Uskomattomia narisijoita

Teksti Harald Olausen

Ylen Areenan tullut Raha-Suomi tiiviisti: matkalla maailmalle-ohjelma ei paljoa yllätä. Rikkaista ohjelmassa saa juuri sellaisen kuvan, kuin he itse antavat. Rivien välistä voi lukea, kuka heistä on ovelin- ei ainakaan Björn Wahlroos, joka narisee kuinka rikkaita ei arvosteta ja kertoo tehneensä vain sen, mikä hänestä on mukavaa ja kun se on alkanut harmittaa, hän on häipynyt.

Wahlroos on se iso paha rahan susi, jonka ei pitäisi antaa kehua itseään ja haukkua muita ilman, että joku toimittaja kyseenalaistaisi hänen puheensa ja vaatisi niihin tarkistuksia, jotta niiden valheelliset väittämät ja väärät mielikuvat eivät jäisi elämään omaa elämäänsä. Wahlroos on tarkoin harkittu ärsyke. Vuosien mittaan hänen suomensa on jatkuvasti heikentynyt.

Wahlroosissa on monta muutakin epämiellyttävää yksityiskohtaa, jotka tekevät hänestä tavallisen kansan silmissä inhokin. Hän puhuu selvästikin inholla halveksien muista tavallisista ihmisistä, ja nostaa esille niitä yritysjohtajia, joiden pitää paeta hirveää verotusta Sveitsiin. Wahlroos itse pakeni Ruotsiin, ja muistuttaa ohjelmassa olevansa ruotsalainen, ei suomalainen.

Ero itse rikastuneitten ja suuren rahan perineiden nöyryydessä, maltissa ja viisaudessa on suuri. Wahlroos esittää superrikasta, mikä hän onkin Suomessa muttei maailmalla. Mandatum-kauppa onnistui vain nuolemalla kokoomusta ja sen jälkeen mediat tekivät loput asettamalla Wahlroosin kaapin päälle talouden ihmepoikana, jonka missio oli ansaita niin paljon kuin voi.

Herlinin sukutarina perustaja Haraldista lähtien on ollut yhtä suomalaisen talouselämän juhlaa. Niin on myös Herlinin-suvun terve maalaisjärki, ja nöyryys ainakin osana yhtiön omistavan suvun agendaa. Sekä Antti Herlin että Niklaksen miljoonaomaisuuden perinyt Heikki-poika muistuttavat rivienvälistä koko ajan, ettei kukaan rahaa ansainnut ole tehnyt sitä yksin ilman muiden apua.

Jos ohjelmasta voi jotain myönteistä sanoa, on se ohjelmassa haastateltavien superrikkaiden Herlinin nöyryys ja mutkattomuus. He kun eivät yritä olla muuta kuin ovat olematta silti sitä mitä ovat eli tämän maan talouden todellista aatelia mitä omistuksiin tulee. Heikki-poika sanoo, ettei halua olla superrikas, joka marisee turhasta (ihan kuten Wahlroos koko ajan ohjelmassa tekee).

Suomea on jostain kumman syystä rankaistu näillä Raha-Suomi tiiviisti- ohjelmantapaisilla yksitoikkoisilla ja tylyn ontoilla televisiosarjoilla jo sen verran kyllästyttävästi, että alkaa kaivata hyvin ja osaavasti tehtyjen dokumenttien perään. Mutta nykyisin on muodissa tällaiset helposti tehtävät ja hyvin myyvät ohjelmat, jotka eivät enää uskalla tai osaa kyseenalaistaa.

Ylen tutkiva journalismi on ontto käsite, joka enemmän tutkivaa journalismia maailman medioista seuraavia naurattaa kuin, että sen ottaisi todesta ja vakavasti, kun on tutustunut melko kevyisiin dokumentteihin, vaikka Ylellä on valtavat resurssit ja toimituksellista väkeä iso liuta. Siihen nähden laatu ei ole kummoista, eikä kehumisen arvoista, kun katsoo samaan aikaan vaikkapa BBC:n ja SVT:n loistavia sekä osaavia televisiodokumentteja ja muuta uutis -ja ajankohtaistarjontaa.

BBC on laadun tae edelleenkin dokumenteissa. Se on mm. tehnyt Englannin kuningatar Elisabeth II:sesta hienon televisiodokumentin (A Tribute to Her Majesty the Queen, BBC, 2022), mistä näkyy hyvin maailman vanhimman ja parhaimman radio- ja televisioyhtiön osaaminen ja myös se, miksi BBC:n ohjelmat myyvät aina maailmassa isolla hintalapulla varustettuna.

