päiviä bunkkerissaan ja saksalaissotilaiden pitkää marssia Siberian-vankeuteen, kun lähempänäkin olisi ollut vastaavia "unohdettuja kuvia" omassa menneisyydessä vuodelta 19809 kun Ruotsi oli sekaannuksen ja lamaannuksen tilassa hävittyään sodan ja Suomen Venäjälle ja Uumajassa lyödyn armeijan rippeet haahuilivat nälissään päämäärättömästi ympäri kaupunkia. Miksei hän kuvaa näitä hetkiä elokuvissaan vaan jotain kaukaista ja jo tunnettua? Eikä hän muka tiedä niistä mitään vai halua kuvata niitä siksi, että ne ovat liian todellisia?