Upea ja loistava Carl Knif

Teksti Harald Olausen

Upeaa, loistavaa ja koskettavaa! TÄYSKYMPPI ja timanttisen tiukka! Näin voisi sanoa tänään perjantaina 3. päivä toukokuuta Ylen Areenassa nähdystä koskettavan hienosta tanssija-koreografi Carl Knifin provosoivasta tanssiesityksestä I adressed you. Tämän esityksen katsomisen jälkeen ymmärtää hyvin, mistä on kysymys yksilötasolla koetusta elinikäisestä syrjimisestä ja sen vakavista seurauksista. Mutta on kyse toki muustakin, kuten mm. taiteen voimasta sekä sen kyvystä parantaa haavoja.

Hän haastaa homohakkaajat radikaalina haasteena yleiselle vallitsevalle etiikalle pienen, syrjityn ja vähäisen ihmisen näkökulmasta, ja puolustaa samalla syvintä ihmisen lämmintä ydintä, mikä on kaipuuta toisen ihmisen luo, hyväksyntää ja ystävyyttä. Rehellisyydellä on hänelle aina vain yksi yksinkertainen ominaisuus: hyvyys potensiin hyvyys, sillä siellä missä on älyä ei ole valheellista illuusioita Knifille. 

Tahti ei suinkaan ole hänelle kylmän älyn ja järjen ilmausta vaan päinvastoin, tunnetta, ihmisyyttä, ja oikeutta olla olemassa muiden mielipiteistä huolimatta. Tämä tekee esityksestä erityislaatuisen ja poliittisen henkilökohtaisuuteen yhdistävän ihmisoikeusmanifestin. Tämä on sitä harvoin nähtyä aitoa ja tärkeää ylpeyttä itsestään, josta paljon puhutaan mutta jota harvoin nähdään. Tämä on PRIDEÄ!

Esitys alkaa hieman onnallehden ja liikkeet näyttävät aluksi "knifimäisiltä" liikkeiltä itse liikkeen takia, ei itse asiaan sopivilta ja kuin päälle liimatuilta ja vaivaannuttavilta. Tämä on useisa tanssiesityksissä tuttu ongelma ja valitettava ristiriita, kun dramaturgiaa rakennetaan vain likkeen varaan ja tanssija käyttää esitykseen omaa tuttua liikekieltään. Knifille liike on vain osa itse esitystä. Jos hän yrittää esittää katsojille epätoivoaan tuntemattoman homon kiirastulessa natsiajoista aidsiin, siinä hän ei ihan onnistu. Silti alku on tarpeellinen lähtölaukaus.

Alku ei siis ole lupaava itse kokonaisuuden kannalta. Mutta Knif ei onneksi sorry kliseisiin. Kiitos siitä oivaltavan dialogin ja esityksen kiihkeän intensiteetin. Vaaleanpunainen kolmio kuvaa homon kokemaa stigmaa, naamio kasvoilla on tuntemattoman homon ja samalla kaikkien homojen symboli ja vanginvaatteet kuvaavat sitä homoa, mikä homo on suhteessa omaan ympäristöönsä. Hän ei ole osa heteromaailmaa vaan sen vankina joutuu elämään, ja esittämään usein itselleen vierasta ihmistä ja kokee siksi itsensä vangiksi.

Aluksi Knif esittää herkän itsensä ominaisluonteen ja antaa erilaisuudelle myös pelon kasvot. Hän oli lapsi, joka pelkäsi kovasti silmien sulkemista. Se oli hänelle kuin lakkaisi olemasta. Kaikki katsosi kun hän nukahti, kaikki, ihmiset, maailma. Tarina johdattaa hänet syvän ja epäinhimillisen pelon maailmaan, josta hän ei pääse aikuisenakaan eroon kisaajiensa takia. Maailma on hänelle vain jatkuvaa ja ikävää pelkoa, mikä yltyy patologiseksi kivuksi ja pitää hänet vahvasti hyppyssissään. Mutta ei vain hänelle vaan myös hänenlaisilleen.

