Tyrkyttääkö Mika Aaltola itseään kokoomukselle?
Teksti Harald Olausen
Ulkopoliittisen instituutin johtaja, Mika Aaltola tajusi heti ensimmäisen medioiden yhteydenoton jälkeen Venäjän hyökättyä Ukrainaan "momentuminsa" vihdoin tulleen, ihan kuin olisi elänyt vain tätä hetkeä varten. Suomi kaipasi ilmeisesti häntä ja hän vielä ilmeisemmin Suomea. Tarkkavainuinen seuraaja on kuitenkin osannut lukea hänen julkisten esiintymistensä rivienvälistä sinivalkoisen linjan ja presidentti Niinistön nuolemisen niin, että vaikuttaa siltä, että hän tyrkyttäisi itseään kokoomukselle.
Eilisessä Hesarissa kerrotaan, miten ilmiö Aaltola syntyi, ja kuinka paljon hän on ollut viime aikoina medioissa - sen verran paljon, että noilla lukemilla on jo kovat piipussa kohti presidentinlinnaa alkaneessa taistelussa - vain presidentti Niinistö on ollut mediahuomiossa ja kansan ihailemana hänen yläpuolellaan.
Suomessa on hyvin harvassa sellainen, joka ei enää tietäisi Aaltolan olevan käytettävissä presidenttiehdokkaana - vähiten kokoomuksen puoluetoimisto. On kummallista, jos kokoomus ei ole ollut jo yhteydessä Aaltolaan mahdollisen ehdokkuuden nimissä. Ehkä kyseessä onkin vain ovelasti suunniteltu näytelmä. Nyt ollaan hissukseen puolin ja toisin ja haistellaan ilmaa, mihin suuntaan se kehittyy.
Kokoomus haluaa ja tarvitsee Aaltolan tapaisen kansansuosikin, asiantuntijan ja vanhasuomalaisen Venäjä-politiikan kannattajan presidentiksi edustamaan Suomea Nato-kokouksissa ja esiintymään vahvana johtajana kansalle nuoren vaimonsa ja vastasyntyneen lapsensa kera turvallisena kansakuntaa yhdistävänä isähahmona, koska galluppien pitkäaikainen ja ylivoimainen suosikki, kokoomus johtajanaan Petteri Orpo valmistautuu hallitsemaan Suomea seuraavat kahdeksan vuotta.
Aaltola olisi lottovoitto Orpon johtamalle kokoomukselle. Spekulaatiot laukkaavat villisti mustan hevosen edellä. Aaltola pyrkii mutta ei sano sitä julkisesti, koska silloin hän ei voisi pyrkiä vaan joutuisi jähmettymään paikoilleen lähtöruutuun. Julkiset esiintymiset piispa Teemu Laajasalon kastamaa lasta myöten ovat vahvistaneet hänen aktiivisen ja julkisuutta ovelasti manipuloivan roolinsa tulevan presidentti-imagonsa kehittämisessä.
Kansa on saanut jo oppia sen tärkeimmän edellytyksen kriisiajan presidentiksi, että hän on kovien toimenpiteiden ja vahvojen sanojen koti-, uskonto- ja isänmaamies henkeen ja vereen. Hesarin jutusta paljastuu Aaltolan poliittinen kanta: kokoomuslainen maltillinen konservatismi, sillä hän oli toiminut Yhdysvalloissa opiskellessaan Georg W. Bushin uudelleenvalinnan puolesta.
Tämä ei ole hämmästyttänyt hänen julkisten esiintymistensä piiloviestinä vilahtavan "rautaa rajalle"-linjan ihailijoita, joita on nykyisin suomalaisista enemmistö, jos on uskomista valtamedioita. Aaltolan yliampuva kieli, hybris ja sotaisat mielikuvat herättivät viimeistään henkiin Suomessa hiljaa uinuneen ryssävihan. Se on myös Aaltolan ovela agenda, jonka aallonharjalla hän ratsastaa kansansuosikkina presidentinlinnaan.
Aaltolan ainoa pelko on Ukrainan-sodan äkillinen loppuminen ja hallinnon vaihtuminen Venäjällä rauhanomaisempaan. Se paljastaisi ikävällä tavalla Suomen (ehkä sittenkin?) hätiköineen ja paljastaneen ikävällä tavalla venäläisille maassa yhä voimakkaasti vaikuttavan ryssävihan. Aaltolan tapaiset ketunhäntä kainalossa (tai sammutetuin lyhdyin) kulkevat ovelat ja osaavat kansankiihottajat, kun eivät osaa ja halua ajatella Suomen rauhanomaista asemaa Venäjän naapurina sen jälkeen, kun Ukrainan kriisi on joskus lähitulevaisuudessa ratkaistu.
Ja vaikea sitä on ajatella silloisessa Suomessa, joka mitä todennäköisemmin on jo silloin täysvaltainen Nato-maa ja Yhdysvaltojen sotateollisuuden (ehkä se uusi raja-aitakin ostetaan jenkeiltä?) kallishintainen leikkikenttä. Suomi maksaa 100 miljoonaa euroa erilaisia jäsenmaksuja ja ostaa sotateknologiaa vuosittain noin miljardilla (salaiset sopimukset) länneltä. Ei mikään ihme, että suomalaiset otettiin avosylin vastaan Natossa sen lisäksi, että Suomella on lähes 1300 kilometriä uutta rajaa vastassaan hampaisiin asti aseistetut venäläiset.