Laatu näkyy myös siinä, miten yleisöä huvitetaan ja pidetään koko rahalla hyvällä tuulella. Samalla myydään omia mielipiteitä siitä, mikä on yleisesti hyväksyttävää ja hyvää. Mutta myös (vitsi, vitsi...) miksi edistyksellinen maailma tarvitsee johtotähdekseen siivun vanhaa maailmaa Englannin johdolla. Tässä kompa piileekin. Kansalle tarjotaan itsestäänselvyyksien lisäksi hupia ja iloa.

Ehkä Yle pitäisi myydä ja katsoa mitä sitten kävisi. Nyt katsottavat dokumentit ovat häpeäksi yhtiölle, joka sentään joskus osasi ja uskalsi. Rahaa käytetään paljon ja tutkivan journalismin nimissä. Ylelläkin tehdään paljon sekä televisiodokumentteja, että Ylen Areenaan journalistisia artikkeleita. Toimittajat osaavat kyllä hommansa artikkeleita tehdessä, mutta jokin tuntuu puuttuvan televisiodokumenttien osalta. Niitä tehdään kiireessä ja hutiloiden, ja jälki on samannäköistä kuin Raha-Suomen aloitusjaksossa.

Ohjelmassa ei esimerkiksi kerrota lainkaan sitä, että suuryhtiöille ja niiden omistajille on Suomessa annettu vuosien mittaan valtavia tukiaisia ja verolainsäädäntö on tehty niin naurettavaksi, että sitä osaa omaksi edukseen ja valtion tappioksi kiertää kaikki ne, joilla on vähänkin rahaa yli tarpeittensa. Puhumattakaan, että työntekijöiden asemaa on muutettu alisteiseksi.

Yhdysvaltojen ainoa vasemmistolainen senaattori, Vermontin Bernie Sanders, kirjoitti kirjassaan It`s OK to Be Angry About Capitalism (2023), että superrikkaiden pieni joukko luo valtavan varallisuutensa avulla yhteiskuntamallin, joka on johtanut kultaiseen aikaan Gilded Age, mikä on suunniteltu suojaamaan vain heidän omia etujaan. Tästä on kysymys myös Suomessa.

Mutta siitä ei ohjelmassa hiiskuta sanakaan. Esimerkiksi Institute for Policyn mukaan Yhdysvaltojen 50 rikkainta perhettä kasvatti omaisuuttaan 1007 prosenttia vuosina 1983-2021, eli kymmen kertaa enemmän kuin tavalliset amerikkalaiset. Olisi ollut hyvä tietää, millaiset vastaavat luvut ovat Suomessa, ja kuinka paljon onkaan vuosien aikana ulosliputettu omaisuuksia turvaan.

Ohjelma on yhtä munaton kuin epäoikeudenmukaisuudesta kimittävä Wahlroos, tason ollessa lähinnä kuin juoruileva verokalenteri vailla kysymyksiä ja selityksiä, tai kuin Seiskapäivää-lehden miljonääripotretit luomassa lisää kateutta pummi-Suomen ja rikkaiden välille. Miksi meille syötetään tällaista surkeutta? Ihan kuin Orpo-Purran ideologit olisivat sen tilanneet.

Sekä mikä tekee tästä ohjelmasta kuolleen ja katsomiskokemuksena melkein yhtä nuivan kuin tuijottaisi Jussi Halla-Ahon rumaa ja ilkeää naamataulua, on se väärinymmärrys mikä liittyy näiden itseään korostavien narisijoitten valheellisuuteen ja sumuttamiseen (Suomihan on maa, missä valehdellaan, ettei valehdella…) ilman epäilystä. Eläisipä inha Jouko Turkka vielä!

Turkka olisi heti nähnyt tämän venkoilun läpi yhdellä katseella ja kirjoittanut Wahlroosin suurena pellenä ja huijarina johonkin kansankomedialliseen ilveilyynsä (rkpläisiä Turkka piti säälittävinä, koska osasi hyvin ruotsia ja tunsi heidän metkunsa). Jorma Ollilasta olisi tehty ilman muuta miedosti hymyilevä namusetä, ja Jari Sarasvuosta itseään nussiva sekava miehimys kesäyössä.