"Sitä pahempaa oli herätä yöllä ja huomata, että kaikki muut nukkuivat. Aivan kuin he olisivat menneet jonnekin muualle jonne minulla ei ollut pääsyä. Aivan kuin he olisivat kuolleet ja vain minä jäin jäljelle. Ja tavallaan jäinkin." - Carl Knif teoksessaan I adressed you (2024).

Tekstin karmaisevuus pääse valloilleen, kun katsoo samanaikaisesti taustafondille ilmestyviä kuvia riutuneista homovangeista natsien keskitysleireillä takissaan vaaleanpunaiset kolmiot häpäisyn ja kuin alistetun "rodun" kuolemanmerkkinä. Knif tanssii naamio kasvoillaan yhdistellen oman kärsimyksensä yleiseen homon kokemukseen, eikä kyseessä ole temppu, vaan tuskankokemus samalla kun ohimenevä hämmennys kestää hetken sen tajuamisessa, että sisin huutaa ihan toista kuin mitä silmät uskottelevat hyvien tapojen tai perheen takia.

Knif ei tyydy tähän vaan etsii jonkinlaista ymmärrystä ja toimivaa linkkiä kaikkien ihmisten välille oman itsensä etsimisellä - sitä näkymätöntä sidettä, joka sitoo meidät toisiimme yhteisössä. Knifin tansissa on palanen Sokrateen saaman kuolemantuomion taustaa, mikä oli sekä Sokrateen kyky hämmentää ja kiusata oman aikansa sovinnaisia ihmisiä, että myös sen ajan tulehtunut poliittinen tilanne. 

Sokrateen kyseenlaistaminen ei näet paljastanut totuutta vaan käänsi maailman itseään vastaan monen mielestä ja siksi hän oli vaarallinen. Knifillä on samanlainen taipumus. Tämä on hänen itsensä ja manifestoivan tanssinsa peruslaatu. Tässä hän painii omassa sarjassaan paljastaen rehellisesti itsensä ja haavoittuvuutensa yleisölleen. Hän on vihan ja pahan ilmetty uhri.

Knif on näiden tunteiden osaava tulkki ja esiintyjänä mefistomaisen salaperäisyyden läpitunkema. Jos suomalaisesta nykytanssista etsisi tänään tarkasti haravoiden valovoimaista esittäjää, jolla on aitoa intohimoa, yhteiskunnallista sanomaa ja uskallusta sekä kykyä tuoda ne taitavasti umpimielisessä maassamme katsottaviksi, katse kääntyisi ilman muuta kerubimaiseen tanssin omalaatuiseen mestariin, koreografi Carl Knifin, jonka esitys I adress you on parasta homoperformanssia miesmuistiin.

Esitys on myös tärkeä esimerkki onnistuneesta tavasta uudistua sekä taiteen keinoin nähtyä itsetutkiskelua, kuin myös kollektiivista terapiaa joskus pannassa olleen melodramaattisuuden  (homokielellä sanottuna; yliherkät ja neuroottiset draamaqueenit) keskellä, ja samalla lupa olla täydellä teholla aidosti sellainen, kuin jokahomo syvällä haavoitetussa sisimmässään voi pahimillaan olla omassa kärsimysnäytelmässä pelkojensa sekä vihansa keskellä omin silmin nähtynä.

Tällainen homo on syvästi kärsivä ja samalla alastoman inhimillinen. Mutta on olemassa toisenlaistakin homoutta, missä halpahintainen markkinahomous on vallalla poliittisesti korrektina, ja siksi valtiovallan erityissuojeluksessa, ja joka on nykyisin tärkeä osa porvarillista, mutkatonta valvonta- ja urkintakoneistoksi kutsuttua yhteiskunnallisuutta, sitä konservatiivista säilyttävää tunkkaista valheellisuutta; alastoman ahneeksi itsensä nuollutta ja itsensä halvalla myymistä sekä itsensä kieltämistä.

Knif esittää omaa itseään ja tunteitaan. Hän peilaa itseään ympäristöönsä eikä kuva ole kaunis, Syy ei ole hänen vaan vihaa uhkuvan ympäristön vika. Knif vain jalostaa oman kärsimyksensä taiteeksi silmiemme eteen. Hän ei puhu kahden henkilön välisestä rakkaudesta ja homoudesta niinkään yksityisenä kokemuksena, kuin heteroitten harjoittamasta terrorista alleviivaamalla sanomaansa tarkoituksella, luoden tarinansa sisälle moraalisen dilemman pahuuden vastuuttomuudesta.

Esitys hurmaa katsojansa jo heti ensiaskelten jälkeen, ja vie makaaberilla huumorillaan masokistisesti jokaisen myötäeläjän mukanaan. Tätä olisi jaksanut katsoa ainakin vartin lisää, sillä Knif on niin vangitseva ja vaikuttava, että tälle narrimaiselle seremoniamestarille on annettava pikkurilli, vaikka aavistaakin hänen ahmivan katsojan suuhunsa läpi veren ja sperman kokemaan sen karmean helvetin kuin hänkin, umpimielisen ympäristönsä pahoinpitelemänä ja psyykkisesti vammauttamana.

Esitystila on puhtaan toteava kuin kysymysmerkki, ja alistava sekä nöyryyttävä kuin hänen kokemansa ympäristö lapsuudessa ja homojen saama nyrpeä kohtelu aikuisena. Kylmän kalsea välinpitämättömyys iskostuu takaraivoomme lähes krematoriota muistuttavassa näyttämötoteutuksessa, jonka vaihtoehdotonta maailma korostaa umpimielisyyttä symbolisoiva tylsyys. Näyttämö ja puvustus istuva hyvin ahdistavaan kokemukseen. Tiimi on osaavaa, mukana mm. puvustaja Karoliina Koiso-Kanttila.

Esitys on vaatinut paljon tekijöiltään, mutta yksi on ylitse muiden: Knif, jonka omista sanoista, fyysisistä kivun ja tuskan kärsimyksestä kumpuava omakohtainen liikekieli, lavastuksen ja valaistuksen askeettisuus sekä irtipyristely kertomuksen aikana häntä riivanneista hulluiksi tekevistä piruista ja kuolemanuhasta sekä ympäristön myrkyllisyydestä, on toteutettu yhtä  vakuuttavasti ja sydämen tehokkaasti lävistävästi, kuin minimalistiset amerikkalaiset oopperat.

Tunnelma on jäätävä mutta silti ei ihan lohduton tai vailla ajatusta huomisesta vailla sitä ikävää, mitä Knif osuvasti kuvaa kuin karkoittaakseen sen. Parasta Knifissä on tinkimätön rehellisyys ja sen osoittaminen, etteivät kiusaajat ole muuta kuin murhaajiin verrattavia ilkimyksiä, kun hän osoittaa syyttävästi Benettonin mainoksen isää itkemässä ja halaamassa aidsiin kuollutta poikaansa homojen häpäisyksi, ja muistuttaa unohdettujen homovankien karmeista kohtaloista natsien keskitysleirillä.

Knifin teos on tapaus, sillä ensimmäinen homonäytelmä esitettiin Suomessa niinkin myöhään kuin vasta 1982, kun Martin Shermanin koskettava natsi-Saksan keskitysleireillä olleita homoja kuvannut Vaaleanpunainen kolmio-näytelmä sai ensi-iltansa Kansallisteatterin Willensaunassa. Näytelmä kuvaa psykologisella tarkkuudella heteroyhteiskuntakiusaajien hampaissa jauhautuvien homojen hämmästyttävää selviytymiskykyä ja ystävyyttä surujen runteleman toivottoman todellisuuden keskellä. 

Sen jälkeen odotettiin pitkään, ja nyt odotus on vihdoinkin täyttynyt. Carl Knif tuo esiin unohdetun henkilökohtaisen kärsimysnäytelmän epäinhimilliset mittasuhteet samoin, kuin erilaisen ihmisen kärsimyksen, itseinhon, epätoivon sekä hapuilun pimeässä odottamassa kohtaloaan kun "turvonneet rauhaset saa yhdestä suudelmasta", ja homo on vain kirottu luonnonoikku. Homo uhrina on niin moneen kertaan koluttu aihe, samoin kuin aids, että esityksellä oli vaaransa, jotka se onnistui sivuuttamaan.

Itse esitys on huikea ja mestarillinen sekä kovatöinen taidonnäyte Knifiltä, joka kirjaimellisesti pani itsensä likoon puolestamme paljastaen itsestään alastoman totuuden. Esityksen hieno dramaturgia, kakofoninen sanojen toisto sekä sanoman selkeys, osoittivat Knifin kyvyn maalata kollektiiviseen tajuntaamme ikiaikaisen syrjityn homoikonin, Pyhän Sebastianin, keihästetty ja kärsivä ruumis intiimisti oman kehonsa välityksellä suoraan tuoreena katsojien eteen kaikkine tuoksuineen, kuin lihamarkkinoilla.

Homotaidetta ei pidä ymmärtää pelkästään sosiaalisena seurustelumuotona tai osana valtarituaaleja, Homotaide on näet parhaimmillaan aina syrjästä esiin nousevaa, uutta luovaa ja luonnostaan räjähtävän yksilöllisyyttä, jonka tuottamaa nurjaakin kokemusta voi Kniffin tapaan jakaa yhteisöllisesti muille siitä huolimatta ettei se aina ole kivaa ja kaunista musikaaliin käärittyä romanttisviihteellisyyttä. Knif itse kuuluu homotaitelijoiden maailman kärkikaartiin tällä omakohtaisen riipaisevalla esityksellään. 

Knifissä on esiintyjänä jotain tinkimättömän rehellistä osatessaan yhdistää oivaltavalla tavalla taiteessaan esteettisen hallitsemattoman voiman aistilliseen vetoavuuteen. Erityisen hyvää teoksessa on tarinan monikerroksellisuus sekä henkilökohtaisen osoittaminen poliittiseksi ja poliittisen henkilökohtaiseksi. 

Sen verran omakohtainen esitys on, että sen esittäjälle pitää nostaa hattua, ja samalla kaikille muillekin erilaisuudesta vähintään turpakeikan saaneille homoille, joiden kärsimyksistä ei koskaan puhuta liikaa tai tarpeeksi vielä tänäänkään jostain kumman syystä. Siksi on olemassa onneksi taide.

https://www.carlknifcompany.com/en/

P.S. Samaan aikaan Ylen Areenasta osasto Femmalta tulee ohjelma tanssinopettaja Katja Könkään tanssiksi nimittämästä hauskasta ja harmittomasta hupiviihteestä, jolla moni Katjan tavoin rahasta varmasti oikeina hyvin, vaikka se ei ole taiteen tehtävä. Kyseessä ei varsinaisesti olekaan tanssi eikä missään nimessä tanssitaide sanan knifiläisessä merkityksessä (kokoomuslainen kulttuuripolitiikka suosii juuri tällaista taiteen hyväksikäyttöasetelmaa, jossa taiteesta imetään sen elävä ydin ja muutetaan kulttiuuriteollisuuden nimessä osaksi viihteellistä markkinointitodellisuutta). Könkään jutussa nimittäin tehdään kaikki päinvastoin, kuin knifiläisessä sisäsyntyisessä tiheydessä; patsatellaan, elvistellään ja esitetään, mutta ollaan kaukana taiteen maailmasta, eikä kerrota itse keksittyjä ja kehiteltyjä tarinoita Knifin tapaan, vaan kopioidaan sekä viihteellisteään tanssiksi kutsuttu rahastamisprojekti disneymäiseen hömppähumppaan hintalappu etunenässä. Ja kun Knifiä ja Köngästä vertaa rehellisesti tosiinsa, on ero huima tietenkin taitavan, osaavan ja taidetta itsestään tekevän Knifin eduksi. Katsokaa vaikka itse ohjelma Könkäästä. Kumpaa te mieluummin katsotte ja kummasta te enemmin nautitte? Miettikääpä sillä molempia kutsutaan taiteeksi, vaikka de facto näin ei pitäisi olla.

https://areena.yle.fi/tv/opas